Suomi on maailmalla muiden ihailema hyvinvointivaltio. Myös kansainvälisissä vertailuissa meidät on osoitettu onnellisimmaksi kansaksi maan päällä. Silti meitä vaivaa jatkuva huoli: talous on kohta kuralla ja kestävyys koetuksella. Näin ainakin jokainen itsensä vakavasti ottava ekonomisti ja taloustoimittaja meille opettaa.
Pandemiakriisin keskellä myös koko maailman talous näyttää hyisen haavoittuvalta. Globalisaatio on auttanut köyhyyden vähentämisessä, mutta ”maapalloistumien” on jo pitkään ollut kirosana niille, jotka ovat kokeneet hävinneensä kansainvälisessä vaihdossa ja kaupassa. Tiivistynyt yhteistyö ja kanssakäyminen on nyt levittänyt myös virusvitsauksen kaikkiin maailman kolkkiin. Globalisaatio ei ole kyennyt turvaamaan kestävää kehitystä, ei ainakaan kaikille.
Mutta mitä on kestävä kehitys talouden näkökulmasta?
Talous on kestävällä pohjalla silloin, kun yksi sukupolvi ei elintavoillaan ja kulutustottumuksillaan syö seuraavien sukupolvien mahdollisuuksia vaurastua ja voida hyvin. Talousteorian mutkat suoristaen: kestävässä taloudessa kulutuksella ei vähennetä pääomavarantoja, vaurauden lähteitä, vaan kulloinkin syödään vain pääoman tuottoja.
Kun kestävän kehityksen määritelmä tuli tutuksi kymmeniä vuosia sitten Brundtlandin komission raportin myötä, alettiin tavoitella sosiaalista, ekologista ja taloudellista kestävyyttä. Sittemmin on ajateltu, että nämä kaikki tavoitteet ovat kietoutuneet toisiinsa. Myös taloustieteessäkin perinteisen pääoman käsite on klassisen taloustieteen ajoista laajentunut. Koneiden ja laitteiden ja muiden tuotantovälineiden muodostaman pääoman lisäksi puhutaan esimerkiksi inhimillisestä pääomasta, kun tarkoitetaan ihmisten taitoja ja osaamista, tai luontopääomasta, kun tarkoitetaan luonnon kykyä tuottaa talouteen ja ihmisten käyttöön ”ekosysteemipalveluita”. Taloudessa on alettu havitella myös sosiaalista pääomaa, kun on havaittu ihmisten kehittämien instituutioiden, poliittisten järjestelmien ja moraalikäsitysten vaikuttavan siihen, kuinka taloudet kehittyvät kukoistukseen – tai hajoavat.
Globaalin kriisin keskellä näiden pääomien vaaliminen korostuu, kun maailman taloudet pyrkivät jälleen kestävän kehityksen tielle pandemian hallinnassa ja siitä toipumisessa. Hyvin monissa maissa ajatellaan, ettei paluuta vanhaan talouden toimintamalliin enää ole. Tärkein yksittäinen syy on ilmastonmuutos, joka ei ole globaalina uhkana kadonnut minnekään.
Vasta ehkä viimeisen vuosikymmenen aikana maailmanpolitiikassa on toden teolla havahduttu ihmistoiminnan kestämättömyyteen maapallon elinkelpoisuuden vaalimisessa. Ilmastokriisin konkreettiset haitat alkavat olla niin näkyviä, ettei niiltä voi enää ummistaa silmiään, vaikka ehkä joku sitä vielä yrittääkin.
Siksi ei ole sattumaa, että koronakriisin keskelläkin on peräänkuulutettu ”vihreää elvytystä”, jonka avulla maat voisivat edistää talouden rakenteita selviämään ilmaston lämpenemisestä ja välttämään sen mukanaan tuomat ympäristökatastrofit ihmiskunnalle. Monet tahot pohtivat, löytyykö pandemiakriisistä selviämiseen ratkaisu varautumalla ja torjumalla samanaikaisesti toista vääjäämätöntä globaalia kriisiä, ilmastonmuutosta.
Se tiedetään joka tapauksessa, että siirtyminen kestävään, ”vihreään”, talouteen vaatii investointeja infrastruktuuriin, jossa ainakin energiantuotanto ja -kulutus, kuljetuspalvelut ja liikkuminen mullistuvat. Muutoksen toteuttaminen vaatii paitsi teknologiaa – tuotantovälineitä – hyvin paljon inhimillistä ja sosiaalista pääomaa. Muutoksen mittaluokka on suuri. Onko sen toteutus taloudellisesti realistinen – riittävätkö resurssit? Myös vihreällä elvytyksellä täytyy olla budjettirajoite ja tehokkuustavoite.
Osviittaa onnistumisen mahdollisuuksista saa tarkastelemalla, kuinka elvytyksessä on pärjätty aiemmin talouskasvun notkahdusta korjattaessa. Laajamittaisesta vihreästä elvytyksestä on kokemusta Yhdysvalloista, missä presidentti Barack Obama hallintokautensa alkajaisiksi ryhtyi toimiin talouden pelastamiseksi globaalin finanssikriisin jäljiltä. Vuoden 2009 pelastuspakettia kutsutaan nimellä ”American Recovery and Reinvestment Act” (ARRA), ja elvytykseen käytettiin noin 800 miljardia dollaria. Vaikka Yhdysvallat ei ole Eurooppa, eikä Suomi ”pikku-Amerikka”, elvytyspaketista saatuja oppeja voi yrittää hyödyntää, kun arvioidaan vihreän elvytyksen mahdollisuuksia muuttaa talouksia ekologisesti kestävälle kehitysuralle tulevaisuudessa.
ARRA:an käytetyistä varoista noin viidennes suunnattiin vihreään elvytykseen, ja näiden toimien vaikuttavuutta on arvioitu jälkikäteen. Ensinnäkin, elvytys lisäsi kokonaistyöllisyyttä, mutta vihreät investoinnit vaikuttivat työllisyyteen verkkaisemmassa tahdissa kuin muut tyypilliset investoinnit rakentamiseen ja tieinfrastruktuuriin. Kaiken kaikkiaan yhtä miljoonan dollarin vihreää investointia kohti luotiin korkeintaan 15 työpaikkaa. Toiseksi, suurin osa työpaikoista syntyi rakennusalalle ja jätehuoltoon, manuaalisiin (ruumiillisen työn) työtehtäviin. Näiden alojen työntekijät hyötyivät eniten uusista työpaikoista, joskaan näissä tehtävissä palkkataso ei kohentunut. Kolmanneksi, uudet vihreät työpaikat edellyttivät kouluttautumista; eniten kasvoivat tehtävät, joissa vaadittiin enemmän kuin toisen asteen koulutus mm. insinööri-, johtamis- ja valvontatehtäviin.
Aiemman kokemuksen perustella vihreällä elvytyksellä pystytään ehkä saamaan talouden uudistumista alkuvauhtiin, mutta toiveet kestävän talouden syntymisestä puhtaalta pöydältä ovat yltiöoptimistisia. Työllisyyden ja vihreiden työpaikkojenkin kasvattamiseksi on käytävä kouluja, harjoiteltava ja opeteltava uusia asioita – tehtävä töitä.
Työllisyys on Suomen kaltaiselle maalle erityisen tärkeää siksi, että hyvinvointi perustuu ajatukselle huolehtia kollektiivisesti niistäkin, jotka tukea tarvitsevat eri elämänvaiheissa – lapsia, sairaita ja vanhuksia. Jos kulttuurissamme olisi sen sijaan korostettu jokaisen olevan oman onnensa seppä, emme olisi rakentaneet sosiaaliturvaa, emmekä julkista sektoria ylipäänsä. Silloin työllistyminen ja elannon hankkiminen olisi itse kunkin oma asia. Kansalaisina olemme kuitenkin äänestäneet demokratiamme toimivan kestävimmin siten, että myös niistä, jotka eivät pärjää omillaan, pidetään huolta. Siksi olemme pohjoismainen hyvinvointivaltio. Mutta siksi korkea työllisyys on paitsi poliittisesti itseisarvollinen tavoite, työnteko ja osaaminen turvaavat kestävän talouden muiden voimavarojen ja pääomien joukossa.
On selvää, etteivät julkisen talouden panostukset kuitenkaan yksinään riitä huolehtimaan kestävästä kehityksestä. Yhtä lailla tarvitaan yksityisen sektorin investointeja. Taloustieteilijät ovat tarkkoja siitä, että julkisen sektorin valtion budjetista tukemat investoinnit eivät syrjäytä investointeja liiketoimintaan, joka olisi kannattavaa myös markkinatalouden omin voimin ja yksityisin panostuksin. Yksityistenkin rahoittajien on haettava lupaavia sijoituskohteita, ei ainoastaan valtioiden.
Yhä useammat yritykset julistavatkin halukkuuttaan investoida entistä enemmän puhtaaseen teknologiaan ja ympäristöä ja ihmisiä vähän kuormittaviin toimialoihin. On vielä liian aikaista sanoa, onko hyvin opittu retoriikka ja yritysten kestävyysraportit merkki todellisesta talouden muutoksesta, joka näkyy kestävän talouden investoinneissa. Aivan äskettäinen tutkimus finanssimarkkinoiden institutionaalisten sijoittajien toiminnasta pandemiakriisin alussa voi olla valaiseva odotettavissa olevasta muutoksesta ja muutosvauhdista. Suurimmalle osalle näistä sijoittajista ympäristön ja sosiaalisen kestävyyden osalta kunnostautuneet yhtiöt eivät näyttäytyneet yhtä houkuttelevina ja turvallisina kuin perinteisillä tulosmittareilla pärjänneet vähävelkaiset yhtiöt.
Kestävyys on kestävyyslaji myös kriisissä. Inhimillistä pääomaa kumuloituu puhtaan teknologian hyväksi, mutta taloudellisen toiminnan ensisijainen selkäydinreaktio se ei ehkä vielä ole. Kestävä talous ei – vihreänäkään – toteudu millään mahtikäskyllä. Niin yritykset kuin kansalaisetkin kuluttajina tarvitsevat siihen kannusteita, pelkkä kriisitietoisuus ei riitä.
Kirjoittaja
Anni Huhtala on Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen (VATT) ylijohtaja ja Aalto-yliopiston dosentti erityisalanaan ympäristö- ja luonnonvarataloustiede.