Asiantuntemusta harmaan suojavarustuksen alta
Suomalainen yhteiskunta on verraten erilainen kuin moni muu länsimainen maa mitä tulee asevoimissa palveleviin sotilaisiin ja heidän toimimiseensa mediassa asiantuntijana. Varsinkin tulevaisuutta tarkasteleva ja spekulatiivisempi rooli on tietoiselta vaikuttavien valintojen myötä tahdottu monessa maassa jättää akatemian edustajille, siviilitutkijoille ja -virkamiehille. Yleisesti voitaneen sanoa, että länsimaailmassa viestintävastuuta analyyttisissä kysymyksissä kantavat yleisesti muut kuin univormupukuiset henkilöt.
Tälle on varmasti eri maissa erilaiset kulttuuriset perusteensa, aivan kuten Suomessa vaikuttaisi olevan traditio luottaa sotilaan asiantuntemukseen. Tämä asiantuntemus on myös luonnollinen osa informaatioyhteiskunnan läpinäkyvyyttä Puolustusvoimien osalta. Tietoa on paljon, se liikkuu valtavan nopeasti ja on lähes viiveettä käytettävissä ympäri maailmaa. Tällaisessa tilanteessa Puolustusvoimien viestinnällinen uskottavuus tulee analyyttisyydestä ja ennen kaikkea siitä, että myös aseväki on mukana tuomassa reaaliaikaiseen tiedonvälitykseen oman osuutensa. Pohdinnan voitaisiin kääntää myös toisinpäin ja tarkastella mitä seuraisi, jos Puolustusvoimat ei asettaisi asiantuntijoita julkisuuteen? Ainakin olisi varmaa, että joku toinen pyrkisi miehittämään sen informaatiotilan, johon Puolustusvoimat nyt asiantuntemustaan tarjoaa.
Kuva: Jani Alanen / Ruotuväki
Asiantuntijuutta on toki monenlaista. Näkyviä, joskin keskeisesti toisistaan eroavia, viestijöitä voisi mainita esimerkiksi Puolustusvoimien korkean upseeriston ja Maanpuolustuskorkeakoulun tutkijat. Puolustusvoimien johdon viestintä on luonnollisesti strategista kommunikaatiota ja suoranaista julkisen viestin välittämistä. MPKK:n yliopistollisen statuksen myötä julkisuudessa voi taas esittää myös pohdiskelevia ja joskus jopa spekulatiivisempiakin ajatuksia. Ero on siis oleellinen, joskin myös peruste sille, kuka viestii, mitä ja erityisesti miten. Rajanveto on viestijälle itselleen hyvä ja luonteva, joskin edellyttää myös Puolustusvoimien sitoutumista MPKK:n yliopistolliseen, akateemiseen vapauteen. Tämä ei välttämättä ole helppoa, mutta on kehittynyt kiitettävästi viimeisen vuosikymmenen aikana.
Oletettavasti asiantuntemus univormupukuisen asiantuntijalla liittyy voimakkaasti turvallisuuteen, sodankäyntiin, konfliktien tarkasteluun objektiivisesti tai esimerkiksi siihen, mitä jollakin tietyllä puolustuksen osa-alueella on mahdollisesti tapahtumassa. Luonnollisestikaan univormupukuinen asiantuntija ei aktiivisesti yritä ottaa kantaa ammatillisen asiantuntemuksensa ja osaamisensa ulkopuolisiin teemoihin. Vaikka päättyneessä Afganistanin operaatiossa suomalaiset sotilaat joutuivatkin ajoittain toimimaan jopa sosiaalityöntekijöinä, kukaan tuskin kotimaassa kaipaa sotilaan näkemystä sote-uudistukseen.
Se miksi sotilaita sitten kutsutaan käsittelemään asioita, jotka eivät liity ulkoiseen turvallisuuteen, on kysymyksenä laajempi, ja olisi toki syytä osoittaa kotimaisille mediataloille. Ehkä kyse on syitä ilmaisun selkeydestä, ehkä jotakin niistä aiheista, joita kulloinenkin sotilas tarkastelee. Tässä suhteessa voisi olla myös Puolustusvoimien parissa tutkimustaan tekevälle syytä tarjota vapaus viestiä niistä aiheista, joita tutkimuksessaan kohtaa. Oli kyse sitten sisäisen tai ulkoisen turvallisuuden kysymyksistä. Samalla se osoittaisi luottoa kansalaisyhteiskunnan kykyyn käsitellä viestiä, jota välitetään päällä olevasta vaatetuksesta riippumatta.
Luonnollisesti univormupukuisella viestijällä on kuitenkin rajoitteita viestintänsä suhteen. Helpointa tässä olisi todeta kaiken tietoturvaluokitellun aineiston olevan käsittelyn ulkopuolella ja jättää vastaus siihen. Tosiasia on kuitenkin myös se, että koska Puolustusvoimilla on suomalaiskansallisesti erittäin apoliittinen luonne, ovat monet kiihkeimpään puoluepolitiikkaan liittyvät teemat myös kannanottojen ulkopuolella. Luonnollisestikaan aina selkeitä rajauksia ei voida esittää, liikkuvathan turvallisuuspoliittiset yhteiskunnallisen keskustelun teemat varsin usein poliittisesti herkillä alueilla. Keskustelun hetkellinen todellisuus esittää myös vaateensa: vapaasti etenevän suoran lähetyksen todellisuudessa ei tiettyjä aiheita voi yksinomaan välttää, vaan käsittelyssä on kyettävä luovimaan niin, että viranomaisintegriteetti ei joudu kyseenalaistuksen kohteeksi. Kokonaan eri asia sitten on, miten omaa sanomaa käytetään puoluepoliittisessa keskustelussa. Tällaiseen on luonnollisesti mahdotonta vaikuttaa, mikäli aikoo pitäytyä vain oman viestinsä faktuaalisessa sisällössä tai spekulatiivisimmillaankin tarjota parhaan asiantuntija-arvionsa käsitellystä teemasta.
Kuva: Kuvakaappaus Ylen aamun lähetyksestä 17.8.2021
Kohtaako Puolustusvoimien asiantuntijaviestijä sitten nykypäivänä laajasti uutisoitua maalittamista? Tästä vertailua siviilitutkijoiden kanssa tehdessä syntyy kuva, että ei juurikaan. Vaikka joskus vaikuttaakin siltä, että yksittäisen ja sellaisenaan harvinaisen kansalaispalautteen antaja kärsii mielenterveyspalveluita kohdanneen säästökuurin suorista tai epäsuorista vaikutuksista, on selvää, että univormupukuisena viestijänä kohtaa huomattavasti vähemmän ikävää palautetta kuin esimerkiksi siviiliyliopistoissa toimivat tutkijakollegat. Syitä lienee monia, mutta parhaaksi suojavarusteeksi tässä on tunnistettavissa palveluspuku. Näin mahdollisesti siksi, että esiintymällä univormussa edustaa myös potentiaaliselle kiusaajalle jotakin muuta, kuin oppiarvoa, omaa ulkomuotoa, ihonväriä, seksuaalista suuntautumista, vakaumusta tai jotakin sellaista, joka saattaa triggeröidä henkiin niitä kiusaajamaisia piirteitä, jotka konkretisoituvat esimerkiksi öisinä yhteydenottoina ja uhkailuina siviilitutkijakollegoille. Varmasti tässä olisi mediatutkimuksen kentässä laajentamisen mahdollisuus.
Mitä Puolustusvoimien asiantuntijaviestijä sitten kaipaa? Koska univormu on eräänlainen suojahaarniska kiusaamiselle, maalittamiselle ja vastaavalle ei-toivotulle käytökselle, tarjoaa se samalla myös suojamuurin kritiikille ja siten potentiaaliselle debatille esitettyjen näkemysten kanssa. Tämä on varsin harmillista, sillä nykyisellään Puolustusvoimista asiantuntemuksensa perusteella arvioitaan päivänpolttavista uutisteemoista julkisuuteen antavat henkilöt edustavat monesti tahoillaan aiheen akateemista keskustelua, jonka kehittämiseksi rakentava kritiikki olisi erittäin toivottavaa. Samalla tämä käytäntö asiantuntijaviestijän silmin olisi madaltamassa niitä raja-aitoja, joita ajoittain etäisiin sotilasvirkamiehiin saatetaan tuntea. Lämpimästi tervetuloa siis kommentoimaan ja debatoimaan teemoista, joita Puolustusvoimien asiantuntijaviestijät käsittelevät.
Kirjoittaja
Majuri Antti Paronen on sotatieteen tohtori ja dosentti. Hän palvelee Maanpuolustuskorkeakoulun Sotataidon laitoksen apulaissotilasprofessorin tehtävässä opetusalanaan tulevaisuuden sotataito.
