Venäjän ja Valko-Venäjän presidentit Vladimir Putin ja Aleksander Lukashenka vierailivat äskettäin Laatokan Valamon luostarissa. Kuvassa he seisovat kirkossa pitäen käsissään kirkkokynttilöitä eli tuohuksia. Tilanne vaikuttaa miltei lavastetulta. Valtionpäämiehet seuraavat protokollaa, jonka kuvastoon kuuluu poseeraus ortodoksiselle perinteelle ominaisen rukouksen välikappaleen, tuohuksen, kanssa.
Venäjän ortodoksinen kirkko on suuri vallankäyttäjä, mutta mihin sen valta perustuu? Ja mihin perustuu valtion ja kirkon läheinen suhde? Ja vielä: mikä on Venäjän ortodoksisen kirkon päämiehen ja sen johtajan patriarkka Kirillin merkitys ja rooli Kremlin valtapelissä?
Patriarkka Kirillin ja Venäjän ortodoksisen kirkon eli Moskovan patriarkaatin (MP) kanoninen alue kattaa koko suuren Venäjän valtion, Valko-Venäjän ja Ukrainan alueet. Lisäksi sillä on hiippakuntia ympäri maailmaa. Kyseessä on suurin ortodoksinen paikalliskirkko. Ymmärtääksemme Moskovan patriarkaatin valtaa on puhuttava Ukrainasta. Moskovan patriarkaattiin kuuluvalla Ukrainan ortodoksisella kirkolla on autonominen asema ja tärkeä rooli Ukrainan hengellisessä elämässä.
Kuva: Alexandr Demyanchuk / AFP / Lehtikuva
Vuoden 2018 tapahtumat olivat käänteentekeviä. MP alkoi kasvattaa vaikutustaan lähinnä kolmannen maailman maissa ja perusti seurakuntia alueille, jotka eivät sille kuuluneet, muun muassa Afrikkaan ja Turkin maaperälle. Nämä seudut eivät kuulu MP:n niin sanottuun kanoniseen alueeseen, ja laajentumisellaan MP rikkoi ortodoksisten kirkkojen tunnustamia yhteisiä sopimuksia. Venäjän valtion historiallisesti harjoittamille laajentumis- ja valtapyrkimyksille tämä ei ole mitään uutta. Ekumeeninen patriarkaatti, johon myös Suomen ortodoksinen kirkko on jo sadan vuoden ajan kuulunut, myönsi samana vuonna täyden itsenäisyyden eli autokefaalisen aseman uudelle Ukrainan ortodoksiselle kirkolle (UOK) yhdistäen aiemmin kaksi MP:n ulkopuolella ollutta skismaattista paikalliskirkkoa yhdeksi. Maassa oli toiminut kolme kilpailevaa kirkollista tahoa, joista suurin oli patriarkka Kirillin alaisuudessa toimiva MP.
Kaikki muuttui Ukrainan sodan syttyessä helmikuussa 2022. Silloin yhä useampi seurakunta alkoi hakeutua pois miehitysvaltojen alaisuudesta uuden UOK:n yhteyteen. Silti MP on yhä tänään suurin kirkollinen toimija Ukrainassa. Mielenkiintoista on nähdä, mitkä ovat MP:n toimintaedellytykset sodan jälkeisessä Ukrainassa. Kuinka Ukrainan valtio suhtautuu kirkkoon, joka on antanut vahvan tukensa Venäjän sotatoimille maassa? Ja miten puolestaan suhtautuu MP:iin kirkkokansa, jonka patriarkka Kirill ”unohti” sodan aikana?
Putin ja Kirill halusivat yhdistää maat ja saattaa kaiken alleen vahvistaen alueellista otettaan niistä. Toisin näyttää käyvän. Patriarkka Kirill on aivan sodan alkumetreiltä antanut siunauksensa Venäjän sotatoimille. Ennen kuin hyökkäys oli hädin tuskin alkanut, asettui patriarkka Kirill seisomaan uhmakkaasti Putinin rinnalle ”taistelussa oikeaopillisen kristinuskon puolesta moraalisesti rappeutunutta länttä vastaan.” Tällä hän viittasi eritoten lännen ”vinksahtaneeseen” seksuaalietiikkaan ja vapaamielisyyteen. Venäjä puolustaa Kirillin mukaan kristillistä uskoa lännen mädännäisyyttä, fasismia ja natsismia vastaan. Kirilille kyseessä on ”pyhä sota”, jonka voittaja voi olla vain Venäjä. Hänen opetuspuheensa ovat olleet lievästi sanoen kummallisia ja niiden teologinen sisältö kyseenalaista. Hän on muun muassa todennut, että ”kuolemalla isänmaan puolesta ihminen vapautuu synneistä”, ja kutsunut sodassa henkensä antaneita sotilaita marttyyreiksi. Hän on myös syyttänyt Ukrainan kansan olevan vihamielistä pyhää Venäjän maata ja sen kansaa kohtaan. Patriarkka Kirillin mukaan ”Venäjällä ei ole pelkästään oikeus vaan sillä on myös velvollisuus taistella vihollista vastaan, koska Venäjän toimet takaavat pyhien arvojen säilymisen maailmassa.” Hänen mukaansa ainoa taho, joka voi maailman pelastaa, on Venäjän ortodoksinen kirkko. Lisäksi hän on varoittanut käymästä Venäjän kimppuun, ”koska se tarkoittaisi maailman loppua”.
Lännessä nämä puheet ovat herättäneet suurta järkytystä ja epäuskoa. Mistä tässä on oikein kysymys ja miksi Moskovan patriarkaatti on Kirillin johdolla näin politisoitunut? Kaiken takana on ideologia nimeltään ”russkij mir” eli ”venäläinen maailma”. Venäläiseen maailmaan kuuluvat Venäjä, Valko-Venäjä ja Ukraina, mutta sen valta ulottuu myös muualle. Itse asiassa erään käsityksen mukaan koko maailma kuuluu siihen. Poliittista valtaa yhdessä tsaarin tai presidentin kanssa käyttää patriarkka, ja tämä valta annetaan heille taivaasta. Näin ollen valta, sekä maallinen että hengellinen, on absoluuttisesti näiden kahden miehen käsissä. Poliittisen vallan takaa tsaari ja hengellisen puolestaan patriarkka.
Kuva: Marina Moiseyenko / AFP / Lehtikuva
Kirkko on 1990-luvulla tapahtuneen kommunismin romahtamisen jälkeen noussut vallankäyttäjäksi ja samalla se on täyttänyt aatteellisen tyhjiön, joka syntyi Neuvostoliiton kaaduttua. Tähän vallalla olevaan doktriiniin kuuluu ajatus Venäjän kansasta valittuna kansana. Tämä uusi Venäjä on sen käsityksen mukaan puhdasoppisuuden esikuva maailmassa. Myös venäjän kieli on poliittisen vallankäytön väline ja ainoa hyväksytty ”pyhä” kieli, joka pönkittää valtaa. Valkovenäjän ja ukrainan kieliä väheksytään tai korkeintaan niitä suvaitaan. Venäjän kansaan lasketaan luonnollisesti valkovenäläiset ja ukrainalaiset. Yhdistämällä nämä maat entiseen emämaahan korjataan ”vääryydellä tapahtunut katastrofi, joka johti Neuvostoliiton hajoamiseen.”
Moskovan patriarkaatti on absoluuttinen hengellisen vallan käyttäjä, eikä ekumenialla ole mitään sijaa. MP näyttäytyy yhä enemmän yksinäiseltä sudelta, joka hyökkää oikealle ja vasemmalle harhakuvitelmissaan uudesta uljaasta maailmasta, jota se itse johtaa. Häviäjä tässä sodassa on tavallinen kirkkokansa, joka nyt seisoo pommitettujen kirkkojen raunioilla kysellen, kuinka tässä näin kävi. Samaan aikaan istuu kirkon johto kalliit kellot ranteessaan limusiinien takapenkeillä menossa siunaamaan raketteja ja aseita, joissa lukee ”Mariupol” tai ”Herson”. Maailma kun Moskovan patriarkaatin mukaan valloitetaan pommeilla eikä armahtavaisuudella tai lähimmäisenrakkaudella.
Kirjoittaja
Metropoliitta Elia on vuodesta 2015 alkaen toiminut Suomen ortodoksisen kirkon Oulun hiippakunnan piispana. Hän on suorittanut 234. Maanpuolustuskurssin.
