Jyri Häkämies: Väistämättä.
Otava 2021. 304 sivua.
Elinkeinoelämän keskusliiton toimitusjohtaja Jyri Häkämies toimi puolustusministerinä 2007–2011. Tuolta ajalta hänet muistetaan erityisesti ”Venäjä, Venäjä, Venäjä” -puheestaan, jolla hän sanoo ennakoineensa geopolitiikan paluuta. Georgia ja Krim osoittivat sittemmin, että sanoilla oli katetta. Muistelmissaan Väistämättä hiljattain 60 vuotta täyttänyt Kotkan poika kertoo kuuluisan puheensa taustat.
Washingtonissa syyskuussa 2007 puhunut Häkämies oli todennut Venäjästä tulevan vahvempi tekijä turvallisuuspolitiikassa tulevalla vuosikymmenellä. Tähän viittasi Venäjän presidentin Vladimir Putinin linjapuhe Münchenin turvallisuuskokouksessa saman vuoden alussa. Ministeri totesi, että Suomen turvallisuushaasteet ovat ”Venäjä, Venäjä ja Venäjä” ja että puolustuspolitiikasta vastuullisten tulee tehdä tästä johtopäätöksiä.
Yle ryhtyi rummuttamaan Venäjän uhkaa, vaikka Häkämies oli käyttänyt sanaa haaste. ”Jos uutisia ei ole, niitä tehdään” toteaa muistelija. Näin se on, totean puolestani nimimerkillä ”kokemusta on”.
Ulkopolitiikan jarrukenttä, jota joskus ilkikurisesti myös ulko- ja turvallisuuspolitiikan vuodeosastoksi kutsuttiin, nosti puheesta Ylen toivoman äläkän. Vanhat Venäjä-kompleksit nousivat pintaan. Keskisuomalaisen päätoimittaja Erkki Laatikainen sanoi Häkämiehen puheen olleen ”typerin ministerin lausunto vuosikymmeniin”.
Tasavallan presidentti Tarja Halonen yhtyi puheen arvostelijoiden kuoroon, sen sijaan viilipyttymäinen pääministeri Matti Vanhanen tuki ministeriään. Tällaista tiukan paikan tukea olisin varmasti itsekin omalta pääministeriltäni Juha Sipilältä (2015–2019) arvostanut, mutta ei sen puuttuminen menoa haitannut.
Yhtenä ministerikautensa tavoitteena Häkämies kertoo olleen puolustuksen nostaminen ulko- ja turvallisuuspolitiikan rinnalle tasaveroiseksi kumppaniksi: ”siihen asti ja valitettavasti sen jälkeenkin puolustusministeriö on ollut kovin alisteinen ulkoministeriölle”. Omana aikanani yritin edesauttaa tätä samaa tavoitetta. Lopulta koin ministeriöt kutakuinkin tasaveroisina toimijoina, kokoerot huomioiden. Asiaa toki auttoi, että ulkoministerinä toimi ystäväni Timo Soini samasta puolueesta.
Häkämiehen mukaan ”puolustusministeriön erityispiirre on se, että koko henkilökunta katsoo samaan suuntaan. Talot ovat täynnä huippuasiantuntijoita. Pelejä ei pelata eikä ministeriä puukoteta selkään.” Näinhän tämäkin asia on. Oma poikkeava kokemukseni ministerinurani alkutaipaleelta vain vahvistaa säännön.
Häkämiehen aloittama käytäntö puolustusministerin sotilasneuvonantajasta on toimiva. Paitsi että everstin (kommodorin) arvoisesta neuvonantajasta on ministerille paljon hyötyä asioiden ja puheiden valmistelussa, hän osaltaan pystyy tarvittaessa lievittämään sitä kitkaa, mitä väistämättä joskus Kaartinkorttelissa Pääesikunnan ja ministeriön välillä esiintyy.
Häkämiehen kaudella kansainvälisessä puolustusyhteistyössä jatkettiin pienin mutta varmoin askelin eteenpäin. Pohjoismaiden yhteistyöhanke Nordefco (Nordic Defence Cooperation) virallistettiin 2009 ja samoilla haminoilla työkieleksi vakiintui nordiskan sijaan englanti – seikka, jota myöhemmät polvet kiitollisuudella muistavat.
Kahdenväliset suhteet Yhdysvaltoihin edistyivät ja kynnysasejärjestelmänä pidetyn JASSM-rynnäkköohjuksen hankinta Hornet-hävittäjiin eteni. Olisiko se edennyt yhtä hyvin ilman Jyri Häkämiehen ja hänen amerikkalaisen kollegansa Robert Gatesin selvästi toimivia henkilökemioita?
Vastaavan kaltainen tilanne oli omalla kaudellani, kun Suomi haki HX-hankkeeseen liittyen vapautusta elektroniseen sodankäyntiin erikoistuneisiin Growler-koneisiin. Ministeri Jim Mattis tuki pyyntöäni, vaikka Pentagonissa ei asiasta oltu erityisemmin innostuneita. Mutta ministerin toive on virkamiehelle käsky Yhdysvalloissakin.
Ulkomaanmatkojen sattumuksia kuvatessaan Jyri Häkämies osoittautuu taitavaksi kynäniekaksi. Muutenkin haastavassa ja työllistävässä Afganistanissa maan presidentti Hamid Karzai äityi pyytämään Suomelta lahjoituksena 100 000 rynnäkkökivääriä. Hyvä, ettei annettu – tästä harvinaiset pisteet sarkatakkista vahvistusta saaneelle ulkopolitiikan jarrukentälle.
EU-kokoukset olivat näemmä yhtä pitkäpiimäisiä valmiiksi pureskeltujen puheiden vuorolausuntatilaisuuksia kuin myöhemminkin, harvoin virkistävin poikkeuksin. Toisaalta ehkä Brysselin matkat opettivat kärsivällisyyttä, jota tunnetusti kärsimättömän luonteen omaava Häkämies on voinut hyödyntää nykyisissä tehtävissään.
Puolustusmateriaalihankintojen suhteen merkille pantavaa Häkämiehen kaudella oli vähän käytettyjen Hawk-harjoitushävittäjien edullinen kauppa Sveitsistä ja venäläisvalmisteisen BUK-ilmatorjuntaohjusjärjestelmän korvaaminen norjalais-amerikkalaisella Nasamsilla. Hankinnan mielekkyydellä spekuloitiin tyyliin ”oliko BUK:ssa bugia vai ei”, mutta länsimaiseen järjestelmään siirtyminen olisi ollut edessä ennemmin tai myöhemmin (tosin korkeatorjunta on edelleen vaiheessa). Ja toteutettiinhan hanke erillisrahoituksella, jonka hankkimisesta voi aina onnitella puolustusministeriä.
Häkämiehellä oli ministerin salkussaan poikkeuksellisesti myös valtion omistajaohjaustehtävät. Ne epäilemättä veivät runsaasti aikaa ja tupakkaa, jälkimmäistä ainakin kilpimiehen kunnianimen saaneelta erityisavustaja Mikko Kortelaiselta. Varmaan omistajaohjaus vei aikaa puolustusvoimien kohteiden ja erilaisten maanpuolustushenkisten tilaisuuksien kiertämiseltä, joita itse harrastin hyvinkin innokkaasti ja ymmärsin, että kenttäkin siitä piti. Hawkin ja Hornetin kyytiin ministeri sentään ehti.
Häkämiehen vetävästi kirjoitetut muistelmat antavat ajatuksen aihetta puolustuspolitiikan ammattilaisille ja harrastajille, aikalaisille ja jälkeläisille, mutta löytyy kirjasta tarinaa työmarkkinoista ja eritoten puoluepolitiikasta, onhan kirjoittajan vankka kokoomuslaisuus suvunperintöä.
Politiikka on kontaktilaji, toteaa Jyri Häkämies. Törmäyksiä tulee väistämättä, mutta ystäviäkin jää: se on totta, totta ja totta.
Kirjoittaja
Dosentti Jussi Niinistö toimi puolustusministerinä 2015–2019 ja on nykyisin Kannuksen kaupunginjohtaja. Niinistö on suorittanut 176. maanpuolustuskurssin.
