Lännen johtoroolin kyseenalaistaminen on jatkoa sille vastakkainasettelulle, joka jo pitkään on vallinnut maailman kauppajärjestelmän puitteissa kehittyneen ja kehittyvän maailman välillä ja joka on vaikeuttanut globaalien pelisääntöjen sopimista. Kansainväliset instituutiot ovat nyt haastettuina myös erityisesti turvallisuutta ja ihmisoikeuksia koskevan säätelyn osalta ja niitä koskevat ristiriidat ulottuvat myös läntisten yhteiskuntien sisälle. Tämä heijastuu kansainvälistymiseen ja globalisaatioon liitettävien tavoitteiden muodostumisena keskeiseksi poliittiseksi jakolinjaksi sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa. Tämä kehitys horjuttaa lännen asemaa ja yhtenäisyyttä omien arvojensa puolustajana. Uusi asetelma johtaa ennakoimattomuuteen poliittisen ja taloudellisen toimintaympäristön suhteen.
Uuden maailmanjärjestyksen luonne
Johtavien kansainvälisten instituutioiden ideologia perustuu läntisten arvojen mukaisesti valtiorajojen madaltamiseen ja valtioiden roolin rajoittamiseen yksilöiden aseman turvaamiseksi. Globaalia turvallisuutta vaalivat YK:n ohella monet alueelliset instituutiot, joista ETYJ:n turvallisuuspoliittiset päämäärät käsittävät myös inhimillisen turvallisuuden kysymykset kuten yleiset ihmisoikeudet ja vähemmistöjen oikeudet.
Kansainvälistä ihmisoikeusregiimiä voikin pitää läntisen maailman keskeisenä perintönä sotien jälkeiselle kansainväliselle järjestykselle. Tässä YK:n ja Euroopan neuvoston puitteisiin rakentuvassa säätelyssä valtiot sitoutuvat rajoittamaan omaa valtaansa edistääkseen kansalaistensa ihmisoikeuksia ja -vapauksia. Järjestelmän uusimpiin osiin kuuluu kansainvälinen rikosoikeustuomioistuin, joka käsittelee yksittäisiä ihmisiä koskevia syytteitä rikoksista ihmisyyttä vastaan.
Vaikkei lännen ja erityisesti läntisen suurvallan, Yhdysvaltojen omakaan sitoutuminen globaalihallinnan instituutioihin aina ole ollut moitteetonta, on se painoarvollaan kuitenkin onnistunut juurruttamaan omiin arvoihinsa perustuvan järjestyksen kauas rajojensa taakse. EU:lle tämä järjestys on monessa suhteessa sen olemassaolon tae.
Kansainvälinen vapaakauppajärjestelmä on kärsinyt ongelmista jo pidemmän aikaa. WTO:n neuvottelukierrosten käytyä vaikeiksi ja tuloksettomiksi kahdenväliset tai alueelliset kauppajärjestelyt ovat vallanneet alaa. Ne tarjoavat globaaleja neuvotteluita nopeamman ja joustavamman väylän kaupan ehdoista sopimiseen. Niitä on kuitenkin kritisoitu suurten maiden tai kauppablokkien saamasta etulyöntiasemasta. Alueelliset tai kahdenväliset sopimukset luovat mallin ja kriteerit kaupan ehdoista sopimiselle ja niiden vaikutukset ulottuvat paljon sopimusosapuolia laajemmalle.
Vapaakauppajärjestelmän fragmentaatio kertoo myös kasvavasta eripurasta järjestelmän periaatteita kohtaan. Aasian kasvava talousmahti ja sen haluttomuus sitoutua kaupan vapauttamisen ehdoksi asetettuihin poliittisiin päämääriin hermostuttaa länttä ja kasvattaa kritiikkiä koko vapaakauppaideologiaa kohtaan. Kauppasota Yhdysvaltain ja Kiinan välillä on tästä ajankohtaisin esimerkki samoin kuin Yhdysvaltain aiemmat päätökset irtautua Tyynenmeren vapaakauppasopimusneuvotteluista ja pistää vastaavat TTIP-neuvottelut EU:n kanssa jäihin.
Globalisaatiota edistävän poliittisen järjestyksen hapertuessa sen rinnalle kasvaa nousevien suurvaltojen tavoittelema globaaliin valtatasapainoon ja alueellisiin valtakeskittymiin nojaava järjestelmä. Nousevien valtojen BRICS-yhteenliittymästä ei ole läntisten instituutioiden haastajaksi globaalitasolla. Maiden perustama Uusi kehityspankki (NDB) sekä Aasian infrastruktuuri-investointipankki (AIIB) viestittävät kuitenkin uudesta kilpailuasetelmasta ja erityisesti Kiinan vallan kasvusta. Asemansa vahvistamiseksi globaalissa markkinataloudessa Kiina on liittynyt jäseneksi Bretton Woods-instituutioihin, mutta sen arvomaailma joutuu jatkuvasti törmäyskurssille niiden läntisen ideologian kanssa. Tähän kuuluvat valtion pitäminen erillään markkinataloudesta sekä poliittisten uudistusten asettaminen kansainvälisen lainarahoituksen ehdoksi.
Vaikka Kiinalla ei ole Yhdysvalloille tyypillistä globaalia liittolaisten verkostoa se laajentaa vaikutusvaltaansa taloudellisen potentiaalinsa turvin ja luo kumppanuuksia ilman läntiselle maailmalle tyypillistä poliittista ehdollistamista. Kiinan alueellinen suurvalta-asema tuo kaksi sivilisaatiota jo konkreettisesti vastakkain Kaakkois-Aasiassa samalla kuin uusi silkkitiehanke Keski-Aasiassa paaluttaa Kiinan vallan rajoja suhteessa Venäjään sekä Eurooppaan.
Venäjän painoarvo alueellisena suurvaltana on paljon pienempi kuin Kiinan. Sen aggressiivinen ulkopolitiikka ja autoritäärisen poliittisen järjestelmän ketteryys sekä suurempi valmius käyttää sotilaallisia välineitä ovat kuitenkin tarjonneet kanavan tehokkaaseen vallankäyttöön erityisesti entisen Neuvostoliiton alueella. Oman poliittisen roolinsa vahvistamiseksi Venäjä kyseenalaistaa läntisiä instituutioita ja niiden puitteissa sovittuja pelisääntöjä. Sen alueellista johtajuutta pönkittävistä instituutioista tärkein on Euraasian unioni, joka on rakennettu EU:n sisämarkkinamallin mukaan, vaikka toimiikin puhtaasti hallitustenvälisesti. Ydinaseiden ohella Venäjän tie globaaliin valta-asemaan on riippuvainen sen kyvystä rakentaa kumppanuutta Kiinan kanssa. Ongelmana on kuitenkin Kiinan ylivertainen asema tässä kumppanuudessa sekä sen hyvinkin erilaiset strategiset intressit Venäjän kanssa. Kiinan riippuvuuden globaalin markkinatalouden pelisäännöistä ollessa aivan eri luokkaa kuin Venäjän sen halu ryhtyä horjuttamaan järjestelmän vakautta on rajallinen.