EU:n ja Yhdysvaltain suhteissa uusia haasteita ja vanhan toistoa

Transatlanttinen suhde on historian valossa ja Euroopalle edelleen eksistentiaalinen. 

Eurooppalaiset valtiot ovat voineet kehittää keskinäistä taloudellista ja poliittista yhteistyötään, kun turvallisuus on nojautunut Yhdysvaltain sotilaalliseen selkärankaan. Yhdysvaltain johtorooli on taannut senkin, että eurooppalaisten kesken on vältytty jakolinjoilta turvallisuuspolitiikassa, vaikka muilla aloilla erimielisyyttä esiintyy. Poikkeuksena oli suhtautuminen Irakin sotaan.

 

Koska Eurooppa on riippuvainen amerikkalaisten sitoutumisesta Naton kautta ja kahdenvälisesti mantereen puolustamiseen, on ymmärrettävää, että hallinnon vaihdosten yhteydessä Atlantin tällä puolen penätään uuden johdon vakuutuksia suhteen jatkumisesta.   Seurataan tarkoin, mihin Eurooppa sijoittuu Washingtonin prioriteeteissa, miten presidentti tuntee vanhan mantereen asioita, vai alkaako suurvalta käpertyä sisäänpäin, isolationismiin. Erikseen vahditaan lausuntoja Naton viidennen artiklan pitävyydestä. Näin presidentti Trumpin aloittaessa, mutta myös aiemmin. Samaan aikaan on selvää, että Yhdysvalloissa on koko ajan vaikeampi perustella kylmän sodan jälkeisille ikäpolville, miksi amerikkalaisten tulee maksaa jopa 75 % puolustusliiton menoista.

 

Euroopassa on kannettu huolta siitä, että Yhdysvaltojen mielenkiinto on ollut suuntautumassa muualle, Aasiaan ja Tyynenmeren alueelle.  Washingtonin arvioissa Euroopan on katsottu voivan tulla toimeen enemmän omillaan.  Yli 60 vuotta jatkuneen yhdentymisen ansiosta EU-maiden keskinäisiltä sodilta on vältytty.  Yhtenäinen, hyvinvoiva ja Yhdysvaltojen kanssa liittoutunut Eurooppa on ollut Yhdysvaltain ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeinen tavoite toisen maailmansodan päättymisestä lähtien. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen avautui mahdollisuus vahvistaa myönteistä kehitystä laajentamalla Natoa itään ja tukemalla poliittisesti uusien maiden liittymistä EU:iin.

 

2000-luvun alussa Yhdysvaltain Eurooppa-politiikan tavoitteet oli pitkälti saavutettu. Venäjän muuttunut linja ja sen voimistuminen asettivat rajat politiikan – so. läntisen integraation etenemisen itään päin – jatkamiselle. Syyskuun 2001 terrori-iskut käänsivät amerikkalaisten huomion Lähi-itään, Afganistaniin ja terrorisminvastaiseen taisteluun. Presidentti Obaman noustessa valtaan päällimmäinen tunne Washingtonissa oli, että Euroopassa oli enää melko vähän voitettavaa tai hävittävää. Eurooppalaiset hoitaisivat itse omat asiansa. Venäjän ei uskottu muodostavan vakavaa uhkaa liittolaisille. Amerikkalaisten tulkinta Euroopan tilanteesta ja Venäjän uhasta muuttui vasta 2014, kun Venäjä ryhtyi Krimillä sanoista tekoihin ja eteni Itä-Ukrainaan.

 

Yhdysvallat on myös odottanut ja jopa vaatinut eurooppalaisilta liittolaisilta tasapuolisempaa taakanjakoa puolustuksessa ja suurempaa osallistumista kansainvälisen järjestyksen ylläpitämiseen. Tämän suuntaisia viestejä on tullut Atlantin takaa jo pitkään. Presidentti Trump on ilmaissut asian vain suoraviivaisemmin.  Entisen puolustusministeri Gatesin madonluvut vuodelta 2011 kannattaa kerrata. Gates varoitti suoraan, että Yhdysvaltojen taloudellinen kyky ja poliittinen halu kattaa suurimman osan Naton kuluista voivat huveta. Peilaten kokemuksia Libyan operaatiossa Gates moitti liittokunnan jakaantumista niihin, jotka ovat erikoistuneet pehmeään turvallisuuteen ja jotka vain haluavat Naton hyödyt turvatakuineen ja niihin, jotka jakavat taakkaa ja osallistuvat vaativiin taisteluoperaatioihin. Gatesin mukaan vielä ei ollut liian myöhäistä Euroopan johtajille laittaa puolustusrakenteitaan ja turvallisuussuhteitaan kuntoon.

 

Presidentti Trump tapasi Euroopan komission puheenjohtaja Jean-Claude Junckerin ja Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Donald Tuskin Brysselissä 25.5.2017.

Kuva: Official White House Photo / Shealah Craighead

 

Euroopassa vastuunottoon omasta turvallisuudesta on kuitenkin herätty hitaasti, vaikka yhteinen puolustus määriteltiin EU:n tavoitteeksi jo yli pari kymmentä vuotta vanhassa Maastrichtin sopimuksessa. Kaikki jäsenvaltiot, Tanskaa lukuun ottamatta, ovat siihen sitoutuneita. Lissabonin sopimuksessa puolustusta koskevia määräyksiä on täsmennetty. Sopimukseen lisättiin mm. keskinäisen avunannon velvoite ja mahdollisuus pysyvään rakenteelliseen yhteistyöhön. Vaikka Lissaboninkin sopimus on ollut voimassa vuosia, puolustuspykälien toimeenpanoa ollaan käynnistämässä vasta nyt ja kaiken lisäksi komission aloitteesta.  Keskustelu aloitettiin Eurooppa-neuvostossa vuonna 2013, tällöin pontimena oli talouskriisi, joka pakotti jäsenvaltiot leikkaamaan myös puolustusmenojaan ja pohtimaan yhteisiä hankkeita voimavarojen turvaamiseksi.  Sittemmin komission puheenjohtaja Juncker poimi puolustusagendan yhdeksi strategiseksi prioriteetiksi ja korkea edustaja Mogherini tarttui tarmolla tonttiin.  Brexit patisti myös jäljelle jääviä maita nostamaan turvallisuuskysymykset EU:n kehittämisen keskiöön. Tämä on sinänsä nurinkurista, sillä Britannian panos EU:n sotilaallisissa toimissa on ollut olematon ­– enemmän Lontoo on harannut vastaan.  Tietty kynnys ylittyi, kun liittokansleri Merkel totesi, ettei Euroopassa voida enää automaattisesti laskea ulkopuolisen avun varaan. Ulostuloa on hämmästeltykin, mutta tosiasiassa Merkel vain toisti sen, mitä amerikkalaiset ovat jo pitkin matkaa antaneet ymmärtää.

 

Miksi EU on lähtenyt niin hitaasti liikkeelle? Yhtenä syynä on ollut se, ettei ole nähty tarvetta, kun jäsenmaiden enemmistön puolustusratkaisuna on Nato.  Eriäviä näkemyksiä on ollut nimenomaan EU:n roolista siitä huolimatta, että perussopimusten kirjaukset mm. keskinäisestä avunannosta ovat jopa jäsenvaltioita velvoittavammat kuin Naton artiklat. Perusteluna on käytetty sitä, ettei EU:n roolilla ole haluttu heikentää transatlanttista sidettä. On haluttu vaalia Naton ensisijaisuutta.  Naton keskeistä roolia ei kukaan ole kiistänyt, eivät edes liittokunnan ulkopuoliset maat.  On viitattu siihenkin, ettei todellista turvallisuuspolitiikkaa voi olla ilman yhteistä ulkopolitiikkaa. Asian voi nähdä toisinkin päin, eli strateginen ajattelu kehittyy vasta puolustuspolitiikan myötä. Jos Eurooppa sysää turvallisuuden muiden harteille, myös ulkopolitiikka on hampaatonta.

 

Turvallisuusuhkien muutos – terrorismi, kyber, hybridi jne. – on tuonut EU:n toiminnan vahvemmin kuvaan.  EU:lla on välineet yhdistää sisäinen ja ulkoinen turvallisuus, rajavalvonnasta kyberpuolustukseen.  Myös turvallisuustilanteen kehitys on pakottanut eurooppalaiset pohtimaan alueensa puolustusta uudessa valossa. EU:n toiminnan rajaaminen kriisinhallintaan oman alueen ulkopuolella ei ole riittävä vastaus kansalaisten huoliin. Kaikissa kyselyissä eurooppalaiset odottavat unionilta nimenomaan turvallisuuden takaamista.

 

Transatlanttinen suhde ei ole Euroopan kannalta tasasivuinen, eurooppalaiset liittolaiset eivät sitä ole ehkä edes halunneet. Yhteistyön pitäisi kuitenkin velvoittaa kumppanuuteen. EU:n pyrkimyksenä on tulla globaaliksi toimijaksi – Yhdysvallat sitä jo on. Amerikkalaisten varassa on pitkälti kansainvälisen järjestyksen ylläpitäminen. EU:n näytöt ovat vielä aika vähäiset. Yhdysvallat tarvitsee rinnalleen Euroopan, joka pystyy jakamaan vastuuta kansainvälisissä kriiseissä ja tuomaan ratkaisuja pöytään. Iranin ydinohjelmasopimuksen fasilitointi oli yksi osoitus EU:n hyödyllisyydestä. Washingtonille on hyödyllistä, jos sen ei aina tarvitse olla etulinjassa, vaan maailman ainoa suurvalta voi säilyttää erilaisia optioita ja välttää sisäpoliittisesti hankalia valintoja. Kuvaava esimerkki Washingtonin halusta jakaa taakkaa ja vastuuta on roolitus Ukrainan kriisissä. Vetovastuu on jätetty eurooppalaisille, ennen kaikkea Saksalle ja Ranskalle.

 

Eurooppalaisille sitoutuminen sopimuspohjaiseen toimintaan ja sääntöperäiseen järjestelmään on itseisarvo, vaikka EU on menettänyt kansainvälisillä areenoilla mm. YK:ssa vaikutusvaltaansa.  Washingtonin katsannoissa painaa tällä hetkellä enemmän se, miten järjestöt palvelevat maan kansallista etua, vai tarjoavatko ne vain foorumin kilpailijamaiden tarkoitusperien legitimisoimiseen. EU:lla on nyt keskeinen vastuu mm. maailman kauppajärjestelmän puolustamisessa. Maailmankaupan pelisääntöjen ajaminen olisi ollut helpompaa, jos pohjana olisi jo vapaakauppasopimus Yhdysvaltain kanssa.

 

Huonoin tilanne on, jos sekä Yhdysvallat että Eurooppa alisuorittavat. Keskustelua on käyty siitä, jättikö Obaman pehmeäksi luonnehdittu ulkopolitiikka liikaa tilaa mm. Venäjän toimille Ukrainassa ja Syyriassa. Millainen viesti annetaan kansainvälisesti, jos suurvallan red lines -uhkauksia ei toimeenpanna? 

 

Transatlanttinen suhde on erityinen ja kaikki jäsenvaltiot vaalivat kahdenvälistä kanssakäymistään. EU ei esiinny yhtenäisenä Washingtonissa. Sen vuoksi amerikkalaisia ei voi syyttää huonosta EU:n tuntemuksesta. Kauppapolitiikassa toimivalta on niin selvä, etteivät jäsenvaltiot pääse kiilaamaan unionin ohi. Britit ovat perinteisesti toimineet Washingtonissa viestinviejinä, EU:n puolustuksessa välillä väärinkin neuvoin.  Mielenkiintoista on se, miten Ranskasta on tullut Yhdysvalloille ehkä tärkein liittolainen. Maita yhdistää terrorismin vastainen taistelu ja yhteistyö monissa sotilaallisissa operaatioissa. Britannia painiskelee brexitin kanssa ja Merkel keskittyy koalition kokoamiseen.

 

Trumpin valinnan jälkeen Euroopassa on tavallista suurempaa epätietoisuutta siitä, miten transatlanttinen yhteistyö alkaa sujua.  Uutta presidenttiä on pidetty Euroopalle haasteena, mutta turvallisuuspolitiikan saralla hänen johtamansa hallinto ei ole poikennut jo aiemmin koetusta. Kauppapolitiikassa muutoksia sen sijaan on.  Kaiken lisäksi Trump on vieraillut kautensa alkuvaiheessa jo Euroopassa ja tavannut toimielinten johdon EU:n omissa tiloissa, mitä pidetään erityisenä huomionosoituksena.

 

Trumpin hallintoa analysoitaessa on aloitettava repivän retoriikan ja käytännön toimien välisestä erosta. Tämä on uusi piirre amerikkalaisessa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Toisen maailmansodan jälkeinen herrasmiessopimus siitä, että sisäpolitiikan teko loppuu merenrantaan, piti huomattavan hyvin näihin päiviin asti. Toinen muutos on, että presidentti ei enää olekaan se, joka sanoo viimeisen sanan eli määrittää Yhdysvaltojen kannan. Trump on usein se, joka käynnistää keskustelun. Politiikan muotoilee hänen puolustus- tai ulkoministerinsä. Toisinaan keskustelu jatkuu vielä tämänkin jälkeen. Kolmas uusi piirre on se, ettei hallinto puhu ulkovaltojen suuntaan yhdellä äänellä. Sisäpolitiikka on ottanut ylivallan ulkopolitiikasta. Eurooppalaiset kuulevat Washingtonissa edelleen vanhoja tuttuja ääniä mutta ne tahtovat nyt hukkua sisäpoliittiseen kakofoniaan.

 

Jos katsotaan Yhdysvaltain käytännön toimintaa Euroopassa, Obaman ja Trumpin hallintojen välillä ei juuri ole eroa. Tuki liittolaisille on jatkunut aiempien suunnitelmien mukaisesti, vaikka onkin kerrattu tuttua kritiikkiä vapaamatkustajista. Trumpin tuoma muutos liittyy luottamukseen. Tähän asti eurooppalaiset ovat pitäneet ehkä erheellisestikin itsestään selvänä, että transatlanttista liittoa ei mikään horjuta hetkittäisistä erimielisyyksistä huolimatta.

 

Trumpin hallintoa pidetään vaikeasti ennakoitavana. Edellisten presidenttien kausilta voi havaita tietyn kaavan: valtaan nouseva hallinto on näkemyksiltään ideologisempi kuin kauttaan lopetteleva. Tämä näkyy selvästi niin Bush nuoremman kuin Obaman kausia vertailtaessa. Kumpikin presidentti lähti uudistamaan maan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ideologisin painotuksin. Kummankin toista kautta leimasi pragmaattinen reaalipolitiikka. On siis mahdollista, että Trumpin hallinnon alkuvaiheen ideologinen kuohunta laantuu ajan kuluessa ja todellisuuden asettaessa sille omat rajansa.

 

Trumpin hallinnossa on ennennäkemättömän paljon sotilaita, jotka tuntevat Eurooppaa ja Lähi-itää. Onkin mielenkiintoista seurata, millä tavoin puolustushallinnon kokemustaustan ja maailmankuvan omaavien ja omakohtaisesti Irakin ja Afganistanin taistelukentät tuntevien keskeinen rooli muokkaa Yhdysvaltain ulko- ja turvallisuuspoliittisia valintoja. On odotettavissa, että liittolaisuuden mittapuuna käytetään jatkossakin tosiasiallista taakanjakoa. Toisaalta kenraalit näyttävät ymmärtävän jopa poliitikkoja paremmin sen, ettei Yhdysvallat pysty ylläpitämään kansainvälistä asemaansa pelkästään sotilaallisella voimalla.

 

Tietoisuus siitä, että kaikki toimet EU:n puolustuksen kehittämiseksi lujittavat myös transatlanttista sidettä, on kasvussa. Jatkossa pohdittavana onkin, miten toteutetaan työnjako Naton kanssa, kyetäänkö EU:n turvallisuuspolitiikassa yhdistämään niin Venäjän toiminnasta kantavien kuin terrorismia suurimpana uhkana pitävien jäsenmaiden huolet. Miten Yhdysvaltain kanssa mahdollisesti ilmaantuvat kansainvälisiä kiistoja koskevat näkemyserot (vrt. Iran, kansainvälisen kaupan säännöt, ympäristöpolitiikka) koettelevat transatlanttista suhdetta, jos eurooppalaisilla itsellään on enemmän turvallisuuspoliittista valtaa ja vastuuta?

Kirjoittajat:

Pilvi-Sisko Vierros-Villeneuve on toiminut pitkän uransa aikana mm. Suomen pysyvänä edustajana Euroopan unionissa sekä suurlähettiläänä Pariisissa. Nykyisin hän toimii ulkoministeriön suunnittelu- ja tutkimusyksikössä johtavana asiantuntijana. Hän on suorittanut 163. maanpuolustuskurssin.

 

Janne Jokinen on politiikan suunnittelun ja tutkimuksen vastuuvirkamies ulkoministeriön suunnittelu- ja tutkimusyksikössä.

Please reload

Lisää aiheesta:

Please reload

MAANPUOLUSTUS

MAANPUOLUSTUSKURSSIYHDISTYKSEN JULKAISU
Päätoimittaja:
neuvotteleva virkamies Pete Piirainen
pete.piirainen@defmin.fi
 
Maanpuolustus-lehti
PL 266
00171 HELSINKI
maanpuolustuskurssiyhdistys@gmail.com
+358 40 149 3649
(toimistoaika tiistaista torstaihin klo 12.00-16.00)

©2019 Maanpuolustus-lehti