Johanna Vuorelma: Irony in International Politics.
Edinburgh University Press, 2024.
Johanna Vuorelma on kirjoittanut merkittävän teoksen ironian käytöstä kansainvälisessä politiikassa. Teos ankkuroituu ennen kaikkea kansainvälisten suhteiden, poliittisen retoriikan mutta myös filosofian tutkimuksen perinteisiin. Vuorelman lukeneisuus on ihailtavan laajaa.
Ironiaa käytetään poliittisessa retoriikassa yleisesti keinona puheen vakuuttavuuden lisäämiseksi. Mutta se, milloin keino on tehokas, missä yhteyksissä sillä on vaikutusta ja miten sitä on käytetty, ovat todella kiinnostavia kysymyksiä.
Teema on yhtä mielenkiintoinen kuin se on vaikeakin. Sen analysointiin liittyy monenlaisia ongelmia, niin teoreettisia kuin käytännöllisiäkin. Miten lähestyä aihetta ja mistä suunnasta, millaisin ajallisin ja temaattisin rajauksin?
Vuorelman kirjassa on paljon ansiokasta pohdintaa ironian käytöstä eri aikakausina ja erilaissa konteksteissa. Hän rajaa hyvin perustein tutkimuksensa Berliinin muurin kaatumisen (1989) jälkeiseen aikaan, jolloin kylmä sota päättyi ja liberaalisen demokratian maailmanlaajuinen voittokulku ja dominanssi näytti vääjäämättömältä.
Rajaus on hyvin perusteltu ja toimiva jo siksi, että ihanteiden ja todellisuuden välinen ristiriita tai kuilu, joka on aina ironian tärkeimpiä käyttövoimia, on näinä vuosikymmeninä ollut ilmeinen, ja se on vieläpä syventynyt. Todellisuus ja ihanteet eivät vastaa toisiaan ja jossain asioissa ihanteiden ja käytäntöjen ero on revennyt hyvinkin jyrkäksi. Juuri tämä tosiasia toimii usein käyttövoimana ja polttoaineena ironiselle retoriikalle.
Aineistona Vuorelma käyttää ennen kaikkea johtavien poliittisten toimijoiden puheita ja lausuntoja. Lisäksi Vuorelma on käynyt läpi valtavan määrän alaa käsittelevää ja sivuavaa tutkimuskirjallisuutta. Tehtävä ei ole ollut vähäinen, koska poliittista ja muutakin retoriikkaa on tutkittu erittäin paljon eri tieteenalojen näkökulmasta.
Teoksen rungon muodostaa Vuorelman kehittelemä nelikohtainen analyyttinen jaottelu ironian eri lajeista. Tämä jaottelu toimii myös kirjan disposition ytimenä. Jaottelu perustuu laajaan havainnointiin siitä, minkä tyyppistä ironista puhetta poliittisesta retoriikasta löytyy Berliinin muurin kaatumisen jälkeiseltä ajalta.
Vuorelma selvittää valaisevasti myös sen, miten ironia eroaa sen lähikäsitteistä kuten sarkasmista, satiirista, komedioista tai kyynisestä puheesta. Erilaisilla puheen lajeilla on omat käyttöyhteytensä, joihin ne luontevimmin sopivat. Esimerkiksi komediaa ja satiiria on pidetty nimenomaan köyhien ja voimattomien aseena.
Ensimmäinen Vuorelman esille nostama ironian laji on oikeutta etsivä (Justice-seeking) ironia. Sen lähtökohtana on jo mainittu kasvava kuilu voittoisan liberaalisen demokratian periaatteiden ja yhteiskunnallisten käytäntöjen välillä. Jyrkkenevä kuilu on vaarallinen ilmiö, jota on kaikin tavoin syytä yrittää kuroa umpeen. Tavoitteena on se, että mahdollisimman monet voisivat kokea omikseen liberaalisen demokratian arvot ja ihanteet. Erilaisia poliittisia painotuksia ja sävyjä edustavina esimerkkeinä tämän arvomaailman puolustamisesta toimivat muun muassa Carl Bildtin, Joschka Fischerin ja Yannis Varoufakisin puheet.
Toinen ironian laji on hegemoniaa etsivä (Hegemony-seeking) ironia, joka kiinnittyy traditioihin ja jonka kannattajat pelkäävät ennen kaikkea olemassa olevien valta-asetelmien ja kulttuuristen käytäntöjen murtumista. Tällaista poliittista retoriikkaa ovat käyttäneet muun muassa Donald Trump ja Boris Johnson.
Kolmas lajityyppi on tunnustusta hakeva ironia (Reocognition-seeking irony). Se eroaa kahdesta ensimmäisestä siinä, että se ei ole niin sanotusti itsekriittinen järjestelmää kohtaan kuten edellä mainitut, vaan se on kriittinen muita kohtaan. Tätä ironian lajia harjoitetaan alistetusta asemasta käsin; kokemus joutumisesta vallanpitäjien sortamaksi on retoriikan lähtökohta. Orbán ja Erdogan ovat edustaneet tahoillaan tätä lähtökohtaa.
Neljäs on hajottamiseen pyrkivä ironia (Disruption seeking irony) on luonteeltaan relativistista ja nihilististä. Se arvostelee systeemiä, jossa sen mukaan ei ole normatiivisia kiinnekohtia ja joka pyrkii peittämään oman luonteensa, jonka ytimessä on vallan ja hegemonian tavoittelu. Tästä esimerkiksi marssitetaan Putinin poliittinen kielenkäyttö.
Tärkeä seikka, jota on syytä alleviivata, on se, että ironia eri muodoissaan ei ole Vuorelman mukaan hyvää tai pahaa, vaan sen kontekstit ja käyttöyhteydet ratkaisevat, mihin tarkoituksiin sitä käytetään ja millainen merkitys sillä on käytännön politiikassa. Vuorelma hahmottaa ironian käytön on nimenomaan strategiseksi valinnaksi jonkin tavoitteen edistämiseksi tai saavuttamiseksi.
Kaikilla ironian lajeilla on myös yhteytensä yhteiskunnallisiin ideologioihin. Oikeutta etsivä ironia on liberaalista, hegemoniaa tavoitteleva ironia konservatiivista, tunnustusta hakeva ironia kumpuaa alistetussa asemassa olevien näkökulmista ja hajottava ironia on luonteeltaan relativistista.
Tarkasteltavan teoksen vahvuus on systemaattisessa ja analyyttisessä otteessa, jota laaja lukeneisuus ja alan teorian tuntemus pitävät koossa. Kirjassa esille tuodut esimerkit ovat osuvia ja kuvaavat ironian eri lajeja erilaisissa käyttöyhteyksissään monipuolisesti. Ironia ei sovi missään muodossa kaikkiin tilanteisiin, kun taas joskus todellisuus suorastaan ruokkii ironian käytön mahdollisuuksia.
Kuten aina, laadukkaat tutkimukset inspiroivat esille lisäkysymyksiä. Itseäni kiinnostaisi esimerkiksi vertailla ironian (ja sen rinnakkaisilmiöiden) käyttötapoja ja vahvuutta eri kulttuureissa. Tiedämme hyvin, että monien maiden nykypolitiikkaa on mahdotonta ymmärtää, ellei tunne kyseisen maan historiaa ja kulttuuria ja sitä kautta nousevia ongelmia ja kysymyksenasetteluja sanonnoista ja käsitteistä puhumattakaan. Niitä käytetään päivittäin poliittisessa retoriikassa.
Näin ollen ulkopuolinen tarkastelija ei usein pysty niitä havaitsemaan tai tunnistamaan, mikä saattaa vinouttaa tai vääristää hänen tekemäänsä analyysia. Oletan myös, että ironian käyttö on sidoksissa asianomaisen saamaan koulutukseen sitä kautta hänen sosiaaliseen taustaansa. Tällaiset seikat ovat äärettömän kiinnostavia, mutta niiden systemaattinen tutkimus ja niiden vaikutukset ovat vaikeasti hahmotettavia kysymyksiä.
Kirjoittaja
Jukka Kekkonen on oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden emeritusprofessori.
