Ihmisen kuvaaminen ja sokeat pisteet

Keräilyn ja esittämisen historia tuntee koko joukon kummallisuuksia, jotka eivät enää tämän päivän näkökulmasta täytä sopivaisuuden tunnusmerkkejä. Myös taiteen historia on täynnä tirkistelylle alttiita aiheita. Kuinka näitä esimerkkejä tulee lukea? Pitääkö hävetä? Vai kontekstualisoida? Tässä artikkelissa aihetta tarkastellaan muutamien 1800-luvun esimerkkien valossa. Sen ainakin voi sanoa, ettei mikään ole koskaan mustavalkoista.

Vuonna 1822 Lontoon Piccadillylla avattiin elävä panoraama, joka esitti norjalaisen Thomasson-Holmin saamelaisperheen poroineen kaikkineen. Perhe eli kodassa, jonka taustalle oli maalattu kaukaisesta kotimaasta muistuttava lumimaisema. Elävän dioraaman esittäminen edusti oman aikansa näyttelytekniikan huippua. Se toimi kuin teatterinäytös, joka tarjosi yleisölleen eksotiikkaa ja sensaatioita. Tämän päivän näkökulmasta teko edustaa kulttuurista kolonialismia, ihmisten esineellistämistä, vapaudenriistoa ja julkista tirkistelyä.

 

Saamelaisperheen oli kuljetuttanut Lontooseen englantilainen keräilijä William Bullock (1773–1849), joka oli kiinnostunut maailman merkillisyyksistä. Hän oli perustanut Liverpooliin luonnon kuriositeetteja esittelevän museon, jossa saattoi tutustua muun muassa James Cookin tutkimusmatkoilta kerättyihin näytteisiin. 1812 Bullock asettui Lontoon Piccadillylle alati kasvavan kokoelmansa kanssa ja avasi rakennuttamansa museon ovet yleisölle. Kokoelman apinat, lepakot, hylkeet ja erilaiset kissaeläimet olivat samoissa kansissa yhdessä maailman kuriositeettien sekä esimerkiksi aseiden ja ”eri kansojen kenkien” kanssa.

 

Albert Edelfelt: Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä 1887. Kansallisgalleria/Ateneumin taidemuseo.

Kuva: Hannu Aaltonen.

 

Sensaatioita

Keräilyn historiaan kuului tässä vaiheessa näyttämisen halu ja sensaatiohakuisuus ja Bullock noudatti hyväksi todettua reseptiä. Kokoelmiin saatettiin hankkia melkein mitä tahansa ja keinoja kaihtamatta. Tunnetuimpiin esimerkkeihin kuului Pietari I:n kokoelma, joka esitteli esimerkiksi eläinten ja ihmisten alkioita ja sikiöitä eri kehitysvaiheissaan. Hän oli kiinnostunut epämuodostumista ja poikkeamista. Kokoelman erikoisuuksiin kuuluikin elävä ”ihmishirviö” Foma, jolla oli kaksi sormea ja varvasta. Kuolemansa jälkeen hänet myös täytettiin ja asetettiin esille.

 

Eksoottiset, kalliit ja shokeeraavat esineet kiinnostivat ja kysynnän kasvaessa huijarit tuottivat markkinoille kaikenlaisia harvinaisuuksia. 1500-luvulla haluttuja keräilyobjekteja olivat yksisarvisen sarvet, joita valmistettiin pohjoisen napapiirin pohjoispuolella viihtyvien sarvivalaiden sarvista. Merenneitoja puolestaan tehtailtiin yhdistämällä apinan ja kalan puolikkaat toisiinsa ja nämä pienet ja kuivakkaat olennot säilyttivät suosionsa vielä 1800-luvullakin. Esineiden valmistamisessa ei nähty olevan mitään moraalitonta ja asiakaskunta oli tyytyväinen.

 

Mikä sai sitten yleisön katsomaan esimerkiksi Bullockin esittämiä ihmeitä? Vastaus on melko yksinkertainen. Yleisö halusi päästä osalliseksi maailman moninaisuudesta ajankohtana, jolloin tieto kulki lähinnä kirjeiden, huhujen ja painettujen sanomalehtien välityksellä. Matka Piccadillylle raotti ovea valtamerten taakse Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan, väläytti näkymän Australian, Uuden-Seelannin ja Afrikan maiden eläinlajeihin ja tarjosi eksotiikkaa.

 

Ihminen ja luonto

Taiteilijat ilmaisivat eksotiikan kaipuutaan hakemalla aiheensa jylhien maisema-aiheiden parista… vuoristosta, erämaista ja vesiputousten ääreltä. Myös ”alkuperäisen ihmisen” suhde luontoon ja siinä selviytymiseen kiinnostivat. Daniel Defoen romaani Robinson Crusoe (1719) oli tästä erinomainen esimerkki. Tarzanit ja uudisraivaajaromaanit ja -elokuvat jatkoivat sittemmin samaa perinnettä. Muistamme varmasti miltä tuntui jännittää, kun kirjan tai elokuvan sankari kamppaili kissapetojen tai käärmeiden kanssa… tai joutui myrskyn silmään.

 

Suomessa ja Pohjoismaissa eksotiikkaa edusti Lappi. Pimeästä talvesta ja yöttömästä yöstä kirjoitettiin jo 1700-luvulla matkailijoille tarkoitetussa kirjallisuudessa aina Englantia ja Ranskaa myöten. Siinä suhteessa ei ole yllättävää, että maan ensimmäisiin ammattitaiteilijoihin lukeutunut Alexander Lauréus maalasi teoksen Lappalaisia nuotiolla (1813). Se oli romantisoitu ja samalla stereotyyppinen projektio elämästä pohjoisessa. Maalauksessa esitettävien henkilöhahmojen asut eivät kuitenkaan perustuneet paikan päällä tehtyihin tutkielmiin, vaan ovat näiltä osin kuvitteellisia.

 

Alexander Lauréus: Lappalaisia nuotiolla 1813. Kansallisgalleria/Ateneumin taidemuseo.

Kuva: Hannu Aaltonen.

 

 

​​Alkuperäinen kansa

Siinä missä vapaa yhdistely oli tyypillistä 1800-luvun romanttisissa kansankuvauksissa, realistit pyrkivät esittämään näkemänsä totuudenmukaisesti. Realismin aikakaudella tavallisesta kansasta tuli – maantieteellisestä sijainnista riippumatta – katseen kohde. Myös tieteellisillä ekskursioilla tallennettiin kansanperinnettä oli kyse sitten puvuista, esineistöstä, teksteistä, lauluista tai tapakulttuurista muutamia mainitakseni. Kuviteltiin, että maasta olisi löydettävissä niin sanottu kalevalaisen perinteen mukainen ”alkuperäinen kansa”.

 

​​Tapa, jolla taiteilijat kansaa kuvasivat, ei kuitenkaan aina miellyttänyt. Esimerkiksi Albert Edelfeltin Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä (1887) ja Akseli Gallen-Kallelan Akka ja kissa (1885) saivat osakseen kovaa kritiikkiä. Edelfeltin maalauksessa kirkon kivijalan viereen kokoontuneiden naisten kuvaus nähtiin aivan liian todenmukaisena ja naisten luisevia käsiä surkuteltiin. Akka ja kissa -maalaus, joka esitti torpparintytär Karolina Lindströmiä, ei sekään vastannut kauneusihanteita. Pahinta oli, jos kansa esitettiin paitsi rumana, myös tyhmänä.

 

​​Aiheiden kerääminen maaseudulta tai köyhistä kaupunginosista oli tavanomaista ja hyväksyttyä, eikä sitä kyseenalaistettu sosiaalipornona tai kuvauksen kohteena olleiden mallien riistämisenä. Ei edes silloin, kun kuvattavat kohteet esitettiin alastomina. Edustihan se ihmisyyttä puhtaimmillaan ja viattomimmillaan. Samalla kuitenkin todettakoon, että alastonkuvat muodostivat erityisen halutun lajityypin keräilijöiden keskuudessa. Tuolloin kyse oli aivan muusta kuin puhtaan ihmisyyden kuvaamisesta.

Kuva: Akseli Gallen-Kallela: Akka ja kissa. 1885. Öljy kankaalle. Turun taidemuseo. Kuva: GKM / Douglas Sivén.

 

Historia esiin

Kaikkia tässä artikkelissa esille nostamiani esimerkkejä yhdistää ajatus ihmisen eräänlaisesta esineellistämisestä oli sitten kyse kuvitteellisista saamelaisista, suomalaisesta ”kansasta”, Pietari I:n ihmishirviöistä tai nuorista alastomista naisista, jotka tuottivat keräilijöilleen mielihyvää. Tästä syystä taiteen ja kokoelmien esittämistä käsittelevissä keskustelussa on oltava hereillä. Kolonialismi, rasismi, seksuaalinen hyväksikäyttö ja esineellistäminen kuulostavat pahalta, mutta on turha kuvitella, että tämä olisi kaikki siirtynyt historiaan. Taiteen avulla asiat voidaan nostaa esiin, vaikka jotkut sen ilmentymät olisivatkin kiusallista katsottavaa.

 

Taiteen historia ja kokoelmat kertovat historiastamme ja käsityksestämme oikeasta ja väärästä, sopivasta ja epäsopivasta. Nämä käsitykset ovat muuttuneet pelkästään omana elinaikanamme.

 

​​Muistan lapsuudestani kuinka Linnanmäellä käydessämme nyt jo edesmenneen arkkitehti-isäni suurta huvia oli käydä katsomassa eläviä vedenneitoja. Lapset katselivat vierestä, kun aikuiset miehet hihittivät samettihousuissaan ja heittelivät palloja saadakseen pudotettua lavereilla makoilevat naiset veteen. Jos kohta Bullockin elävä dioraama tuntuu tämän päivän näkökulmasta merkilliseltä, niin tuntuu myös naisten heitteleminen palloilla. Tämä lopetettiin ”sopimattomana” vuonna 1980.

Kuvassa vedenneidot Linnanmäellä. Toisinaan joukossa esiintyi myös miehiä.

Kuva: UA Saarinen. Museoviraston kuvakokoelmat.

 

Kirjoittaja

FT Susanna Pettersson on Ruotsin Nationalmuseumin pääjohtaja, museologian dosentti ja 221. maanpuolustuskurssin emäntä. Hän on aikaisemmin toiminut Ateneumin taidemuseon, Suomen Lontoon instituutin sekä Alvar Aalto -säätiön ja museon johtajana.

 

Kuva: Anna Danielsson/Nationalmuseum

Please reload

Lisää aiheesta:

Please reload

MAANPUOLUSTUS

MAANPUOLUSTUSKURSSIYHDISTYKSEN JULKAISU
Päätoimittaja:
neuvotteleva virkamies Pete Piirainen
pete.piirainen@defmin.fi
 
Maanpuolustus-lehti
PL 266
00171 HELSINKI
maanpuolustuskurssiyhdistys@gmail.com
+358 40 149 3649
(toimistoaika tiistaista torstaihin klo 12.00-16.00)

©2019 Maanpuolustus-lehti