Freedom Housen demokratiaindeksi 2021 kategorisoi Venäjän lujittuneeksi autoritaariseksi poliittiseksi järjestelmäksi. Venäjän indeksi oli laskenut edellisestä vuodesta. Laskuun olivat vaikuttaneet erityisesti Venäjän perustuslakiuudistus, joka teki presidentistä käytännössä ikuisen ja lisäsi presidentin valtaa suhteessa hallitukseen ja pääministeriin. Myös Aleksei Navalnyin myrkyttäminen oli osoitus Venäjän hallinnon autoritaarisesta toimintakulttuurista. Näiden lisäksi jo useamman vuoden toimet, kuten lisääntynyt valtiojohtoinen väkivalta mielenosoituksia kohtaan, laki, joka määrittelee kansalaisyhteiskunnantoimijoita ulkomaisiksi agenteiksi sekä koventunut valtion kontrolli internetissä, mediassa ja lähes kaikessa kansalaisyhteiskunnan toimintaan liittyen, ovat pitäneet Venäjän demokratiaindeksiä matalana.
Levada-keskuksen 2019 mielipidekyselyssä kolmen valtiollisen toimijan koettiin vaikuttavan eniten venäläisten elämään: presidentti, armeija ja turvallisuuspalvelu FSB. Käytännössä elinikäisen presidentin, armeijan ja turvallisuuspalvelun johtama maa ei ole millään mittarilla demokratia. Kuitenkin vielä pitkälle 2000-luvulla Venäjä luettiin demokratiaksi, vaikkakin horjuvaksi, heikoksi tai hallituksi demokratiaksi. Kaikesta huolimatta sana demokratia yhdistettiin Venäjään.
Kun Neuvostoliitto vuoden 1991 lopussa hajosi, oletusarvo niin Venäjällä kuin muuallakin oli, että Venäjästä tulee jäsen demokraattisten valtioiden koalitioon. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin voi todeta, että se demokratiakokeilu, mikä alkoi Venäjällä 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa, on epäonnistunut. Venäjä on luisunut takaisin sille tyypilliseen valtiomuotoon – autokratiaan. Pitäisikö tästä päätellä, että Venäjällä demokratia ei ole mahdollista? Suoraa vastausta kysymykseen ei ole. Ehkä pitää katsoa hieman taakse, jotta voidaan katsoa eteenpäin.
Kuva: Gavriil Grigorov / Itar Tass / Lehtikuva.
Irina Prokhorovan toimittamassa kirjassa 1990 – venäläiset muistavat käännekohdan, juuri vuodet 1990–1991 nostetaan käännekohdaksi Neuvostoliiton hajoamisessa. Kirjassa eri kirjoittajat kertovat tarinaa siitä, miten kansalaisyhteiskunta nousee neuvostojärjestelmää vastaan; opettajat, kaivotyöläiset, älymystö, media. Kirjassa tarkastellaan myös, miten Gorbatšovin perestroika-politiikka mahdollisti demokratiaan kuuluvien instituutioiden nousun, kuten perustuslakiuudistus 1988 sekä ensimmäiset Neuvostoliiton mittakaavassa vapaat vaalit 1989. Erityisesti 1989 vaalit nähdään Venäjän demokratiakehityksen lähtölaukaukseksi. Neuvostoliiton hajoamisesta on esitetty paljon erilaisia näkemyksiä – tämän kirjan pohjalta voisi sanoa, että Neuvostoliiton hajottivat demokraattisen järjestelmän keskeiset toimijat, vahva kansalaisyhteiskunta ja parlamentarismi. Vaaleista tuli Venäjän demokratisoitumisen kulmakivi ja kansalaisyhteiskunnan mielipiteestä tärkeä voimavara, jonka hallitsijalla oli valtaa.
Vuosikymmen myöhemmin Michael McFaul, Yhdysvaltojen entinen Venäjän-suurlähettiläs, julkaisi kirjan Venäjän vielä päättymätön vallankumous – poliittinen muutos Gorbatšovista Putiniin. Hänen arvionsa oli, että vallanvaihdon jälkeen Jeltsinistä Putiniin Venäjä voidaan määrittää ”vaalidemokratiaksi”. Hän näki, että 1990-luvulla oli ollut useampikin kohta, jossa Jeltsinin hallinto oli tehnyt päätöksen, joka heikensi Venäjän demokratiakehitystä. Merkittävin huomio kirjassa oli, ettei Venäjän ”vaalidemokratialla” ollut kovinkaan vahvaa pohjaa vaan se oli täysin yksittäisten henkilöiden päätösten varassa; ”järjestelmästä puuttuu institutionaalinen ja yhteiskunnallinen valvonta, joka olisi tarpeeksi vahva vastustamaan uuden vahvan toimijan tai liikkeen nousua, erityisesti jos toimijalla on valtion resurssit käytettävänä”. Venäjän 1990-luvulla orastavaan demokratiaan oli jäänyt siis valuvika. Vuonna 2000 Venäjän presidentiksi oli noussut uusi ja vahva toimija Vladimir Putin.
Putinin kahdeksan vuoden presidenttiys katkesi neljäksi vuodeksi 2008. Vallanvaihdoksesta ja Venäjän poliittisen järjestelmän luonteesta tuli 2011 professori Richard Sakwalta kirja Venäjän demokratia kriisi. Kirjassaan Sakwa tuli siihen tulokseen, että Venäjän sisäpolitiikassa käydään vahvaa sisäistä taistelua vallasta. Valtion ja kansalaisyhteiskunnan välinen kuilu oli edelleen syvä, ja vallan vaihtuminen Putinilta Medvedeville ei ollut mennyt yhtä hallitusti, kuin valtaeliitti oli toivonut. Silti vielä 2011 Venäjä luokiteltiin demokratiaksi ja jopa varovaista toiveikkuutta oli ilmassa.
Kuva: Alexei Druzhinin / AFP / Lehtikuva
Kun Putin palasi 2012 presidentiksi, aloitti hän hyvin järjestelmällisen järjestelmän ”valuvikojen” korjaamisen. Tämä tarkoitti sitä, että kansalaisyhteiskunnan toimintaa tulisi järjestelmällisesti kaventaa, piti varmistaa, ettei Venäjän puoluepolitiikka uudistu tai muutu, vallan keskittäminen yhdelle valtaeliittiryhmälle oli myös tärkeää ja perustuslakia sekä muita lakeja piti muuttaa niin, että laista tulisi vallan välinen, ei kansalaisyhteiskuntaa suojeleva mekanismi. Muutosten vuoksi Venäjää ei voinut enää kutsua demokratiaksi vuonna 2018, jolloin Putin valittiin jälleen presidentiksi. Se orastava demokratia, joka Venäjällä oli eri muodoissa Neuvostoliiton jälkeen nostanut päätään kolmen vuosikymmenen ajan, oli oikeastaan kokonaan tukahdutettu. Venäjä ei ollut enää hallittu demokratia, ei vaalidemokratia, ei suvereeni demokratia vaan autoritaarinen valtio.
Onko sitten niin, ettei Venäjästä voi demokratiaa leipoa? Ehkä kuitenkin voi. Venäjän demokratiakokeilun ensimmäinen erä tuli tiensä päähän 2020 Venäjän perustuslakimuutoksen myötä, mutta ehkä kaikkia demokratian siemeniä ei sittenkään ole saatu poistetuksi. Venäjän valtaeliitti pelkää Venäjän kansalaisyhteiskunnan aktiivisuutta, se pelkää yhtä miestä, joka istuu vankilassa, se pelkää ulkopuolelta tulevia vaikutteita, jotka alleviivaavat Venäjän heikkoja kohtia, eikä se ei uskalla antaa vaalien olla vapaat ja oikeudenmukaiset – listaa voisi jatkaa. Venäjän valtaeliitin pelkotila kertoo siitä, että demokratian aatteet ja oikeusvaltiojärjestelmä ovat sen pahin vihollinen. Se kertoo myös siitä, että demokratia on Venäjällä mahdollinen, joskaan ei huomenna eikä ehkä tällä vuosikymmenellä. Mutta Neuvostoliiton hajoaminen aloitti prosessin, joka ei ole vielä loppu, ja tämän tietää myös Kremlin isäntä.
Kirjoittaja
Hanna Smith on Euroopan hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskuksen tutkimusjohtaja. Aiemmin hän on työskennellyt Aleksanteri-instituutissa tutkijatohtorina. Smith on suorittanut 213. maanpuolustuskurssin.
