Ensimmäisen suomalaisen komissaarin aikamatka kylmän sodan jälkeisen Euroopan rakentamiseen

Muistan hyvin tuon ajan ja myös tuon mainitun päätöksen seuraukset Erkki Liikasen kabinettipäällikkönä. Uuden perussopimuksen myötä muokkasimme komission avoimuutta ja läpinäkyvyyttä koskevan säännöstön kokonaan uusiksi. Se rakennettiin suomalaiselle ja pohjoismaiselle perustalle Antti Chydeniuksen 250 vuotta aikaisemmin esittämiä näkemyksiä kunnioittaen. Hyvin on toiminut yli 20 vuotta.

Liikanen toimi kymmenen vuotta komissaarina, ensin luxemburgilaisen Jacques Santerin ja sen jälkeen italialaisen Romano Prodin johtamissa kokoonpanoissa. Kumpikin oli toiminut aiemmin oman maansa pääministerinä. Kirjasta käy hyvin ilmi se, että komission puheenjohtajat poikkesivat henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan paljon toisistaan.

Myös Liikasen salkut poikkesivat toisistaan. Vuosina 1995–1999 hän toimi budjetti- ja hallintokomissaarina, jonka vastuut olivat horisontaalisia eli koko komissiota kattavia. Tämä osuus kirjassa käsitellään päiväkirjamuodossa. Myöhemmät vuodet 1999–2004 Liikanen kuvaa asia-alueittain. Teollisuudesta ja tietoyhteiskunnasta vastaavana komissaarina hän vastasi monista isoista uudistuksista.

Liikanen kirjoittaa erityisen arvostavasti komission pitkäaikaisesta, ranskalaisesta puheenjohtajasta Jacques Delors’sta, joka toimi tehtävässä vuodesta 1985 aina vuoteen 1995 saakka. Delors oli talous- ja työmarkkinapolitiikasta noussut älykkö, joka johti komissiota yhdessä kabinettipäällikkönsä Pascal Lamyn kanssa voimakkaalla otteella ja teki siitä välillä turbovaihteella kulkevan Euroopan integraation moottorin aikana, jolloin kylmä sota päättyi ja uuden Euroopan rakenteet luotiin.

Arvostavasti Liikanen kirjoittaa myös Jacques Santerista, jota hänen mielestään julkisuus kohteli harvinaisen epäreilusti komission eroon johtaneiden tapahtumien yhteydessä vuosina 1998–1999. Tältä osin Liikasen kirja sisältää paljon merkittävää uutta tietoa, jota ei ole aikaisemmin kirjoitettu tai muutoin julkistettu. Santerin komission ja sen edeltäjien oletettuja epäselvyyksiä selvittämään asetettu ”viisaiden komitea” päätyi maaliskuussa 1999 raportissaan johtopäätökseen, jonka mukaan komissiosta ”on yhä vaikeampaa löytää ketään, jolla olisi edes vähimmässä määrin vastuuntuntoa”.

Kun raportti jaettiin komissaareille eräänä sunnuntai-iltana, Liikanen luki lauseen ääneen meille paikalla olleille muutamalle kabinettinsa jäsenelle. Kaikkien mielestä se kuulosti mahdottomalta hyväksyä. Liikanen päätteli, että koko komissio joutuu eroamaan.

Liikasen kirjassa kuvataan seikkaperäisesti ”viisaiden komitean” työn taustat ja seuraukset. Se sisältää kansainvälisestikin kiinnostavaa aineistoa ja tulkintaa tuosta kummallisesta episodista. Oletan, että mielenkiintoa löytyisi myös englanninkieliselle kirjalle tästä teemasta.

Kirjassa käsitellään myös EU:n suurta itälaajentumista, jota alettiin valmistelemaan jo pian Berliinin muurin murtumisen ja kylmän sodan päättymisen jälkeen 1990-luvun alkupuolella. Työ pääsi täyteen vauhtiinsa 90-luvun puolivälissä Agenda 2000 -prosessin kautta. Siinä itälaajentuminen, yhteiset politiikat ja rahoituskehys soviteltiin yhteen pakettiin, jonka pohjalta laajentuminen saattoi onnistuneesti toteutua. Se onkin yksi Euroopan unionin suuria menestystarinoita.

Liikasella oli budjettikomissaarina merkittävä rooli tässä työssä. Tärkeä kysymys oli, mitkä maat pääsisivät ensimmäisen neuvotteluaaltoon. Siihen oli nousemassa viisi maata: Puola, Tšekki, Unkari, Kypros ja Slovenia. Mutta yhtään Baltian maata ei alun perin ollut listalla. Siinä tilanteessa Suomi ja Liikanen toimivat sekä neuvostossa että komissiossa sen puolesta, että vähintään yksi Baltian maa eli Viro nostettaisiin mukaan ensimmäiseen aaltoon. Näin sitten kävikin.

Muistan, kun Latvian silloinen pysyvä edustaja Andris Piebalgs, josta myöhemmin tuli hyvä kollegani komissiossa, kävi luonani ja kysyi minkä takia Suomi ja Liikanen eivät kannata Latvian ja Liettuan liittymistä ensimmäiseen aaltoon. Vastasin: ”Vaihtoehto ei ole yksi tai kolme vaan nolla tai yksi. On tärkeämpi saada pää auki, jonka myötä myös muut Baltian maat tulevat Viron jälkeen osaksi laajentumista ja neuvotteluprosessia.” Piebalgs ei vaikuttanut täysin tyytyväiseltä.

Suomelle EU:n itälaajentuminen oli pitkän linjan mukaista Eurooppa-politiikkaa, jolla pyrittiin yhdistämään länttä ja itää. Turvallisuuspoliittisesti Viron jäsenyys oli Suomelle merkittävä asia.

Kiinan teollistumisesta ja jäsenyydestä Maailman kauppajärjestössä WTO:ssa Liikanen kirjoittaa laajasti ja kiinnostavasti. Niin myös monesta kansainväliseen ympäristöpolitiikkaan liittyvästä kysymyksestä. Kemikaalilainsäädännön uudistamisessa eli niin sanotussa REACH-hankkeessa Liikanen teki tiivistä yhteistyötä Ruotsin Margot Wallströmin kanssa, joka toimi ympäristökomissaarina.

Muutoin yhteistyö Suomen ja Ruotsin välillä ei aina noihin aikoihin tuntunut toimivan aivan moitteettomasti Euroopan unionissa. Liikasen ja Wallströmin yhteistyö kantoi hedelmää, sillä kemian alan uudet säännöt ovat olleet yksi onnistuneimmista ympäristöä parantavista lakipaketeista Euroopassa. Sen myötä Suomi sai Helsinkiin EU:n kemikaaliviraston, jonka toteutumisesta Liikanen myös kertoo.

Tietoyhteiskuntakomissaarina Liikanen rakensi eurooppalaista sähköisen viestinnän lainsäädäntöä. eEurooppa-ohjelma avasi väylää laajakaistan etenemiselle ja digitaaliselle muutokselle Euroopassa. Ei olisi haitaksi, että Euroopan unioni olisi nykyisinkin samanlainen edelläkävijä digitalisaation hyödyntämisessä.

Kirjan lopussa on osio Takaisin Suomeen, Suomen Pankkiin. Erkki Liikanen nimitettiin Suomen Pankin pääjohtajaksi kesällä 2004. Hän toimi tehtävässä kaksi kautta eli vuosina 2004–2018. Liikanen palasi kovin toisenlaiseen Suomeen kuin mistä oli lähtenyt vuonna 1990.

Tämä osio muodostaa eräänlaisen epilogin Komissaari-kirjalle. Ehkä seuraava teos käsitteleekin sitten Liikasen toimintaa Suomen Pankissa ja Euroopan keskuspankin neuvostossa. Liikanen toimi sen jäsenenä sekä finanssikriisin että euroalueen velkakriisin ajan. Hänellä on varmasti paljon kiinnostavaa ja historiankirjoituksen kannalta merkittävää kerrottavaa myös noista ajoista.

Kirjassaan Liikanen kertoo myös henkilökohtaisista tuntemuksistaan vuosien varrella. On huippukohtia, kuten pitkänmatkan juoksu Lasse Virénin kanssa tai sattumalta hauska kohtaaminen huippumalli Heidi Klumin kanssa. On aallonpohjia, kuten isä-Einon menehtyminen Alzheimer-tautiin ja Assi-vaimon epäreilu, vääristeltyihin uutisiin perustunut kohtelu Santerin komission kriisin yhteydessä.

Koska olin paikalla, voin todistaa, että elämä Brysselissä muuttui ankeammaksi Assin Suomeen muuton jälkeen. Vuoden 1999 jälkeenkin hommat hoidettiin, mutta alkuvuosien pioneerihenki pikkuhiljaa haaleni. Liikasen kirja on hieno kuvaus myös tästä murroskohdasta, joka kosketti sekä Euroopan unionia että sen rakentajia.