Kolmatta linjaa: Suomi ja kansainvälinen puolustusyhteistyö

Aika näyttää millaisena vedenjakajana vuosi 2014 nähdään historiankirjoissa. Varmaa on ainakin se, että suurelle osalle euroatlanttista yhteisöä vuosi merkitsi puolustuspoliittisten painopisteiden muuttumista. Aluepuolustus teki paluun keskeiseksi huolenaiheeksi.

Ukrainan tapahtumat aikaansaivat vipinää Atlantin molemmin puolin. Yhdysvallat alkoi kanavoida resursseja Euroopan liittolaistensa rauhoittamiseen ja maanosan sotilaallisen pelotteen vahvistamiseen. Euroopassa puolustusmenot kääntyivät hiljalleen nousuun, ja kiristynyt tilanne on pakottanut eurooppalaisia maita katsomaan puolustuskysymyksiä uudelta kantilta. Uusia puolustusaloitteita on syntynyt, ja vanhoja on viilattu muuttuneeseen toimintaympäristöön sopiviksi.
 
Yllä mainittu kehitys on luonut myös Suomelle niin kahden- kuin monenvälisiä puolustusyhteistyön tiivistämisen mahdollisuuksia, joita Suomi ei ole epäröinyt käyttää hyväksi. Aiempi kriisinhallintapainotteinen yhteistyö on jäänyt sivurooliin puolustusyhteistyön keskityttyä kansallisen puolustuksen vahvistamiseen. Aiemmin yhteistyön tärkein tavoite oli kustannussäästöjen hakeminen. Nyt pääasialliseksi motiiviksi on noussut turvallisuuspoliittisiin uhkiin vastaaminen.
 
Vaikka Suomen virallinen turvallisuuspoliittinen status on pysynyt ennallaan, käytännössä viime vuosina tiivistynyt puolustusyhteistyö on muuttanut sotilasliittoon kuulumattomuuden luonteen perinpohjaisesti.

 

Suomalaiset ja yhdysvaltalaiset sotilaat yhteisessä käskynjaossa Arrow 18 -harjoituksessa. Kuva: Puolustusvoimat
Suomalaiset ja yhdysvaltalaiset sotilaat yhteisessä käskynjaossa Arrow 18 -harjoituksessa.
Kuva: Puolustusvoimat

Nato ja EU – tässä järjestyksessä

Monenvälisessä puolustusyhteistyössä Suomen tärkein viitekehys on Naton rauhankumppanuus. Nato-yhteistyössä on nähtävissä sekä muutoksia että jatkuvuuksia. Yhteistoimintakyvyn ja Nato-standardien painottaminen ovat selkeä jatkuvuus, joka ulottuu aina Nato-kumppanuuden alkuvuosiin. Suuri muutos liittyy taas siihen, että Afganistanin ISAF-operaation alasajon ja Ukrainan tapahtuminen myötä Suomen ja Naton kumppanuus on keskittynyt ensisijaisesti Suomen kansallisen puolustuksen vahvistamiseen.

Naton Walesin huippukokous vuonna 2014 jäi historiaan yhdeksi sotilasliiton merkittävimmistä kokoontumisista. Sitä se oli myös Suomen Nato-kumppanuudelle. Kokouksessa Suomi hyväksyttiin laajennettujen mahdollisuuksien kumppanuusyhteistyöhön. Lisäksi Suomi allekirjoitti Naton kanssa isäntämaasopimuksen, joka luo selkeämmät puitteen Suomen ja Naton konkreettiselle yhteistyölle niin rauhan- kuin myös kriisiaikana.

Laajennettujen mahdollisuuksien kumppanuus on näkynyt muun muassa harjoitustoiminnassa. Suomi on esimerkiksi ollut mukana suunnittelemassa Naton tulevaa korkean näkyvyyden Trident Juncture 2018 -harjoitusta, joka järjestetään lokakuun lopulla Norjassa. Lisäksi Suomi on ollut mukana Naton CMX-karttaharjoituksissa, jossa on simuloitu Naton kollektiivisen puolustuksen toimeenpanoa. Presidentti Niinistön osallistuminen Naton valtion- ja hallitustenpäiden illallisille Varsovan ja Brysselin huippukokouksissa on ollut symbolisesti tärkeää. Tiivistyneestä yhteistyöstä huolimatta raja jäsenen ja kumppanin välillä on edelleen selvä.

Toinen tärkeä monenkeskinen foorumi puolustusyhteistyölle on Euroopan unioni. Suomi on jo pitkään ollut EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan puolestapuhuja, ja maassa onkin syytä iloon, sillä unionissa on viime vuosina otettu puolustuspolitiikan saralla selkeitä edistysaskelia.

Tätä taustaa vasten on paradoksaalista, että EU:n merkitys on kuitenkin suhteellisesti laskenut Suomen puolustusyhteistyömuotojen kokonaisuudessa. Syy tähän on se, että EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikan fokus ei edelleenkään ole aluepuolustuksessa. Esimerkiksi viime vuonna käynnistetty pysyvä rakenteellinen yhteistyön (PRY) ja sen ympärille rakennetun rahoitus- ja arviointikokonaisuuden tavoitteena on luoda EU:lle kyvykkyyksiä eritoten mahdollisia kriisinhallintaoperaatioita varten.

PRY voi mahdollisesti olla käytännönläheinen ensiaskel, joka johtaa positiivisiin tuloksiin ja entistä tiiviimpään yhteistyöhön. Myös osalla PRY:n hankkeita – kuten sotilaallisen liikkuvuuden edistämisellä – on merkittäviä aluepuolustusulottuvuuksia. Myös Lissabonin sopimukseen kirjattu avunantovelvoite on sotilasliittoon kuulumattomalle Suomelle ensiarvoinen ajatellen potentiaalista turvallisuuspoliittista kriisiä.

Kahdenvälisen Suomi–Ruotsi-puolustusyhteistyön lisäksi maat toimivat yhdessä myös Naton kumppanimaina. Presidentti Niinistö ja Ruotsin pääministeri Stefan Löfven Nato-huippukokouksessa Brysselissä. Kuva: tasavallan presidentin kanslia
Kahdenvälisen Suomi–Ruotsi-puolustusyhteistyön lisäksi maat toimivat yhdessä myös Naton kumppanimaina. Presidentti Niinistö ja Ruotsin pääministeri Stefan Löfven Nato-huippukokouksessa Brysselissä.
Kuva: tasavallan presidentin kanslia

Minilateraalin yhteistyön varovainen nousu

Suomen puolustusyhteistyöverkostoon sisältyy myös ”minilateraaleja” aloitteita, joissa ei ole varsinaisia institutionaalisia rakenteita ja jotka koostuvat pienehköstä valtioryhmästä.

Kesäkuussa 2017 Suomi allekirjoitti Tukholmassa asiakirjan, jolla Suomi liittyi mukaan Ison-Britannian johtaman Joint Expeditionary Force -joukon (JEF) toimintaan. Vuotta myöhemmin JEF saavutti toimintavalmiuden ja Suomi oli kahdeksan muun maan kanssa allekirjoittamassa yhteisymmärryspöytäkirjaa.

Naton kehysvaltiokonseptiin (Framework Nation Concept, FNC) perustuvan brittivetoisen joukon tavoitteena on tukea ja kehittää samanmielisen valtioryhmän yhteistoimintakykyä ja sotilaallista valmiutta. Joukko kykenisi tarvittaessa suorittamaan myös haastavia sotilaallisia operaatioita. Ison-Britannian aloitetta on sopeutettu uuteen turvallisuusympäristöön ja sille on soviteltu roolia myös Itämeren turvallisuudessa niin rauhan kuin mahdollisen kriisin aikana.

Nato-maista myös Saksalla on oma kehysvaltiokonseptinsa, jota se kutsuu juuri nimellä FNC. Suomi tuli osaksi FNC-ryhmää kesällä 2017. Suomea on kiinnostanut aloitteessa erityisesti suorituskykyjen hiominen, mutta aloite ei ole edennyt yhtä pitkälle kuin JEF. Saksa-yhteistyössä olisi eittämättä potentiaalia, sillä maa on keskeinen toimija Itämeren alueella. Mikäli Saksa panostaa lähivuosina puolustukseensa, se luonee Suomi–Saksa-yhteistyölle lisää mahdollisuuksia.

Kansainvälinen harjoitustoiminta antaa usein positiivisia kokemuksia, joka lisää maiden välistä luottamusta ja syventää yhteistyösuhdetta. Kuva: Puolustusvoimat
Kansainvälinen harjoitustoiminta antaa usein positiivisia kokemuksia, joka lisää maiden välistä luottamusta ja syventää yhteistyösuhdetta.
Kuva: Puolustusvoimat

Tukholma ja Washington – tärkeimmät pääkaupungit

Kahdenvälinen puolustusyhteistyö Ruotsin ja Yhdysvaltain kanssa on yksi Suomen yhteistyöverkoston keskeisistä pilareista.

Pragmaattisen varovaisesti käyntiin lähtenyt Ruotsi-yhteistyö on tiivistynyt vauhdilla. Maiden puolustusvoimat julkaisivat talvella 2015 raportin yhteistyön tiivistämisedellytyksistä. Kun osapuolet vihdoin kirjasivat kahdenvälisen yhteisön tavoitteet asiakirjaan kesällä 2018, maiden merivoimien yhteinen taisteluryhmä oli saavuttanut alustavan operationaalisen toimintavalmiuden, niiden välinen harjoittelutoiminta oli siirtynyt maiden aluepuolustuksen harjoittelemiseen ja pääkaupungit olivat alkaneet avata toisilleen puolustussuunnittelua. Onkin selvää, että Suomen ja Ruotsin välinen luottamus on lisääntynyt ja positiiviset kokemukset ovat poikineet lisää yhteistyötä.

Suomi–Yhdysvallat-yhteistyötä taas puitteistaa syksyllä 2016 allekirjoitettu aiesopimus. Maiden välinen harjoitustoiminta on viime vuosina tiivistynyt. Yhdysvaltalaissotilaita ja -kalustoa on käynyt Suomessa tasaiseen tahtiin, ja erityisesti Ilmavoimat on taasen harjoitellut Yhdysvalloissa. Poliittisesti suhteet Washingtoniin ovat lähentyneet, ja kanssakäyminen niin poliittisella kuin virkamiestasolla on ollut vilkasta. Suomea Yhdysvallat kiinnostaa sen ylivoimaisten sotilaallisten kyvykkyyksien takia. Washington pitää taas Suomen maantieteellistä asemaa tärkeänä ja katsoo, että sen intresseissä on tukea Puolustusvoimien kykyä puolustaa Suomea.

Tämän vuoden keväällä Suomi, Ruotsi ja Yhdysvallat loivat kiinnostavasti hynttyyt yhteen allekirjoittamalla aiejulistuksen kolmenvälisestä yhteistyöstä. Uusi yhteistyömuoto tiivistää entisestään kolmikon välejä ja täydentää olemassa olevia kahdenvälisiä ratkaisuja.

 

Suomi astelee kolmatta linjaa

Suomen kumppanit ovat halukkaita tekemään yhteistyötä, koska Suomi näyttäytyy kiinnostavana strategisen asemansa ja sotilaallisten kykyjensä takia. Erityisesti Nato ja Yhdysvallat katsovat, että Itämeren tasapainon ja läntisen pelotteen ylläpitämiseksi on tärkeää, että Suomella on kyky pitää alueensa hallussa kaikissa tilanteissa.

Suomen näkökulmasta puolustusyhteistyön tavoitteet ovat selkeät. Kuten puolustusselonteko linjaa: ”Puolustusyhteistyö vahvistaa normaali- ja poikkeusolojen puolustuskykyä, parantaa uhkien ennaltaehkäisykykyä sekä edesauttaa poliittisen ja sotilaallisen avun saamista tarvittaessa.”

Suomi onkin mukauttanut lainsäädäntöään puolustusyhteistyön tavoitteiden mukaiseksi. Kesällä 2017 lainsäädäntömuutosten myötä Puolustusvoimat sai neljännen tehtävän, sotilaallisen avun antamisen. Tätä tehtävää on jo ehditty harjoittelemaan Aurora 17 -harjoituksessa Ruotsissa ja Viron pääsotaharjoituksessa Siil 18:ssa. Vuonna 2021 järjestettäväksi suunniteltu Suomen puolustamisen keskittyvä kansainvälinen sotaharjoitus on osa tätä isompaa kokonaisuutta.

Puolustusyhteistyön tiivistäminen on käytännössä johtanut siihen, että sotilasliittoon kuulumattomuudesta huolimatta Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tavoitteet ovat tosiasiallisesti lähellä liittopolitiikkaa. Maan linjan voidaankin sanoa olevan ”kolmas tie” liittoutumattomuuden ja liittoutumisen välillä. Suomi ei perusta politiikkaansa sotilasliiton turvatakuisiin vaan maantieteellisen asemansa tärkeyteen ja käytännön yhteistyön luomiin poliittisiin suhteisiin ja yhteistoimintakykyyn. Tähän presidentti Niinistö viittasi presidentinvaalien yhteydessä antamassaan kommentissa, jossa hän sanoi liittoumien syntyvän ilman sopimuksiakin.

 

Miten eteenpäin?

Suomessa ylläkuvattua mittavaa turvallisuuspoliittista muutosta ei ole tunnustettu kovinkaan laajasti, vaan viime vuosien kehityskulkuja on pikemminkin epäpolitisoitu. Valtiojohto ei ole puhunut muutoksesta, ja poliittisessa keskustelussa Suomen linjaa hahmotetaan ennemminkin jatkuvuuden valossa. Presidentinvaalien keskustelut käytiin kuin mitään muutosta ei olisi tapahtunutkaan.

Suomen linja on kuitenkin sen verran omintakeinen, että sen sisällön viestiminen niin kansalaisille kuin ulkovaltojen edustajille olisi tärkeää. Ulkopoliittisessa johdossa olisi syytä tehdä synteesiä siitä, mitä mahdollisuuksia, vastuita ja kenties riskejä uusi linja sisältää, ja näkemyksiä tulisi mahdollisuuksien mukaan kommunikoida myös kansalaisille. Voi hyvin olla, että yhteistyön poliittiset panokset nousevat lähivuosina. Tästä kieli muun muassa Venäjän puolustushallinnosta loppukesästä kuuluneet kommentit, jossa Suomen ja Ruotsin yhteistyö Yhdysvaltain ja Naton kanssa nostettiin ensimmäistä kertaa tikunnokkaan.

Kirjoittaja Matti Pesu
Kirjoittaja

Matti Pesu on tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa ja The Ulkopolitist -verkkolehden toimituspäällikkö.

Lisää aiheesta: