Ari Puheloinen:
Sotilas ja työmies.
Otava 2023. 421 sivua.
Yksi niistä monista ammateista, joka on viime vuosikymmeninä saanut uusia ulottuvuuksia, on upseerin ammatti. Työ on edelleen paljolti joukkojen kouluttamista ja toiminnan suunnittelemista, suuren koneiston ylläpitoa. Se on myös hallinnoimista ja jatkuvaa uuden oppimista. Uutta on toiminnan entistä paljon laajamittaisempi kansainvälistyminen. Kenraali Ari Puheloisen 42 vuotta kestänyt upseerin ura tarjoaa tästä oivan esimerkin. Siihen sisältyy paljon sellaista, mitä on totuttu kutsumaan diplomaattiseksi toiminnaksi.
Sotilasasiamiehiä on ollut hyvinkin kauan suurlähetystöjen työtä tukemassa ja niin on nytkin. Mutta aina vuodesta 1956 saakka, jolloin Suomesta tuli Yhdistyneiden kansakuntien jäsen, ovat suomalaiset osallistuneet myös rauhanturvatehtäviin ja upseerimme koulutustaan edellyttäviin toimiin, johtotehtäviin. Aserajoitus- ja aseriisuntaneuvottelut, aseleposopimusten toteutuksen valvonta ja jopa Afganistan-operaation tapaiset todelliset taistelutilanteet ovat olleet osa monen upseerin karrieeria. Se on edellyttänyt myös koulutusta, johon kuuluu hyvä kielitaito, erinomainen yleissivistys ja kyky saavuttaa tuloksia sovitellen, kompromissein pikemmin kuin suoraviivaisesti käskien.
Kuuluisa preussilaisen sotilasfilosofin kenraali Carl von Clausewitzin lausahdus, jonka mukaan sota on politiikan jatkamista toisin keinoin voi alkuperäisestä yhteydestään irrotettuna antaa väärän mielikuvan politiikan ja sotataidon suhteesta. Aseellinen voima on tärkeä poliittinen tekijä niin sodan kuin rauhankin aikana. Voiman olemassaolo antaa vahvan viestin valtion määrätietoisuudesta ja kyvystä puolustaa omia etujaan. Se on piilevää voimankäyttöä, jota ei tarvitse korostaa tai julistaa. Se osataan ottaa huomioon painavana tekijänä.
Puolustusvoimien komentajana vuosina 2009–2014 toimineen kenraali Ari Puheloisen teoksen nimi on ”Sotilas ja työmies”. Sillä hän korostaa tulevansa työläisperheestä vastakohtana niille, jotka ovat saaneet paremmat eväät yhteiskunnalliseen menestykseen. Se ei suinkaan merkitse sitä, etteikö Puheloisenkin lähtökohtiin olisi liittynyt aivan olennaisia vahvuuksia. Niihin kuului varhain opittu työn kunnioittaminen ja kodin kannustama opin halu, suorastaan intohimo. On aivan ilmeistä, että kodin merkitys on ollut olennainen tekijä nuoren Arin tasapainoisessa kehityksessä.
Upseerin uralle päätyminen ei ollut mikään perinpohjaisen uravalinnan lopputulos vaan luonteva jatko asevelvollisuuden päätyttyä reservinupseerin tutkintoon. Siitä oli suora tie kadettikouluun, kun tentti ei tuottanut vaikeuksia. Eteneminen oli luontevaa ja ongelmatonta, kun nuori upseeri näki varhain sen, miten ahkerin opinnoin tie eteenpäin aukeni.
Kun Puheloisen upseerinura oli, alussaan ei Puolustusvoimissa palveleminen ollut suinkaan arvostuksensa huipulla. Hän kertoo, miten hänen aloittaessaan vuonna 1971 upseerina alle 50 prosenttia suomalaisista vastasi mielipidetutkimuksessa myönteisesti kysymykseen pitäisikö Suomea puolustaa kaikissa tilanteissa. Nyt luku on noin 80 prosenttia.
Muistelija korostaa, ettei hänellä oikeastaan ole ollut kunnianhimoa. Se taitaa riippua siitä, minkä sisällön sanalle ”kunnianhimo” antaa. Jos se on itsekuria, ahkeruutta ja määrätietoista suunnitelmallista etenemistä, voi sitäkin pitää kunnianhimona, vaikka tavoitteena ei olisikaan julkisen tunnustuksen tavoitteleminen.
Kirjoittaja omistaa paljon huomiota puolustusvoimien ja muun yhteiskunnan välisille suhteille. Upseerien tehtäviin kuuluu olla selvillä asemapaikkansa kansalaisten näkemyksistä ja arvioista, muistakin kuin välittömästi puolustusvoimiin liittyvistä. Hyvä yleissivistys on menestyksellisen uran eräs edellytys. Myös varusmiesten ymmärtäminen kansalaisiksi omine omanarvontuntoineen on tärkeää. Tarpeeton äkseeraus ja esimiesaseman turhamainen korostaminen ovat huonoa johtajuutta.
Oman jaksonsa Puheloisen muistelmissa muodostaa hänen kokemuksensa Venäjältä, sekä opiskelevana upseerina että sotilasasiamiehenä. Hän oli opiskellut kadettikoulussa pitkän venäjän. Puheloinen kehitti oman opiskelumetodinsa ja jatkoi opintoja vielä kadettikoulun jälkeenkin. Hän saavutti niin hyvän taidon, että saattoi toimia tulkkina suomalaisten ja venäläisten välissä tapaamisissa.
Vuonna 1976 lähetettiin pieni ryhmä suomalaisia upseereita opiskelemaan Neuvostoliitossa. Viiden kuukauden mittainen kurssi venäläisessä sotakorkeakoulussa pätevöitti pataljoonan komentajan tehtävään. Se oli hyvin tervetullut ikkuna neuvostoajatteluun, ei vain sotilaan näkökulmasta vaan laajemminkin. Sillä oli arvonsa, kun Puheloinen vuonna 1986 – siis Gorbatšovin aikana – lähetettiin Moskovaan sotilasasiamiehen apulaiseksi.
Eräs olennainen ero venäläisen ja suomalaisen johtamisajattelun periaatteissa on se, missä määrin johtotehtäviä delegoidaan. Meillä johtotehtävissä olevilla upseereilla on selvästi enemmän itsenäistä harkinta- ja päätösvaltaa kuin venäläisessä järjestelmässä. Siitä voisi sanoa, että sama koskee molempien yhteiskuntien välisiä eroja muuallakin kuin asevoimissa.
”Tuo systeemi ei voi toimia” on erään luvun väliotsikko. Sillä kirjoittaja tarkoittaa venäläistä systeemiä yleensä eikä vain sen asevoimia. Se näkyi yksinkertaisesti siinä, että kovin monista lännessä itsestään selvistä asioista on pulaa, huolto toimii vajavaisesti. Keskinäinen luottamus on heikkoa.
Gorbatšovin toimikaudella (1985–1991) pyrittiin vähentämään järjestelmän keskitystä ja delegoimaan päätösvaltaa alemmille tasoille. Ylhäältä annettuja käskyjä noudattamaan tottuneille uusi järjestys oli vaikeaa. Siirtyminen suunnittelutaloudesta markkinatalouteen johti aika ajoin kaaokseen. Muutosten kiirehtiminen vain vaikeutti tilannetta.
Puheloinen pohdiskelee laajemminkin syitä, jotka johtivat Neuvostoliiton hajoamiseen ja arvelee, että kansallisuuskysymyksellä oli paljonkin tekemistä sen kanssa. Vuonna 2014 alkanut sota Ukrainaa vastaan on sen dramaattisin osoitus.
Ulkomaan komennusten jälkeen koitti aika panssarivaunupataljoonan komentajana ja sitten taas paluu kansainvälisiin tehtäviin, ETYJ:n sihteeristöön Wieniin. Pian sen jälkeen alkoi vuoden opiskelu Yhdysvalloissa Harvardin yliopistossa. Korkeat tehtävät Pääesikunnassa seurasivat toinen toistaan ja samassa tahdissa tapahtuivat myös ylennykset everstistä aina kenraaliksi saakka.
Koko Puolustusvoimien kannalta merkittävin tapahtumasarja liittyi kesäkuussa 2011 toimintansa aloittaneen Kataisen hallituksen ohjelman toteuttamisen sen puolustusreformia koskevalta osalta. Ajatus olennaisista uudistuksista sisältyi jo itse ohjelmaan. Sitä laadittaessa maailma oli kovin toisen näköinen kuin kolme vuotta myöhemmin sitä toteutettaessa: ”Suomi vahvistaa tiiviitä ja monentasoisia kahdenvälisiä suhteita Venäjän kanssa […] Suomi tukee Venäjän lähentymistä Eurooppaan ja integroitumista kansainväliseen sopimusjärjestelmään.” Niin auvoinen oli turvallisuuspoliittinen maisema, että ohjelmassa todettiin myös: ”Suomi ei tämän hallituskauden aikana valmistele Naton jäsenyyttä.” Itse periaatteellista mahdollista hakea jäsenyyttä jonain toisena ajankohtana ei sentään suljettu pois.
Hallitus ilmoitti käynnistävänsä Puolustusvoimien laajan uudistuksen. Samalla viitataan pieneviin ikäluokkiin ja kasvaviin kustannuspaineisiin. Siitä huolimatta ilmoitettiin, että uudistuksen lähtökohtana oli kriisiajan Puolustusvoimien mitoitus ja tehokas toiminta.
Vuona 2007 oli presidentti Putin pitänyt Münchenin tärkeässä jokavuotisessa turvallisuuskonferenssissa puheen, joka osoitti, että Venäjä oli tyytymätön vallitsevaan maailmanjärjestykseen ja vaati omien näkökohtiensa parempaa huomioonottamista. Seuraavana vuonna se hyökkäsi Georgiaan osoittaen siten, mitä se uudella maailmanjärjestyksellä tarkoitti. Nämä seikat eivät – eikä muuallakaan Euroopassa – toimineet minään herätyshuutona, joka olisi jollain merkittävällä tavalla johtanut vastatoimiin. Suomessakin arveltiin ajan olevan oikea puolustusvoimien olennaiseen supistamiseen hallitusohjelman pohjalta.
Puheloinen oli nimitetty Puolustusvoimain komentajaksi vuonna elokuussa 2009. Näin hän joutui toteuttamaan hallituksen ohjelmaa, joka hänen arvionsa mukaan vaaransi maan puolustuskyvyn. Muistelmista käy selvästi ilmi, että vaikka hän sotilaana tietenkin nurkumatta toteutti saamansa käskyt hän toi esille oman mielipiteensä siitä, että oltiin nyt kovin ohuealla jäällä. Käsky mikä käsky. Uudistukset tehtiin ja kaikeksi onneksi ei kansainvälinen tilanne enää sen kummemmin heikentynyt ennen kuin vuonna 2014, jolloin Venäjä miehitti Krimin ja avusti Ukrainan Donbassin alueella kapinallisia taistelussa Kiovan hallitusta vastaan.
Kirjoittaja arvioi myös Ukrainan sotaa ja uskoo koko hyökkäyksen perustuneen kovin virheelliseen tilannekuvaan. Omat voimat yliarvioitiin ja vastustajaa pidettiin varsin heikkona. Sitä ei osattu odottaa, että Eurooppa ja Yhdysvallat rientäisivät jollain olennaisella tavalla Ukrainan tueksi.
Puheloinen kirjoittaa selkeätä ja sujuvaa tekstiä, jota on helppo lukea. Aivan kaikkea hän ei kerro. Hän viittaa nimeltä vain harvoihin henkilöihin ja silloin poikkeuksetta vain sanoakseen heistä jotain hyvää. On kuitenkin vaikeata uskoa, että suuret uudistukset olisi toteutettu aivan kitkatta. Koko kirjassa ei näy merkkiäkään kaunasta. Upseeri ja herrasmies on sitä muistellessaankin.
Kirjoittaja
Ministeri Jaakko Iloniemi on diplomaatti, talouselämän vaikuttaja ja turvallisuuspolitiikan pitkän linjan keskustelija. Iloniemi on suorittanut 17. maanpuolustuskurssin.
