”Kun tapahtuu paljon odottamatonta, odotetaan että tapahtuisi lisää odottamatonta” totesi presidentti Mauno Koivisto oman toimikautensa mullistuksia miettiessään.
Koiviston toimikaudella koko Euroopan poliittinen kartta oli piirrettävä uudelleen. Elettiin suurten toiveiden aikaa. Arveltiin, että Euroopassa ja laajemminkin maailmassa oltiin siirtymässä rauhanomaisen kehityksen kaudelle suurvaltaristiriitojen jälkeiseen aikaan, uuteen maailmanjärjestykseen.
Silloin uskottiin vakaasti, että perinteisen suurvaltojen välisen voimapolitiikan kausi olisi ohi. Ainakaan Euroopassa ei enää turvauduttaisi aseisiin valtioiden välisiä riitoja ratkottaessa. Toisin kävi.
Nyt tarkkaillaan silmä kovana sitä, millaiseksi kansainvälisen politiikan raskas sarja muodostuu, mitkä maat siihen sarjaan nousevat, mitkä siitä kenties väistyvät. Yhdysvallat, jota parin vuosikymmenen ajan luonnehdittiin ainoaksi supervallaksi, on osoittanut haluttomuutta jatkaa maailmanpoliisin roolissaan. Se on niin demokraatteihin lukeutuvan presidentti Obaman kuin republikaani Trumpin toimikausien aikana pyrkinyt vähentämään kansainvälisiä vastuitaan, varsinkin sotilaallisia velvoitteitaan. Euroopan rinnalla Washingtonin huomio on suuntautunut kasvavassa määrin Aasiaan, Kiinan suuntaan.
Kuva: Stefani Reynolds / DPA / Lehtikuva
Kun valta on nyt Washingtonissa vaihtunut, odotetaan että Yhdysvallat palaa nopeasti niihin kansainvälisiin järjestöihin, joista se edellisen presidentin aikana erosi tai joiden merkitystä silloin Washingtonissa vähäteltiin. Transatlanttinen yhteistyö koki kovia presidentti Donald Trumpin aikana hänen muun muassa kannustaessaan brittejä eroamaan EU:sta ja luonnehtiessaan Natoa aikansa eläneeksi. Presidentti Biden on todellinen, kokenut ulkopoliitikko ja tuntee myös Eurooppaa hyvin.
Kiina puolestaan osoittaa omanarvontuntonsa ja itseluottamuksensa kasvavan sen levittäessä taloudellista ja poliittista vaikutusvaltaansa varsinkin Afrikkaan ja Latinalaiseen Amerikkaan perinteisen Aasian lisäksi. Euroopassakin puhutaan paljon siitä, että Kiinalla on kasvava rooli monen maan taloudessa. Kiina on korostanut hankkeidensa rauhanomaisuutta ja tahtoa toimia ulkopolitiikassaan maltillisesti. Maan sisäinen kehitys viittaa siihen, että se haluaa tarpeen tullen ohjailla maan politiikkaa kovallakin kädellä. Kiina on pitkään korostanut, että se ei ole mikään supervalta eikä sellaiseksi pyri. Monen mielestä se on jo ainakin taloudellisessa mielessä sitä ja sen sotilaallinen suorituskykykin on kasvanut nopeasti korkealle tasolle.
Venäjä ponnistelee tarmokkaasti, jotta sen asema ainakin sotilaallisena suurvaltana tunnustettaisiin. Sen aseellinen voima oli rappiotilassa pitkään järjestelmän vaihdoksen jälkeen. Nyt näyttää siltä, että tavoiteltu suorituskyky on saavutettu ja puolustusbudjetin kasvu on kohtuuden rajoissa. Venäjä on ilmoittanut olevansa valmis jatkamaan ydinaseiden rajoitussopimusta ja sama viesti on kuultu presidentti Bidenin leiristä. Venäjän talousuudistukset ovat jääneet riittämättömiksi ja Venäjän vienti on edelleen paljolti fossiilisten energialähteiden varassa. Näyttää siltä, että todellista talouden reformipolitiikkaa ei kyetä toteuttamaan, koska pelätään sen poliittisia seurauksia.
Venäjä on osoittanut kykynsä projisoida voimaa, enemmän sotilaallista kuin poliittista, alueilla, joissa sillä on perinteisiä etuja vaalittavanaan. Pyrkimykset Neuvostoliittoon kuuluneiden, nykyisin itsenäisten valtioiden poliittisen ja taloudellisen yhteistyön kehittämiseksi eivät ole onnistuneet toivotulla tavalla.
Euroopassa jää liian vähälle huomiolle Intian pyrkimys suurvaltojen joukkoon. Siitä kuitenkin on kysymys ,kun maalla on sellaisia suurvallan tunnusmerkkejä, kuin oma avaruusohjelma tai valtamerilaivasto lentokonetukialuksineen. Intian teollinen ja tieteellinen suorituskyky kasvaa nopeasti ja suurista sisäisistä kehitysongelmistaan huolimatta maa haluaa esiintyä voimakkaana tekijänä maailmannäyttämöllä.
Strateginen suvereniteetti tai autonomia – ne ovat uusia muoti-ilmaisuja, joita EU:n piirissä käytetään. Silloin puhutaan siitä, että monissa EU-maissa pidetään tärkeänä sellaisen oman puolustuskyvyn luomista, joka vähentää sekä sotilaallista että poliittista riippuvuutta Yhdysvalloista. Ranska on brexitin jälkeen ainoa EU-maa, jolla on oma ydinaseensa ja se antaa Ranskalle erityisen puhevallan. Saksassa puhutaan paljon maan puolustuskyvyn kohentamisesta, mutta edistyminen on hidasta. Eräs syy siihen on puolustusvoimien rekrytointivaikeuksissa.
Kuva: Direction générale de l'armement
Euroopan unionin toimet koronaepidemian hallitsemiseksi ovat saaneet niin kiitosta kuin arvosteluakin. Se jättimäinen taloustukiohjelma, jonka unioni ja Euroopan keskuspankki ovat toteuttaneet on paljon puhuva osoitus siitä, että unionissa kyetään – tiukan paikan tullen – suurten mittojen yhteistoimintaan. Silloin kun ongelma on yhteinen ja sen rasitukset kohdistuvat samaan aikaan kaikkiin, on yhteistyöllä parhaat onnistumisen mahdollisuudet. Sen perusteella ei voida päätellä paljoakaan siitä, miten yhteistyö onnistuisi, jos ulkoinen uhka kohdentuisi eri tavoin eri jäsenmaihin.
Yhteinen ongelma Atlantin kahden puolen on demokratiaa ja tieteellisen tutkimuksen tuloksia vähättelevien kansanliikkeiden nousussa. Ne, jotka arvostelevat tai vähättelevät demokratiaa, esittävät harvoin toteuttamiskelpoisia uusia ajatuksia poliittisen elämän järjestämiseksi. Kyseessä on pikemminkin epämääräisen tyytymättömyyden purkaminen kuin todellisten vaihtoehtojen aito etsiskely.
Liikkeet, jotka kyseenalaistavat demokratian, ovat joskus aitoja spontaaneja kansanliikkeitä, joskus poliittisten, alun pitäen demokraattisesti valittujen johtajien inspiroimia. Itäisessä Euroopassa, missä 1990-alkuun saakka vallitsi kommunistien dominoima järjestelmä, näyttää olevan vaikeuksia omaksua läntisen demokratian arvoja ja toimintatapaa. Baltian maat ovat esimerkki maista, joissa järjestelmän vaihdos on tässä suhteessa onnistunut monia muita paremmin. Puolassa ja Unkarissa näyttää autoritarisella hallitustavalla olevan laajojen kansalaispiirien hyväksyntä. Niiden hallitusten poliittinen toiminta on ollut aika ajoin törmäyskurssilla EU:n enemmistön näkemysten ja myös EU:n perussopimuksen kanssa. EU:n toimivuuden ja sen uskottavuuden kannalta on tärkeää, että näistäkin ongelmista selvitään.
Monet niistä, jotka kritisoivat demokratiaa, korostavat kansallishenkistä, usein jopa kiihkokansallista politiikkaa ja epäilevät yhteisiä rajat ylittäviä ongelmien ratkaisuja. Sellaisia kysymyksiä ovat muun muassa ilmastonmuutos ja spontaanien siirtolaisvirtojen hallinnoiminen.
Ilmastonmuutos on eräs niistä harvoista, mutta vakavista ongelmista, joiden tunnustaminen todeksi on vienyt monia vuosia. Mitä enemmän on niitä, jotka kyseenalaistavat ilmastonmuutoksen syyt kieltämällä ihmisen toiminnan osuuden, sitä vaikeammaksi käy koordinoidun yhteisen politikan aikaansaaminen. Samat piirit, jotka kyseenalaistavat demokratian, ovat usein myös tässäkin asiassa tutkimustulosten epäilijöitä.
Vuonna 2015 nähtiin, että hallitsemattomat väestöliikkeet saattavat aiheuttaa vakavia ongelmia ei vain liikkeellä oleville ihmisille vaan myös niille maille, joista he etsivät suojaa. Tuntuva osa siirtolaisista on lähtenyt liikkeelle kotimaansa levottomien olojen, usein sisällissodan vuoksi. Eräissä maissa ovat toimeentulon mahdollisuudet romahtaneet ympäristön heikkenemisen syistä. Ilmastonmuutos on silloin osatekijä. Veden – juomakelpoisen veden – vaikea saatavuus altistaa väestön monille sairauksille.
Euroopan unionissa ei ole päästy yhteisymmärrykseen siitä, miten tulla toimeen järjestäytymättömien siirtolaisvirtojen kanssa. Useassa maassa on syntynyt kansanliikkeitä, jotka vastustavat ei vain maahanmuuttoa yleensä vaan myös pakolaisten vastaanottamista. Yritykset luoda siirtolaisille tilapäisiä oleskelumahdollisuuksia Välimeren eteläpuolella ovat onnistuneet heikosti. EU on sisäisistä poliittisista syistä vailla selkeää maahanmuuttopolitiikkaa. Populistiset liikkeet, jotka joskus suhtautuvat epäluuloisesti myös demokratiaan ja oikeusvaltioperiaatteeseen, saavat käyttövoimaa kielteisistä asenteista maahanmuuttoon nähden. Nämä ovat ongelmia, jotka eivät katoa tilapäisratkaisuin.
Puheet siirtolaisuuden juurisyihin paneutumisesta eivät nekään ole johtaneet tositoimiin. Konfliktien rauhanomainen ratkaisu on eräs tehokkaimmista keinoista. Toinen on taloudellisen kehityksen tukeminen joko suorin sijoituksin tai kehitysapua lisäämällä. Ei ole taloudellista kehitystä ilman rauhanmaisia oloja. Eikä ole rauhanomaisia oloja ilman taloudellista kehitystä. Tämä ymmärretään myös EU:ssa, mutta tehokkaat toimet edellyttäisivät varsin suuria tulonsiirtoja ongelmien ratkaisemiseksi. Monen EU-maan valtiontalous on jo nyt rasittunut kantokyvyn äärirajoille.
Kuva: Ben Stansall / AFP / Lehtikuva
Varustelukilpailu on äärimmäisen kallista ja se on eräs osasyy sille, miksi monissa maissa etsitään keinoja aserajoitussopimusten aikaansaamiseksi. Ydinaseiden kohdalla tuloksien aikaansaaminen vastaa kaikkien asianosaisten etuja, jos se voidaan tehdä turvallisuudesta tinkimättä. Siksi toimet konfliktien ennalta ehkäisemiseksi tai rauhanomaisesti ratkaisemiseksi ovat myös parasta talouspolitiikkaa.
Maailmanjärjestys on juhlava sana. Sen voisi kuvitella tarkoittavan sellaista kansainvälisten suhteiden tilaa, josta on laajalti yhdessä sovittu. Mitään sellaista järjestystä ei ole. Joskus on päästy sitä melko lähelle, kun ainakin suurvallat ovat nähneet parhaaksi olla tavoittelematta olennaisia muutoksia kansainvälisessä tilanteessa. Yhdysvallat ei näytä tavoittelevan mitään sellaista suhteiden muutosta, mikä vaarantaisi herkän tasapainon. Kiinan liikkeet tässä suhteessa ovat nekin olleet tähän mennessä varovaisia. Venäjä on selvästi tyytymätön tilanteeseen eräissä naapurimaissaan, varsinkin Ukrainassa vallitsevaan tilanteeseen. Euroopan unioni on merkittävä vakautta lisäävä tekijä, koska se on sitonut yhteen jäsentensä edut siinä määrin, että brexit ei näytä saavan seuraa.
Näissä oloissa ei horisontista näy mitään myrskyn merkkejä, mutta pilvetön ei politiikan taivas suinkaan ole. Viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana on nähty Euroopassakin sotilaallisen voiman käyttöä valtioiden välisissä riidoissa useankin konfliktin kohdalla. Pandemia on sekoittanut täysin odottamatta ja hyvin vakavasti monia suunnitelmia. Julkisen talouden kohdalla on uskaltauduttu kokeilemaan jättiläismäistä lainarahoitusta, josta ei ole mitään kokemuksia. Monen EU-maan sisäinen poliittinen järjestys on kokenut äkkinäisiä radikaaleja järkytyksiä. Ne eivät ole poliittisia maanjäristyksiä, mutta kyllä melkoisia paikallisia perustan vavahduksia. Se viittaa siihen, että synkistelyyn ei ole aihetta, mutta varovaisuus on viisautta.
Kirjoittaja
Ministeri Jaakko Iloniemi on diplomaatti, talouselämän vaikuttaja ja turvallisuuspolitiikan pitkän linjan keskustelija. Iloniemi on suorittanut 17. maanpuolustuskurssin.
