Ensimmäisen suomalaisen komissaarin aikamatka kylmän sodan jälkeisen Euroopan rakentamiseen

Erkki Liikanen: Komissaari.
Siltala 2021. 384 s.

Ensimmäinen suomalainen Euroopan unionin komission jäsen Erkki Liikanen vie kirjassaan Komissaari lukijan aikamatkalle kylmän sodan jälkeisen Euroopan rakentamiseen. Kirja on kuvaus Suomen ensimmäisestä vuosikymmenestä Euroopan unionin jäsenenä. Aikalaistodistuksena se on lukijalle avartava kokemus ja lisäksi arvokas aarreaitta niin Suomen kuin Euroopankin historian tutkijoille.

Liikasen kirjan sinivalkoinen lanka on kuvata Suomen Eurooppa-politiikan pitkää linjaa ja sen historiallisia perusteita. Suomen EU-jäsenyys ei ole Liikaselle vain taloudellinen kysymys, vaan sillä on vahva ankkuri ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Liikanen on lainannut sotaveteraani Mauno Koivistoa, joka täyttäessään 90 vuotta vuonna 2013 tiivisti näkemyksensä Suomen historian evoluutiosta näin: ”Kuuluin siihen sukupolveen, joka taisteli itsenäisyyden puolesta. Kuulun myös siihen sukupolveen, joka toimi integraation puolesta, jotta saisimme lisää vaikutusvaltaa. Pessimistit olivat väärässä.”

Kirjassaan Erkki Liikanen kuvaa Suomen vaikutusvallan voimistumista sen jälkeen, kun liityimme Euroopan unionin jäseneksi vuoden 1995 alusta. Suomi osallistui vuonna 1996 ensimmäistä kertaa hallitusten väliseen konferenssiin. Paavo Lipponen oli juuri aloittanut pääministerinä ja Suomen pysyvä edustaja Antti Satuli edusti Suomea hallitusten välisessä konferenssissa. Komission edustaja Marcelino Oreja raportoi, että konferenssi on hyväksynyt Suomen ehdotuksen avoimuudesta, koska Suomi oli ollut koko ajan niin rakentava jäsen. Tämä työ huipentui vuotta-paria myöhemmin Amsterdamin sopimukseen, johon kirjattiin velvoittava säännös kansalaisen oikeudesta tutustua parlamentin, neuvoston ja komission asiakirjoihin. Suomi oli saanut vaikutusvaltaa. Pessimistit olivat väärässä.

 

Muistan hyvin tuon ajan ja myös tuon mainitun päätöksen seuraukset Erkki Liikasen kabinettipäällikkönä. Uuden perussopimuksen myötä muokkasimme komission avoimuutta ja läpinäkyvyyttä koskevan säännöstön kokonaan uusiksi. Se rakennettiin suomalaiselle ja pohjoismaiselle perustalle Antti Chydeniuksen 250 vuotta aikaisemmin esittämiä näkemyksiä kunnioittaen. Hyvin on toiminut yli 20 vuotta.

Liikanen toimi kymmenen vuotta komissaarina, ensin luxemburgilaisen Jacques Santerin ja sen jälkeen italialaisen Romano Prodin johtamissa kokoonpanoissa. Kumpikin oli toiminut aiemmin oman maansa pääministerinä. Kirjasta käy hyvin ilmi se, että komission puheenjohtajat poikkesivat henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan paljon toisistaan.

Myös Liikasen salkut poikkesivat toisistaan. Vuosina 1995–1999 hän toimi budjetti- ja hallintokomissaarina, jonka vastuut olivat horisontaalisia eli koko komissiota kattavia. Tämä osuus kirjassa käsitellään päiväkirjamuodossa. Myöhemmät vuodet 1999–2004 Liikanen kuvaa asia-alueittain. Teollisuudesta ja tietoyhteiskunnasta vastaavana komissaarina hän vastasi monista isoista uudistuksista.

Liikanen kirjoittaa erityisen arvostavasti komission pitkäaikaisesta, ranskalaisesta puheenjohtajasta Jacques Delors’sta, joka toimi tehtävässä vuodesta 1985 aina vuoteen 1995 saakka. Delors oli talous- ja työmarkkinapolitiikasta noussut älykkö, joka johti komissiota yhdessä kabinettipäällikkönsä Pascal Lamyn kanssa voimakkaalla otteella ja teki siitä välillä turbovaihteella kulkevan Euroopan integraation moottorin aikana, jolloin kylmä sota päättyi ja uuden Euroopan rakenteet luotiin.

Arvostavasti Liikanen kirjoittaa myös Jacques Santerista, jota hänen mielestään julkisuus kohteli harvinaisen epäreilusti komission eroon johtaneiden tapahtumien yhteydessä vuosina 1998–1999. Tältä osin Liikasen kirja sisältää paljon merkittävää uutta tietoa, jota ei ole aikaisemmin kirjoitettu tai muutoin julkistettu. Santerin komission ja sen edeltäjien oletettuja epäselvyyksiä selvittämään asetettu ”viisaiden komitea” päätyi maaliskuussa 1999 raportissaan johtopäätökseen, jonka mukaan komissiosta ”on yhä vaikeampaa löytää ketään, jolla olisi edes vähimmässä määrin vastuuntuntoa”.

Kun raportti jaettiin komissaareille eräänä sunnuntai-iltana, Liikanen luki lauseen ääneen meille paikalla olleille muutamalle kabinettinsa jäsenelle. Kaikkien mielestä se kuulosti mahdottomalta hyväksyä. Liikanen päätteli, että koko komissio joutuu eroamaan.

Liikasen kirjassa kuvataan seikkaperäisesti ”viisaiden komitean” työn taustat ja seuraukset. Se sisältää kansainvälisestikin kiinnostavaa aineistoa ja tulkintaa tuosta kummallisesta episodista. Oletan, että mielenkiintoa löytyisi myös englanninkieliselle kirjalle tästä teemasta.

Kirjassa käsitellään myös EU:n suurta itälaajentumista, jota alettiin valmistelemaan jo pian Berliinin muurin murtumisen ja kylmän sodan päättymisen jälkeen 1990-luvun alkupuolella. Työ pääsi täyteen vauhtiinsa 90-luvun puolivälissä Agenda 2000 -prosessin kautta. Siinä itälaajentuminen, yhteiset politiikat ja rahoituskehys soviteltiin yhteen pakettiin, jonka pohjalta laajentuminen saattoi onnistuneesti toteutua. Se onkin yksi Euroopan unionin suuria menestystarinoita.

Liikasella oli budjettikomissaarina merkittävä rooli tässä työssä. Tärkeä kysymys oli, mitkä maat pääsisivät ensimmäisen neuvotteluaaltoon. Siihen oli nousemassa viisi maata: Puola, Tšekki, Unkari, Kypros ja Slovenia. Mutta yhtään Baltian maata ei alun perin ollut listalla. Siinä tilanteessa Suomi ja Liikanen toimivat sekä neuvostossa että komissiossa sen puolesta, että vähintään yksi Baltian maa eli Viro nostettaisiin mukaan ensimmäiseen aaltoon. Näin sitten kävikin.

Muistan, kun Latvian silloinen pysyvä edustaja Andris Piebalgs, josta myöhemmin tuli hyvä kollegani komissiossa, kävi luonani ja kysyi minkä takia Suomi ja Liikanen eivät kannata Latvian ja Liettuan liittymistä ensimmäiseen aaltoon. Vastasin: ”Vaihtoehto ei ole yksi tai kolme vaan nolla tai yksi. On tärkeämpi saada pää auki, jonka myötä myös muut Baltian maat tulevat Viron jälkeen osaksi laajentumista ja neuvotteluprosessia.” Piebalgs ei vaikuttanut täysin tyytyväiseltä.

Suomelle EU:n itälaajentuminen oli pitkän linjan mukaista Eurooppa-politiikkaa, jolla pyrittiin yhdistämään länttä ja itää. Turvallisuuspoliittisesti Viron jäsenyys oli Suomelle merkittävä asia.

Kiinan teollistumisesta ja jäsenyydestä Maailman kauppajärjestössä WTO:ssa Liikanen kirjoittaa laajasti ja kiinnostavasti. Niin myös monesta kansainväliseen ympäristöpolitiikkaan liittyvästä kysymyksestä. Kemikaalilainsäädännön uudistamisessa eli niin sanotussa REACH-hankkeessa Liikanen teki tiivistä yhteistyötä Ruotsin Margot Wallströmin kanssa, joka toimi ympäristökomissaarina.

Muutoin yhteistyö Suomen ja Ruotsin välillä ei aina noihin aikoihin tuntunut toimivan aivan moitteettomasti Euroopan unionissa. Liikasen ja Wallströmin yhteistyö kantoi hedelmää, sillä kemian alan uudet säännöt ovat olleet yksi onnistuneimmista ympäristöä parantavista lakipaketeista Euroopassa. Sen myötä Suomi sai Helsinkiin EU:n kemikaaliviraston, jonka toteutumisesta Liikanen myös kertoo.

Tietoyhteiskuntakomissaarina Liikanen rakensi eurooppalaista sähköisen viestinnän lainsäädäntöä. eEurooppa-ohjelma avasi väylää laajakaistan etenemiselle ja digitaaliselle muutokselle Euroopassa. Ei olisi haitaksi, että Euroopan unioni olisi nykyisinkin samanlainen edelläkävijä digitalisaation hyödyntämisessä.

Kirjan lopussa on osio Takaisin Suomeen, Suomen Pankkiin. Erkki Liikanen nimitettiin Suomen Pankin pääjohtajaksi kesällä 2004. Hän toimi tehtävässä kaksi kautta eli vuosina 2004–2018. Liikanen palasi kovin toisenlaiseen Suomeen kuin mistä oli lähtenyt vuonna 1990.

Tämä osio muodostaa eräänlaisen epilogin Komissaari-kirjalle. Ehkä seuraava teos käsitteleekin sitten Liikasen toimintaa Suomen Pankissa ja Euroopan keskuspankin neuvostossa. Liikanen toimi sen jäsenenä sekä finanssikriisin että euroalueen velkakriisin ajan. Hänellä on varmasti paljon kiinnostavaa ja historiankirjoituksen kannalta merkittävää kerrottavaa myös noista ajoista.

Kirjassaan Liikanen kertoo myös henkilökohtaisista tuntemuksistaan vuosien varrella. On huippukohtia, kuten pitkänmatkan juoksu Lasse Virénin kanssa tai sattumalta hauska kohtaaminen huippumalli Heidi Klumin kanssa. On aallonpohjia, kuten isä-Einon menehtyminen Alzheimer-tautiin ja Assi-vaimon epäreilu, vääristeltyihin uutisiin perustunut kohtelu Santerin komission kriisin yhteydessä.

Koska olin paikalla, voin todistaa, että elämä Brysselissä muuttui ankeammaksi Assin Suomeen muuton jälkeen. Vuoden 1999 jälkeenkin hommat hoidettiin, mutta alkuvuosien pioneerihenki pikkuhiljaa haaleni. Liikasen kirja on hieno kuvaus myös tästä murroskohdasta, joka kosketti sekä Euroopan unionia että sen rakentajia.

Kirjoittaja

Olli Rehn on Suomen Pankin pääjohtaja vuodesta 2018. Hän toimi RUK:n Graniitti-kurssin 168 oppilaskunnan hallituksen jäsenenä ja Sohlon päätoimittajana talvella 1981–1982.

Lisää artikkeleita:

Abiturientit perinteisellä penkkariajelulla Bulevardilla Helsingissä. Kuva: Riikka Haahti

Suomen nuorten tulevaisuus

Nuorista on tapana olla huolissaan. Nuoret itsekin aika ajoin ilmaisevat huolensa omasta tulevaisuudestaan. Meidän aikuisten huoli kohdistuu perinteisesti nuorten valintoihin, arvoihin ja elämäntapaan – siihen millaisia nykynuoret ovat. Nuoria huolestuttaa, millaiset eväät ja toimintaympäristön he ovat perintönä saaneet.

Lue artikkeli »
Kuivuus on ongelma ruuantuotannolle jo nyt. Kuva: CTCN

Afrikka ja ilmasto

YK:n pääsihteeri António Guterres mainitsi tammikuisen Davosin taloudellisen foorumin puheessaan ilmastonmuutoksen olevan tärkein maailmanlaajuinen uhka lähitulevaisuudessamme. Todellisuus tuntuu olevan pahempi kuin tiedemiehet ovat ennustaneet. Olemme liikkumassa dramaattisesti kohti vapaasti laukkaavaa ilmastonmuutosta mutta samalla poliittinen päätöksenteko näyttää hidastuvan.

Lue artikkeli »