Vuonna 2022 noin 237 000 ihmistä sai surmansa aseellisissa konflikteissa. Kyseessä on vuositasolla korkein Uppsalan yliopiston konfliktidataohjelman mittaama luku sitten vuoden 1994, jolloin Ruandan kansanmurhassa tapettiin satojatuhansia ihmisiä. Aseellisia konflikteja, joissa vähintään yksi osapuolista on valtiollinen toimija, oli viime vuonna 55 – sekin paljon korkeampi luku kuin 2000-luvun alun noin pariakymmentä alhaisempi vuosittainen taso. On siis selvää, että konfliktinratkaisuun tulee panostaa nyt ja tulevaisuudessa.
Konflikteja voidaan ratkaista monin keinoin. Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjassa todetaan, että konfliktin osapuolten on ensi sijassa pyrittävä löytämään ratkaisu rauhanomaisin keinoin, muun muassa neuvottelujen, sovintomenettelyjen tai tuomioistuinmenettelyjen avulla. Usein hauraiden aselepo- ja rauhansopimusten tueksi tarvitaan tukitoimia, kuten rauhanturvaajia sekä erilaisia seurantamekanismeja. Toisaalta on myös tilanteita, joissa humanitaarisen kärsimyksen minimoimiseksi tarvitaan kovempia yksipuolisia toimia, kuten sanktioita tai jopa aseellinen puuttuminen tilanteen rauhoittamiseksi. Useimmissa tapauksissa eri ratkaisumalleja käytetään kuitenkin samanaikaisesti. Välillä ne tukevat toisiaan, mutta valitettavan usein ne myös haastavat toisiaan. Rauhanvälityksen, rauhanturvaamisen ja sanktioiden kaltaisten mallien välistä vuorovaikutusta onkin tutkittu yhä enemmän viime vuosina. Tutkimustulosten pääviesti on selkeä koordinaation lisäämisen tarve: rauhanponnistusten tulee puhaltaa yhteen hiileen, jotta voidaan välttää niiden pirstaloituminen.
Konfliktinratkaisumallien joukossa rauhanvälitys on konsensuslähtöinen prosessi, jossa kolmas osapuoli avustaa aseellisen konfliktin osapuolia – näiden suostumuksella – estämään, hallitsemaan ja ratkaisemaan konfliktin auttamalla heitä kehittämään molemmin puolin hyväksyttäviä sopimuksia. Rauhanvälittäjinä toimii laaja joukko erilaisia toimijoita, muun muassa YK:n ja Afrikan unionin kaltaisia alueellisia järjestöjä, suuria ja pieniä valtioita (esim. Yhdysvallat ja Sveitsi), kansalaisjärjestöjä ja yksityishenkilöitä. Myös moni uskonnollinen johtaja on toiminut rauhanvälittäjänä ansioituneesti.
Jokaisella toimijalla on välittäjänä omanlaistaan lisäarvoa. Esimerkiksi siinä missä isoilla valtioilla on paljon resursseja, verkostoja ja vaikutusvaltaa, monet kansalaisjärjestöt, kuten suomalainen CMI – Martti Ahtisaari Foundation tai sveitsiläinen Centre for Humanitarian Dialogue, voivat toimia hienotunteisemmin ja luoda epävirallisia neuvotteluprosesseja, joissa ratkaisumalleja etsitään poissa parrasvaloista. Sveitsin, Norjan ja Omanin kaltaiset pienet valtiot voivat taas toimia virallisemmin, mutta usein ilman siirtomaahistorian tuomaa taakkaa. Lisäksi konfliktin osapuolet eivät myöskään miellä pieniä valtioita suureksi uhkaksi ja voivat sen takia hyväksyä ne välittäjiksi.
Nykymaailmassa tosin on harvinaista, että vain yksi kolmas taho hoitaa koko rauhanprosessin alusta loppuun. Kilpailun sijaan yhteistyö eri toimijoiden välillä onkin ensiarvoisen tärkeää, jotta jokaisen tahon vahvuudet saadaan valjastettua rauhanponnistusten edistämiseen.
Kuva: Fernando Vergara / AP / Lehtikuva
Entä sitten Suomi? Vaikuttaako Nato-jäsenyys Suomen mahdollisuuksiin toimia rauhanvälittäjänä? Lyhyt vastaus on, että kyllä ja ei. Kolmansina osapuolina rauhanvälittäjät pyrkivät kohtelemaan kaikkia konfliktin osapuolia samalla tavalla ja mahdollisimman oikeudenmukaisesti. Rauhanvälittäjien tulisi olla tasapuolisia (”impartial”) mutta ei niinkään puolueettomia (”neutral”). Tämä tarkoittaa sitä, että rauhanvälittäjät kohtelevat osapuolia yhtäläisesti ja pyrkivät rakentamaan tasapainoisen neuvotteluprosessin, johon osapuolet voivat osallistua ilman suuria huolia sen oikeudenmukaisuudesta. Välittäjällä on kuitenkin usein tiettyjä periaatteita ja arvoja, joita tämän tulee edustamansa instituution myötä ylläpitää. Esimerkiksi YK:n välittäjät eivät ole puolueettomia puolustaessaan YK:n eri julistuksia, mutta he voivat toimia tasapuolisesti ollessaan tekemisissä konfliktin osapuolten kanssa.
Suomen jäsenyys Natossa ei siis itsessään vähennä tai poista Suomen mahdollisuuksia toimia rauhanvälittäjänä. Naton alkuperäinen jäsenmaa Norja on hyvä esimerkki tästä. Jos tarkastellaan vuoden 1989 jälkeen käytyjä virallisia rauhanneuvotteluja maailmanlaajuisesti, Norja on ollut kuudenneksi aktiivisin – tai halutuin – välittäjä heti YK:n, Yhdysvaltojen, Afrikan unionin, Venäjän ja Ranskan jälkeen. Tietyissä konteksteissa konfliktin osapuolet voivat jopa toivoa välittäjältä yhteyksiä tärkeiksi koettuihin toimijoihin.
Toisaalta joissakin konflikteissa yksi tai useampi osapuoli ei missään nimessä halua välittäjäksi tiettyyn liittoutumaan kuuluvaa valtiota. Onkin selvää, että Suomi tai jokin muu Nato-maa ei esimerkiksi voi yksinään toimia rauhanvälittäjänä Ukrainan ja Venäjän välillä. Tämä ei kuitenkaan sulje pois välittäjänä toimimista muissa konflikteissa: jokaisen konfliktin dynamiikka on hyvin erilainen.
Rauhanprosesseista käytävissä keskusteluissa huomio keskittyy usein rauhanvälittäjiin, vaikka konfliktin osapuolilla on kaikkein suurin rooli rauhan edistämisessä. Välittäjät luovat puitteet neuvotteluille, mutta osapuolten on itse löydettävä ratkaisut ja sovittava niistä. Tutkimuksen valossa sopimukset ovat myös sitä pidempikestoisia mitä enemmän osapuolet ovat itse olleet niitä muokkaamassa ja mitä laajempi kansallinen omistajuus niillä on.
Mikään ihmelääke rauhanvälitys ei siis ole. Osapuolten on haluttava rauhaa. Rauhanvälitys on vapaaehtoinen prosessi, mikä edellyttää sitä, että taistelevat osapuolet haluavat vilpittömästi osallistua neuvotteluihin. Jos konfliktin osapuolet kuitenkin kokevat saavuttavansa enemmän aseellisen konfliktin kautta eivätkä usko neuvottelujen tuovan parempaa tulosta, ei konflikti ole niin sanotusti ”kypsä ratkaisulle”. William Zartmanin kuuluisa kypsyysteoria perustuu molemmille haitallisen pattitilanteen (ns. ”mutually hurting stalemate”) käsitteeseen, jonka mukaan konfliktit ovat otollisia ratkaisulle tilanteissa, joissa niiden osapuolet kokevat nykytilanteen tarpeeksi vahingolliseksi ja mieltävät neuvottelut tavaksi siirtyä kohti ratkaisua. Lisäksi Zartmanin mukaan konfliktin osapuolten suojelijoiden ja liittolaisten tulee tukea neuvotteluratkaisua – ilman heidän tukeaan konfliktit ovat vaarassa pitkittyä, eskaloitua, laajentua tai jäätyä. Myös YK korostaa osapuolten tahtotilan tärkeyttä omassa tehokkaan rauhanvälityksen ohjeistuksessaan, jossa se lisäksi alleviivaa kansainvälisen tuen tärkeyttä rauhanneuvotteluille: ”Alueella ja kansainvälisellä tasolla on vallittava yleinen yhteisymmärrys prosessin tukemisesta.” Ilman selkeää tukea ja koordinointia rauhanponnistelut helposti pirstaloituvat ja menettävät siten tehokkuutensa.
Vaikka nykyhetki ei olisikaan otollinen hetki nopealle ratkaisulle, voivat eri toimijat tehdä paljonkin edistääkseen rauhaa. Konfliktin osapuolia tulee tukea heidän valmistautuessaan mahdollisiin tuleviin neuvotteluihin. Viimeistään sodan loputtua osapuolten tulee neuvotella kanssakäymisensä raameista. Sodan aiheuttamaa humanitaarista kärsimystä voidaan myös pyrkiä vähentämään toimittamalla apua ja tekemällä erilaisia humanitaarisia sopimuksia. Koordinointia voidaan edistää kansainvälisellä tasolla, jotta yleinen yhteisymmärrys sekä tilannekuvasta että tulevista rauhansuunnitelmista lisääntyy. Rauhaa voidaan myös edistää eri tasoilla: paikallisesti, kansallisesti, alueellisesti sekä kansainvälisesti. Jos jokin näistä tasoista on pattitilanteessa, voidaan rauhanponnistuksia edistää muilla tasoilla. Usein erityisesti epäviralliset, salaiset neuvottelut ovat tärkeitä foorumeja alustaville keskusteluille virallisen raiteen ollessa pattitilanteessa.
On siis tärkeää, että myös Nato-Suomi jatkaa toimintaansa aktiivisena rauhanvälittäjänä. Rauhanvälitys on oleellinen osa Suomen ulkopoliittista identiteettiä, ja maamme tunnetaan maailmalla rakentavana toimijana, joka on edistänyt rauhanvälitystoiminnan ammattimaistamista niin koulutuksen kuin päätöslauselmienkin kautta. Suomi on myös toiminut ansiokkaasti niin virallisten kuin epävirallistenkin neuvottelujen isäntänä eri konfliktien osapuolten välillä.
Rauhanvälitykseen investoiminen ei ole pois muilta keinoilta. Päinvastoin: se on tärkeä osa kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden työkalupakkia, johon kuuluu niin rauhanomaisia kuin kovempiakin keinoja. Menetelmiä ja lähestymistapoja on useita, mutta rauhaan kannattaa panostaa aina.
Kirjoittaja
Eemeli Isoaho toimii kansainvälisen rauhanvälitykseen keskittyvän Master of Advanced Studies ETH Mediation in Peace Processes (MAS ETH MPP) -jatkokoulutusohjelman vetäjänä Sveitsin teknillisellä ETH Zürich -yliopistolla. Koulutusohjelma järjestetään yhteistyössä YK:n sekä Sveitsin, Suomen ja Saksan ulkoministeriöiden kanssa. Vuosina 2011–2017 Isoaho toimi CMI (Martti Ahtisaari Foundation) -järjestön ohjelmatyöntekijänä eri prosesseissa Saharan eteläpuolisessa Afrikassa.
