Yhteiskunnallisessa keskustelussa on usein taipumus nostaa esiin jokin tietty ilmiö tai käsite. Venäjä, Nato, kansallinen turvallisuus ja tilannekuva ovat olleet vahvasti esillä. Mutta myös resilienssi on tiheään vieraillut eri keskusteluissa. Kuten kaikilla mainituilla termeillä, myös resilienssillä on monta tulkintaa ja ymmärrystä. Tämä kirjoitus tarkastelee yhtä ymmärrystä suomalaisesta resilienssistä. Tekstissä ihmetellään resilienssin monia ulottuvuuksia sekä merkityksiä ja tehdään ehkä joitain uusiakin.
ChatGPT:n mukaan
”Resilienssi viittaa kykyyn sopeutua, selviytyä ja palautua vaikeuksista, traumaattisista tapahtumista tai stressistä. Se kuvastaa yksilön, yhteisön tai järjestelmän kykyä kestää paineita ja vaikeuksia sekä palata takaisin normaaliin toimintaan. Resilienssi ei tarkoita pelkästään vastoinkäymisten sietämistä, vaan myös niistä oppimista ja vahvistumista.
Resilienssi voi olla tärkeä ominaisuus henkilökohtaisessa elämässä, työelämässä ja yhteiskunnassa laajemmin. Sitä voidaan kehittää ja vahvistaa erilaisten strategioiden ja taitojen avulla, kuten stressinhallintatekniikoilla, sosiaalisilla suhteilla, terveellisillä elämäntavoilla ja emotionaalisella älykkyydellä.
Yhteisöt ja organisaatiot voivat myös pyrkiä parantamaan resilienssiään suunnittelun, kriisinhallinnan ja valmiussuunnitelmien avulla. Sitä tutkitaan ja sovelletaan eri tieteenaloilla, kuten psykologiassa, sosiologiassa, organisaatiotutkimuksessa ja ympäristötieteissä.”
Resilienssi käsitteenä on tullut epäilemättä jäädäkseen. Jos sitä lähestyy turvallisuuden ja turvallisuuskäsitteiden kautta, resilienssi tai sen tarve kuvastaa hyvin nykyisiä yhteiskunnallisia ja turvallisuuspoliittisia olosuhteita. On tarve sietää, kestää, varautua, toipua, oppia ja voimistua.
Menneisyys kertoo meille aina jotakin. Se näkyy arjessamme jatkumona. Tulevaisuus sisältää menneisyyden hyveet ja kirot samanaikaisesti antaen epävarman lupauksen paremmasta. Resilienssi lupaa niin ikään. Sitä edistämällä voimme olla paremmin valmistautuneita tulevaan. Resilienssi monimuotoisuudessaan ei sisällä niin vahvasti turvallisuusajatteluun ja varautumiseen usein liittyvää järkiperäisyyttä ja hallinnan pyrkimystä. Yhtä kaikki: mikäli sinä ja minä, me sekä yhteiskunta suunnitelmallisesti ja järkiperäisesti valmistaudumme tulevaan, olemme hyvin varautuneita ja siis resilienttejä.
Resilienssiä voi lähestyä eräänlaisena yhteiskunnallisena turvallisuutta ja hyvinvointia tuottavana liimana, joustavana sekä ehkä ärsyttävänkin sitkoisena silikonisaumana, joka antaa myöden, mutta pitää tiukan paikan tullen vettä. Resilienssissä on hiukan samaa kuin kansallisessa turvallisuudessa – se ei ole kenenkään omistama, se syntyy eri toiminnoista, monista eri tavoin sitä luovista puroista. Kuten kansallinen turvallisuus, myös resilienssi on avoin prosessi, ei ikinä valmis.
Suomalainen resilienssi rakentuu ennen kaikkea luottamuksesta ja demokratiasta. Se rakentuu turvallisuuspoliittisista ratkaisuista kuten päätöksestä säilyttää asevelvollisuus ja liittyä Natoon. Se rakentuu halusta ylläpitää tuottavaa kansantaloutta sekä yksittäisen ihmisen hyvinvointia ja tulevaisuudennäkymiä. Me onnistumme tässä edelleen erinomaisen hyvin, mutta ongelmia ja haasteita riittää kaikilla tasoilla.
Kuva: Teemu Salonen / Lehtikuva
Toimintaympäristön jatkuva murros haastaa
”Toimintaympäristöjen kuvaaminen perustuu yhä enemmän ajatukseen jatkuvasti muuttuvasta ja verkostoituneesta todellisuudesta. Eroa perinteiseen staattiseen ja paikalleen asettuneeseen todellisuuteen voidaan kuvata Lego-palikoiden ja vesivärien erolla. Lego-palikoita voi yhdistellä toisiinsa melko vakioidulla ja rajoitetulla tavalla ja purkaa erilleen helposti. Sen sijaan vesivärien asettuminen paperille johtaa siihen, että värejä ei saa enää toisistaan irti.” (Laitinen & Huhtinen 2021, Kansallinen turvallisuus murroksessa, 34)
Maalataan todellisuutta vesiväreillä tai rakennetaan sitä legoista, yhtä kaikki ulkoisen ja sisäisen toimintaympäristömme murros on todellinen ja vakava. On lukuisia tekijöitä, prosesseja ja muutosvoimia, jotka haastavat ja jopa kyseenalaistavat yhteiskuntaamme, sen arvoja sekä kykyämme vastata muutoksiin. Osin teemme tämän itse, osin sen tekee joku ulkopuolinen voima.
Turvallisuushakuinen ja -ymmärtäväinen Suomi on toiminut mallikkaasti. Olemme tunnistaneet ja tunnustaneet varsin hyvin käynnissä olevan muutoksen. Voimme tästä huolimatta perustellusti pohtia, onko meillä joku taho jossain, jolla on kokonaiskuva kohtaamistamme haasteista ja ratkaistavista ongelmista. Onko Suomessa taho, joka suunnitelmallisesti edistää meidän kaikkien resilienssiä?
Murroksen läpäisemä toimintaympäristö sekä jatkuvasti yltyvät vaatimukset entistä kustannustehokkaammasta toiminnasta edellyttävät turvallisuuden alalla toimivilta entistä tiiviimpää yhteistyötä sekä yhteistä tavoiteasettelua. Entistä paremmin jaettu tilannetietoisuus ja -kuva, parempi ymmärrys kumppaniviranomaisen tehtävistä sekä siten rakentuva parempi yhteistyö tuottavat toimivampaa ja turvallisempaa, resilientimpää, yhteiskuntaa. Viranomaisten keskinäinen yhteydenpito ja ymmärrys on olennainen ulottuvuus, mutta on toinen kysymys, kykenemmekö pitämään kättä kansalaisen pulssilla.
Tieto ja ymmärrys tiedosta muuttuu. Vajavaistakin tietoa tarvitaan resilienssiä tukevan toiminnan ja suunnittelun tueksi. Yksittäisen kansalaisen, viranomaistoiminnan ja etenkin lainsäädännön haasteena on ennakoida tulevaa ja ymmärtää käynnissä oleva tietoa ja sen luonnetta koskeva muutos.
Turvallisuusympäristön muuttuessa ja turvallisuuden hallinnan monimutkaistuessa myös hallintorakenteet, prosessit ja tulosjohtaminen kohtaavat maailman, jossa yhä monimutkaisemmat uhkakuvat ovat entistä hankalammin määriteltäviä. Yhteiskunnan haavoittuvuudet lisääntyvät osin huomaamatta ja ennalta arvaamatta eri hallinnonalojen ja laajan toimijajoukon ratkaisujen seurauksena. Millaista resilienssiä ja missä muodoissa tarvitsemme tulevaisuudessa?
Uhkien ja riskien tarkasteleminen irrallisina, yksittäisinä, helposti nimettävinä ja jonkin sektorin vastuualueelle yksinomaan kuuluvina tai sille kuulumattomina antaa niistä vääränlaisen käsityksen. Tällöin toimintaympäristöä leimaava kompleksisuus jää huomioimatta ja lopulta ymmärtämättä. Löydämme tehokkaita ratkaisuja osaongelmiin, mutta kadotamme samalla kosketuspinnan kokonaisongelman luonteeseen. Tämä on merkittävä haaste resilienssin näkökulmasta.
Kuinka lainsäädäntöä koskevat tarkkarajaisuuden ja täsmällisyyden vaatimukset sallivat joustavuutta edellyttävän resilientin toiminnan? Usein monisyinen vaikeasti hahmotettava todellisuus realisoituu muun muassa jatkuvana yksittäisten lakipykälien korjaamisena, mikä usein lisää lakien pirstaleisuutta. Voiko lainsäädäntö ylipäätään olla resilienttiä, ja jos voisi, mitä se tarkoittaisi?
Kuva: Jussi Nukari/Lehtikuva
Resilienssin tulevaisuus, tulevaisuuden resilienssi?
Olen joskus pohtinut ääneen, millaisia turvallisuustoimijoita, rakenteita ja prosesseja lainsäädännöstä puhumattakaan tekisimme, jos Suomi valtiona ja yhteiskuntana perustettaisiin tänään. Millainen olisi mahdollisimman resilientti tietojohtoinen turvallisuutta kustannustehokkaasti tuottava suomalainen yhteiskunta ja hallinto? Nykyinen ei ole ideaali.
On hyvä, että meillä on hajautettua resilienssiä eli osaamista sekä erilaisia toimintoja eri tahoilla. Samanaikaisesti tarvitsemme laadukkaalla tiedolla ja analyysilla varustettua koordinoitua johtamista. Tarpeen on toimiva moniääninen demokratia, joka kykenee kansallisen turvallisuuden kysymyksissä perusteellisen dialogin kautta saavutettuun resilienttiin yksituumaisuuteen riippumatta kulloisenkin hallitusvärisuoran koostumuksesta.
Tarvitsemme resilienssiä edistävää kansallista politiikkaa. Tulee kohdistaa huomio niihin tekijöihin, joiden avulla luomme tulevia edellytyksiä niin resilientille yksilölle kuin valtiolle. Kansallisten intressien määrittäminen ja ennakointi on vaikeaa, ja niin on myös saavuttaa ymmärrys siitä, mitkä tekijät ovat resilienssin lähteitä tulevaisuudessa. Monet niistä, jotka tänään tuottavat resilienssiä, tuottavat sitä myös huomenna.
Kriisiaika jatkuu pitkään. Resilienssin tarve ei katoa, vaan korostuu. Pitkän aikavälin kansallisen yhteisymmärryksen tuottaminen vahvistaa demokratiaamme ja poliittisen järjestelmän toimivuutta. Se tukee resilientimpää Suomea. Se tarkoittaa myös investointimielessä kiinnostavampaa Suomea, jonka kyky auttaa ja toimia myös rajojemme ulkopuolella vahvistuu.
Kun valtakunnan tasolla tulee ymmärtää kokonaiskuva, samaan aikaan tulee edistää yksilön osallistumisen mahdollisuuksia ”kaikki pelaa” -hengessä. Tarvitsemme itsenäiseen toimintaan ja yhteiskunnan pelisääntöjä noudattamaan kykeneviä arjen ihmisiä, jotka toki saavat välistä olla kuin Ellun kanat. Kaikkien pitää päästä tuomaan oma panoksensa yhteisen hyvän eteen.
Tässä tekstissä on tarkasteltu laajasti resilienssiin liittyviä kysymyksiä. Nykyhetki asettaa resilienssille huomattavia vaatimuksia. Pelkästään loistokasta menneisyyttä ihannoimalla emme pärjää: uudistua pitää. Samalla kun uudistumme, meidän tulee säilyttää ja uudistaa kansakunnan kivijalkoja niitä horjuttamatta. Kun valtio ja yksilö voivat hyvin, on luottamusta tulevaan ja olo on turvallinen, samalla vahvistuu kansakunnan kriisinsietokyky. Aina ei tietenkään tanssita ruusuilla. Vastoinkäymiset kuuluvat elämään. Pitää harjoitella. Oppimisprosessi on olennainen.
Utopistinen resilienssi?
Lopuksi muutama haihatuksen täyttämä toiverikas sana. Turvallisuustutkimuksessa on todettu, että todellista turvallisuutta ei voida rakentaa toisten turvattomuuksien varaan. Jos näin olisi, edistäisi tämä ethos laaja-alaisesti resilienssiä. Tosiasiallisesti kyse olisi varsin vallankumouksellisesta ajatuksesta, jonka toteutuminen edes pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa ei ole todellisuutta.
Käytännössä tämä utopistinen ”kestävän turvallisuuden ethos” tarkoittaisi, että jos ympäristön (ja siten ihmisen) hyvinvointi lisääntyisi, merkitsisi tämä mahdollisuutta huolettomuuteen uhista. Ja jos ei ole uhkia, niin tarvittavan resilienssin kriteeritkin muuttuisivat. Utopistinen turvallisuuden ”resilienssi ethos” ymmärtää turvallisuuden mahdollisuutena, ei vain uhkien poissaolona. Sen mukaan turvallisuusajattelu yhteiskuntaa mallintavana ajatteluna (kuinka asioiden tulee olla) kulkisi historiallista todellisuutta koskevan tulkinnan ja päättelyn (miten asiat ovat) edellä.
Uutisten välittämä todellisuus kertoo meille kuitenkin hyvin toisenlaisesta ajasta. Edelleenkin hengissä oleva lintukotomme ei ole itsestään selvyys, vaan päinvastoin harvinaisuus. Suomi ja suomalainen yhteiskunta on monella tapaa poikkeuksellisen resilientti tarina – se on kertomus mahdottoman tekemisestä mahdolliseksi. On lähes täysin omissa käsissämme, olemmeko resilientti yhteiskunta myös jatkossa.
Kirjoittaja
Kari Laitinen YTT (dos.) toimii tällä hetkellä erikoistutkijana Poliisiammattikorkeakoulussa. Vuosina 1995–2005 Laitinen toimi Tampereen ja Helsingin yliopistoissa. Tämän jälkeen hän on työskennellyt valtioneuvoston kansliassa, Poliisihallituksessa sekä puolustusministeriössä. Laitinen on toiminut erilaisissa turvallisuuteen, strategiatyöhön ja ennakointiin liittyvien tehtävissä sekä erilaisten kehittämishankkeiden parissa. Lisäksi hän on toiminut valtionhallinnon valmistelu- ja asiantuntijatyöryhmissä. Laitinen on suorittanut 244. maanpuolustuskurssin.
