Venäjän hyökkäys Ukrainaan on jälleen osoittanut, etteivät ydinaseet ole järin hyödyllisiä sodankäynnin välineitä. Massiivinenkaan ydinasearsenaali ei tee valtiosta taistelukentällä kaikkivoipaista, ei vaikka vastassa olisi ydinaseeton valtio – Ukrainahan luopui 1990-luvulla Neuvostoliitolta perimistään ydinaseista negatiivisia turvallisuustakuita vastaan.
Toisaalta on huomattava, että vaikka nykyisten ydinasevaltioiden ja näiden liittolaisten väliset suorat konfliktit ovat olleet ydinaseaikakaudella harvinaisia, on ydinaseita omistavien ja ydinaseettomien valtioiden välisten konfliktien määrä samalla kasvanut. Ydinaseet tarjoavat siis selkänojaa riskinotolle alueellisella ja paikallisella tasolla. Tutkimuskirjallisuudessa tätä ilmiötä kutsutaan niin sanotuksi tasapaino–epätasapaino-paradoksiksi (engl. stability-instability paradox).
Vladimir Putinin sodan alussa esittämät epämääräiset puheet Venäjän strategisten ydinasevoimien valmiustilan nostamisesta tulee ymmärtää tätä taustaa vasten: Venäjä näkee ydinasepelotteen strategisena välineenä, jolla voidaan edesauttaa poliittisten päämäärien saavuttamiselle otollisten olosuhteiden ylläpitämistä myös paikallisissa ja alueellisissa konflikteissa. Kyse on sodan rajaamisesta ja ennakoivan eskalaatiokontrollin saavuttamisesta riskejä manipuloimalla.
Edellistä vasten on huomionarvioista, että myös Venäjä allekirjoitti tammikuussa 2022 yhdessä muiden ydinsulkusopimuksen tunnistamien P5-ydinasevaltioiden kanssa julkilausuman, jossa toistettiin jo aikanaan Reaganin ja Gorbatšovin tunnetuksi tekemä tavoite: ydinsotaa ei voida koskaan voittaa eikä sitä tule koskaan sotia. Ulkoministeri Sergei Lavrov on toistanut ajatuksen myös Ukrainan sodan yhteydessä, joskin viestin voi tulkita myös uhkauksena Natolle konfliktin laajemmista alueellisista panoksista.
Venäjän julkilausutussa ydinasedoktriinissa (2020) ydinaseet luokitellaan peloteaseiksi. Niiden ensikäytön mahdollisuutta ei kuitenkaan suljeta pois. Doktriinissa on neljä käyttöskenaariota. Niistä viimeisessä ydinaseiden ensikäyttö esitetään mahdollisena vastauksena sellaiselle tavanomaisin asein suoritetulle hyökkäykselle, joka vaarantaa Venäjän valtiollisen olemassaolon. Ukrainan sodan aattona Putin puhui sanankääntein, jossa tuleva hyökkäys näyttäytyi hänen johtamansa Venäjän valtiollista tulevaisuutta määrittävänä kohtalonkysymyksenä.
Kuva: Alexander Nemenov / AFP / Lehtikuva
Venäjän valtion edustajat ovat takavuosina esittäneet myös julkilausuttua doktriinia pidemmälle meneviä ydinaseuhkauksia. Varomattomimmat puheet on yleensä kuultu virkahierarkian alemmilta tasoilta. Näissäkin uhkauksissa on ollut kyse riskinottokyvyllä ja eskalaatiodominanssilla vihjailusta, minkä edelleen oletetaan vahvistavan ydinasepelotteen ennaltaehkäisevää psykologista pidäkettä.
Mistä Putinin ydinasepelotteeseen vetoavassa uhkapuheessa sitten oli kyse?
Kuten Todd Sechser ja Matthew Fuhrmann osoittavat teoksessaan Nuclear Weapons and Coercive Diplomacy (Cambridge University Press, 2017), ydinaseilla kiristäminen ei ole historiallisesti tarkastellen ollut erityisen toimiva strategia. Toisin kuin ydinasepelotteella, jolla pyritään turvaamaan jonkin erittäin arvokkaaksi koetun koskemattomuus ja vallitseva status quo, ydinasekiristyksellä pyritään saamaan vastapuoli tekemään aktiivisesti itselle suotuisia tekoja tai myönnytyksiä.
Ydinaseiden käyttäminen diplomaattisen kiristämisen välineenä kärsii kuitenkin perustavanlaatuisesta uskottavuuskuilusta. Uhka on yksinkertaisesti liian epäsymmetrinen tavoiteltuihin poliittisiin päämääriin nähden, toisin kuin ydinasepelotteen kohdalla, jolla varjellaan kansallisen turvallisuuden keskeisimpiä intressejä. Kiristäjällä itsellään on liikaa menetettävää, eikä uhittelun taustalla vaikuttavat tavoitteet ole yleensä sen tasoisia, etteikö niitä voitaisi saavuttaa vetoamatta joukkotuhoaseiden uhkaan.
Ydinasepelotteen ja ydinaseilla kiristämisen välinen rajanveto on kuitenkin Ukrainan sodan yhteydessä häilyvä. Sikäli jos ja kun Putinin esittämissä uhkauksissa oli kyse kiristämisestä, on niiden vaikutus ollut rajallinen. Ukrainan puolustuksen vastarintaan uhittelulla ei ole ollut näkyvää vaikutusta. Suora ydinaseuhkaus Ukrainan johdon taivuttamiseksi Venäjälle myönteisiin rauhanehtoihin, tai vaihtoehtoisesti lännen talouspakotteiden purkamiseksi, ei olisi epäsymmetrisyydestään johtuen uskottava strategia.
Venäjän ydinaseuhittelussa olikin kyse todennäköisemmin epäsuorasta kiristämisestä, jolla tavoiteltiin ennakoivaa pelotevaikutusta yli Ukrainan. Sillä pyrittiin siis eristämään länsivaltojen suora sotilaallinen osallistuminen sotaan Ukrainan rinnalla. Länsivaltojen sotilaallista materiaaliapua Ukrainalle kiristäminen ei kuitenkaan ole onnistunut estämään.
Kääntäen kyse on myös siitä, missä kulkee Yhdysvaltain eteentyönnetyn ydinasepelotteen rajat. Naton eurooppalaiset jäsenmaat ovat varsin tarkkoja siitä, ettei liittokunnan kollektiivisen pelotteen suojaa venytetä puolustusliiton jäsenyydestä syntyvien vastavuoroisten velvoitteiden tuolle puolen – ovathan kyseiset jäsenmaat tehneet aikanaan kovan työn kollektiivisen puolustusarkkitehtuurin piiriin pääsemiseksi. Tämä dynamiikka on varmasti pantu merkille myös Suomessa, missä käydään perustavanlaatuista debattia ulko- ja turvallisuuspoliittisen perusratkaisun suunnasta.
Nato on vastannut Venäjän ydinasepelotteluun strategisesti pidättäytyen. Suora kiristyskortti on katsottu bluffiksi ja vastavuoroisesta pelotteesta on pyritty pitämään kiinni puolin ja toisin. Omalta osaltaan Nato on signaloinut eteentyönnettyä ydinasepelotettaan yhdysvaltalaisten B-52 pommikoneiden ja kaksikäyttöhävittäjien ylilennoilla Euroopassa, mutta samalla välttänyt maalaamasta liian jyrkkiä, vastapuolen riskinottoa ruokkivia ja täten umpikujaan johtavia punaisia viivoja.
Julkisista lähteistä on voinut päätellä, että myös tiedustelutietoa Venäjän ydinasevoimien mahdollisista liikkeistä on kerätty herkeämättä. Tässä yhteydessä on puhuttu paljon myös Venäjän ei-strategisista ydinasejärjestelmistä, joita sillä on osin kylmän sodan perintönä selvästi Yhdysvaltoja enemmän. Venäjän ei-strategiset ydinkärjet on säilötty perinteisesti keskusvarastoissa irrallaan kantolaitteista. Julkisten lähteiden perusteella Venäjä ei kuitenkaan ole signaloinut alueellista ydinaseuhkaa näitä liikuttelemalla.
Vaikka Venäjä katsoisikin ydinasepelotteella olevan epäsuoraa käyttöarvoa myös alueellisissa konflikteissa, on samalla syytä muistaa, että ydinaseiden käyttämättömyyden periaate on saavuttanut jo yli 75 vuoden kypsän iän. Ydinasetabuksi kutsuttu moraalinen pidäke on kestänyt myös autoritaarisia regiimejä.
Vaikka menneisyys ei ole tae tulevaisuudesta, on ydinaseen käyttökynnys, mikä kattaa myös lyhyemmän kantaman järjestelmät sekä matalamman räjähdetehon ydinkärjet, säilynyt edelleen erittäin korkeana. Sen hylkääminen missä tahansa muodossa veisi näin toimineen valtion pitkäksi aikaa kansainvälisen yhteisön moraaliseen koirankoppiin.
Kirjoittaja
Tapio Juntunen toimii turvallisuustutkimuksen yliopisto-opettajana Tampereen yliopiston Johtamisen ja talouden tiedekunnassa. Tutkimustyössään Juntunen on keskittynyt Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan sekä yhteiskunnallisen turvallisuuden ja ydinasevalvontapolitiikan teemoihin.
