Kaikkea tiedustelusta – ja vähän enemmänkin

Lännen tiedustelua käsitellään pitkälti Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian tiedustelun näkökulmista, myös Suomeen liittyen. Tarkastelun painopiste on lännen tiedustelun epäonnistumisissa ja Venäjän lännestä rekrytoimissa agenteissa. Näistä on yleensä saatavilla enemmän tietoa kuin onnistuneista tiedusteluoperaatioista. On kuitenkin hyvä muistaa, että useissa, ellei useimmissa, tiedustelun epäonnistumisissa kyse on ollut todellisuudessa päätöksenteon epäonnistumisesta. Tiedustelutiedon käyttäjä ei ole osannut tai halunnut käyttää saamaansa tiedustelutietoa. Lännen tiedustelupalveluiden toiminnan merkitystä historian tapahtumiin ei luvussa juurikaan käsitellä. 

Suomen tiedustelua Rislakki tarkastelee itsenäisyyden alusta nykypäivään saakka. Painopiste on henkilötiedustelussa ja vastatiedustelussa rajojen ulkopuolelle ulottuvaa tiedustelua kuitenkaan unohtamatta. Ehkä antoisin osuus on kuvaus tiedustelun asemasta talvisodan ja jatkosodan aikana. Tiedustelun, Airon ja Marskin suhde osoittaa miten ongelmallinen tiedustelun ja päätöksentekijän suhde voi joskus olla. Airo sai tiedustelun tuottamaa raakatietoa ohi analyysin, Marskille ei kerrottu kaikkia tiedustelun tuottamia huolestuttavia tietoja ja tiedustelutietoja lievennettiin ennen niiden esittelyä johdolle. Tiedustelulla ei siis aina ollut onnistumisen edellytyksiä. Mikäli päätöksentekijä on haluton uskomaan tiedustelua, hänellä on aiheeseen liittyviä ajattelun vinoumia tai tiedustelu tuottaa vain johdon toivomaa tietoa, epäonnistuminen on lähes varmaa. Ilmiö on tuttu vielä nykyaikanakin. Venäjä aloitti vuonna 2022 laajamittaisen hyökkäyksen Ukrainaan virheelliseen tiedusteluanalyysiin perustuen. Samaan aikaan lännessä osa tiedustelupalveluista varoitti Venäjän operaatiosta, mutta valtaosa läntisistä päättäjistä ei uskonut näitä varoituksia.

Rislakki muistuttaa, että suurvaltojen tiedustelupalvelut eivät pelkästään kerää tietoa, vaan ne pyrkivät myös vaikuttamaan kohdevaltioon, sen johtoon ja kansalaisyhteiskuntaan. Keinot ovat useimmin vanhoja tuttuja, mutta ne on nykyään yhdistetty hybridivaikuttamisen otsikon alle. Tämä tiedustelupalveluiden tehtävä jää usein huomioimatta. Rislakki on myös perehtynyt tuoreimpiin tiedustelua, hybridivaikuttamista ja tekoälyä käsitteleviin julkaisuihin. Tarkastelu ei ole kovin kattava, ja johtopäätökset ovat osin virheellisiä. Esimerkiksi väite, että Helsingissä sijaitseva HybridCoe olisi ollut vuonna 2013 neuvoton ulkoministeriön verkkovakoilun edessä on outo, koska asia ei kuulu sen vastuulle ja organisaatio on perustettu vasta vuonna 2017. Yleiskuva tiedustelun kehitykseen vaikuttavista tekijöistä käy lukijalle kuitenkin hyvin selväksi.

Kirjan rakenne on periaatteessa selkeä, mutta lukujen sisällä aiheiden esitysjärjestys vaikuttaa epäloogiselta. Tekstissä on myös jonkin verran terminologista häilyvyyttä. Se sisältää myös paljon epämääräisiä viittauksia henkilöihin ja tapahtumiin sekä sellaisia syy–seuraus-suhteita, joita ei ole perusteltu mitenkään. Tällainen esitystapa on ehkä tavanomainen tiedustelukirjallisuudessa, mutta tiedustelun hengen mukaista se ei ole. Huhuja ei raportoida. Kirjassa on myös paljon kokonaisuuden kannalta merkityksetöntä tietoa, kuten esimerkiksi Litvinenkon murhaamisessa käytetyn poloniumin hinta. Yksi erikoisimmista väitteistä on Suomen Washingtonin suurlähetystön ulkorakenteiden käyttö teleliikenteen häirintään.

Usein tähän aihepiiriin liittyvän kirjallisuuden ongelmana on, että tiedustelun toimintaa ja merkitystä maailmanhistorian tapahtumissa ei juurikaan pohdita. Kirjat voivat kuvata hyvinkin yksityiskohtaisesti tiedustelun tapahtumia ja henkilöitä, mutta ei näiden vaikutuksia. Ehkä inhimilliset tekijät kiinnostavat tiedustelun merkitystä enemmän. Tämä ei siis ole pelkästään Rislakin ongelma, mutta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ongelma koskee myös tätä kirjaa.

Kokonaisuudessaan Rislakin kirja on hengästyttävän kattava ja sujuvasti kirjoitettu, vaikka joissain tapauksissa yksityiskohtia olisi voinut korvata mieluummin tapahtumien taustoituksella tai vaikuttavuudella. Kattava lukukokemus vaatii lukijaltaan jonkin verran aikaisempaa tiedusteluhistorian tuntemusta, mutta ilman sitäkin kirja on viihdyttävää luettavaa. Jossain vaiheessa lukijalle voi tulla halu hakea lisätietoa kirjassa esitetyistä tapahtumista. Siten kirja kannustaa, joko sattumalta tai tarkoituksellisesti, lukijaa paneutumaan tiedustelun maailmaan. Tämähän on pelkästään hyvä asia. Historian ymmärtäminen, myös tiedustelun näkökulmasta, parantaa vielä tänäänkin ymmärrystämme ympäröivästä maailmasta.