Kulttuuria puolustamassa

5.12.2017

"Minkä puolesta me sitten oikein taistelemme? "

Näin sanotaan Winston Churchillin tokaisseen, kun hänelle ehdotettiin taiteen ja kulttuurin rahoituksen leikkaamista toisen maailmansodan sodankäynnin kustannusten kattamiseksi. Lausunnon historiallista todenperäisyyttä ei ole voitu vahvistaa, mutta se noudattelee Churchillin linjauksia taiteiden merkityksestä eheän yhteiskunnan rakennusaineena.

 

Churchillin ajatukset nousivat tapetille Yhdysvaltain vuoden takaisten presidentinvaalien jälkeen, kun Donald Trump ilmoitti lakkauttavansa Yhdysvaltain merkittävimmän julkisen taiteen ja kulttuurin tukiorganisaation, The National Endowment for the Artsin. Toisin kuin Suomessa, Amerikassa julkisten rahahanojen sulkeminen ei lamaannuttaisi vahvasti yksityisten lahjoitusten varassa toimivaa kulttuurin koko kenttää, mutta signaali on jo selvä: Trumpin maailmassa taide on turhaa. Yhtä turhaa kuin epämukavia totuuksia laukovat tiedotusvälineet.

 

Toisin on kuitenkin todistettu. Liittovaltion ensi vuoden budjetin ollessa tätä kirjoittaessa edelleen työpöydällä, on Trumpin aika aktivoinut kulttuurin kenttää ennennäkemättömällä tavalla. Tekemisellä on selkeä yhteinen päämäärä ja olemassaololla peruste, se Churchillinkin peräänkuuluttama eheä yhteiskunta, jossa sivistyksellä ja taiteella on sitova rooli. Keinot, muodot ja viestit ovat jakautuneessa maassa tietenkin monet.

 

Suomessakin taiteen kenttä joutuu perustelemaan olemassaoloaan ja hyvä niin. Rakenteita on aina terveellistä ravistella. Vaikka erilaiset yksityisen rahoituksen muodot ovat Suomenkin kentällä tervetulleita, on hyvä muistaa että Suomen kokoisessa maassa kaikki kulttuuriteokset ja tekijöiden osaaminen ovat riippuvaisia julkisesta rahoituksesta sekä laadukkaasta, julkisin varoin kustannetusta koulutuksesta.  Tämä koskee meillä myös vaikka uuden Tuntematon sotilas -elokuvan tapaista yleisömagneettia, joka Yhdysvaltain kokoisella markkina-alueella toteutuisi kymmenkertaisellakin budjetilla yksityisin varoin. Jos haluamme että meillä on jatkossakin kotimaassa tuotettua taidetta ja kulttuuria, on julkisen rahoituksen ja luovien alojen koulutuksen vaaliminen ja kehittäminen mitä arvokkainta maanpuolustustyötä. Vain niin voidaan ajatella, että vielä kahdenkymmenen vuodenkin päästä newyorkilainen taksikuski tunnistaa Suomen maaksi, jossa on maailman paras koulu ja maailman parhaat kapellimestarit. Tai ehkä maailman kiinnostavinta art house -elokuvaa, tai lisättyä todellisuutta ja keinoälyä hyödyntävää kerrontaa.

 

Kun Tom of Finland -elokuva sai tänä syksynä teatteriensi-iltansa New Yorkissa, enemmän kuin Touko Laaksosesta tai itse elokuvasta, olin erityisen ylpeä yhdestä asiasta – siitä että Suomi on maa, jossa pitkälti julkisin varoin on tuotettu elokuva vähemmistöjen näkyväksi tekemisen uranuurtajasta. Venäjällä jo elokuvan esittäminen koettelisi vähemmistöjen oikeuksia polkevaa lainsäädäntöä.

 

Espoon Emmassa viime keväänä ison näyttelyn pitänyt islantilainen taiteilija Ólafur Elíasson on ottanut teoksillaan ja teoillaan voimakkaasti kantaa ympäristöön ja eriarvoisuuteen liittyviin kysymyksiin. Elíassonista on tullut yksi taidemaailman kuuluvimpia yhteiskunnallisia äänitorvia, joka onkin ennustanut, että tänä päivänä yhteiskunnan muutos syntyy todennäköisemmin kulttuurin kuin politiikan myötä, sillä kulttuuri nauttii suurempaa luottamusta kuin politiikan tai talouden kenttä. Kulttuuri ei vain tule lähelle, herätä tunteita ja luottamusta, se voi myös herättää toimimaan. Pariisin ilmastosopimukseen johtaneen YK:n vuoden 2015 kansainvälisen ilmastokokouksen ajaksi Elíasson pystytti Pariisiin 12 Grönlannin jäätiköltä tuodusta jäälohkareesta koostuvan installaation, joka sulaessaan teki kouriintuntuvasti näkyväksi jäätiköiden kutistumisen ilmastonmuutoksen vaikutuksesta.

Olafur Eliassonin Ice Watch näytti konkreettisesti jäätiköiden sulamisen Pariisin ilmastokokouksenyhteydessä 2015.

Ice Watch by Olafur Eliasson and Minik Rosing, Place du Panthéon, Paris, 2015 Photo: Martin Argyroglo © 2015 Olafur Eliasson

 

Tarinankerronta, mielikuvat ja tunnistettavat tekijät ovat aina puhutelleet amerikkalaisia. Lukemattomien kulttuuristen, uskonnollisten ja etnisten siirtolaisidentiteettien sulattaminen ”amerikkalaisuudeksi” on tapahtunut ja tapahtuu edelleen juuri niiden kautta. Yhteisillä rituaaleilla ja elämyksillä on tässä valtava rooli. Näin on suomalaisenkin identiteetin laita. Eri alojen tarinankertojat ja taiteilijat ovat avainasemassa, kun kuljemme eteenpäin. Millaisen suunnan ja maailmankuvan haluamme tarinoittemme luovan? Kun se newyorkilainen taksikuski tai vierustoveri illallispöydässä miettii Suomea – mieleen tulevia asioita ovat Sibelius, Salonen ja Saarinen, Susanna Mälkki tai Lauri Markkanen. Nämä huiput ovat herättäneet tunteita, koskettaneet, luoneet siteen taiteeseensa (olkoon tässä yhteydessä koripallokin puhdasta taidetta) ja sitä kautta Suomeen. On hienoa päästä kertomaan, että näiden tekijöiden ja tarinoiden takana on tasa-arvoinen, ilmainen koulujärjestelmä, joka maksuttomuudellaan korkeakoulutasollakin kannustaa laaja-alaisuuteen; systemaattisesti rakennettu maanlaajuinen musiikkiopistoverkosto; ja sosiaaliturva joka ei tiputa kelkasta. Muista toimivan ja tasa-arvoisen yhteiskunnan hienouksista puhumattakaan.

 

Presidentti Niinistö nosti Valkoisessa talossa vieraillessaan Suomen ja Yhdysvalojen välisistä asioista yhdeksi tärkeimmistä arktisen alueen ja kansainvälisen yhteistyön merkityksen sen suojelussa. Jotta asia menisi ihon alle, herättäisi tunteita ja toimintaa, pitäisikö se kertoa taiteen keinoin? Mikä olisi se Arktisen neuvoston puheenjohtajakautemme huipentava taideteko, joka tekisi Trumpillekin näkyväksi sen, että ihminen, kehitys ja luonto eivät sulje toisiaan pois niin kuin Trumpin taloudessa? Vaikka emme jäävuorta tai edes muutamaa lohkaretta pystyttäisi Valkoisen talon pihalle, pidetään taide ja kulttuuri tärkeänä osana vuoropuheluamme muun maailman kanssa.

Kirjoittaja:

Kaarina Gould toimii New Yorkissa Suomen kulttuuri-instituutin johtajana. Laajasti muotoilun, taiteen ja viihteen parissa työskennellyt puoliksi amerikkalaisen perheen kasvatti asuu Brooklynissä lukioikäisen lapsensa kanssa ja pyöräilee päivittäin Manhattanille töihin. Gould vaikuttaa myös uuden Tuntematon sotilas -elokuvan tuotantoyhtiössä ja iloitsee elokuvan ympärillä käytävästä keskustelusta. Gould on suorittanut 220. maanpuolustuskurssin.

Please reload

Lisää aiheesta:

Please reload

MAANPUOLUSTUS

MAANPUOLUSTUSKURSSIYHDISTYKSEN JULKAISU
Päätoimittaja:
neuvotteleva virkamies Pete Piirainen
pete.piirainen@defmin.fi
 
Maanpuolustus-lehti
PL 266
00171 HELSINKI
maanpuolustuskurssiyhdistys@gmail.com
+358 40 149 3649
(toimistoaika tiistaista torstaihin klo 12.00-16.00)

©2019 Maanpuolustus-lehti