Vuoden 2025 Maanpuolustus-lehdissä syvennytään Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestöön Suomen toimiessa ETYJ:n puheenjohtajamaana 50 vuotta Helsingin ETYK-huippukokouksen jälkeen.
Moni kansainvälistä politiikkaa seuraava etsii siitä jotain säännönmukaista, toistuvaa ja siten myös ennustettavissa olevaa. Epämääräinen puhe, jonka mukaan historia toistaa itseään ei tilannetta juuri selvennä. Jotain sentään on, mitä voisi pitää ainakin todennäköisenä.
Sellainen ilmiö on suurten sotien ja vakavien kansainvälisten kriisien jälkeinen pohdinta. Oliko sotilaallinen yhteenotto tai kriisi väistämätön? Miten se olisi voitu ennalta estää.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat ajoi aloitetta Kansainliiton perustamiseksi. Ajatus oli, että se olisi järjestö, jonka jäsenet sovittelisivat keskinäiset riitansa rauhanomaisesti. Perustamisen ajoitus oli onneton. Yhdysvallat vetäytyi valtamertensä taakse eikä tullut mukaan järjestöön, jota se oli ollut ideoimassa. Venäjällä vallankumous muutti Euroopan itäisen puoliskon oloja tuntuvasti. Italiassa nousi valtaan fasistipuolue eikä kestänyt kauan, kun Saksassa vallan saivat natsin. Siinä tilanteessa Kansainliiton sovittelevilla pyrkimyksillä ei ollut mitään menestymisen mahdollisuuksia.
Toisen maailmansodan loppuvaiheessa ryhdyttiin valmistelemaan uutta globaalia kansainvälistä järjestöä, Yhdistyneitä kansakuntia. Silloiset suurvallat, toisen maailmansodan voittajat Iso-Britannia, Kiina, Neuvostoliitto, Ranska ja Yhdysvallat pidättivät järjestön toiminnassa itselleen erioikeuksia. Keskeisessä toimielimessä, Turvallisuusneuvostossa, ei suuria turvallisuuspoliittisia päätöksiä voitu tehdä, ellei viisikko ollut yksimielinen.
Kuuban kriisi vuonna 1962 oli tuokio, jolloin maailma oli ydinasesodan partaalla. Neuvostoliitto yritti kuljettaa Kuubaan ydinaseita, joiden kantomatka olisi ulottunut kauas Yhdysvaltojen sisälle. Kun Yhdysvallat uhkasi upottaa ohjuksia kuljettavat laivat, ne palasivat lähtösatamiinsa ja kriisi vältettiin.
Pelottava kokemus johti vakaviin mietteisiin. Kun kumpikaan pääosapuoli ei luottanut toiseensa, ajateltiin, että ehkä ydinaseiden tasapaino olisi saavutettavissa jonkin verran alemmalla tasolla, vähimmin ohjuksin, siten pienemmin riskein.
Tunnustelut johtivat siihen, että vuonna 1969 Yhdysvallat ja Neuvostoliitto aloittivat Helsingissä strategisten aseiden rajoitusneuvottelut eli SALT-neuvottelut. Sopimusjärjestely oli moniportainen, mutta ensimmäiset tulokset kirjattiin vuonna 1972. Jatkoa seurasi.
SALT-neuvottelujen yhteydessä ottivat Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton valtionpäämiehet Richard Nixon ja Leonid Brezhnev puheeksi myös tavanomaisen aseiden vähentämisen mahdollisuudet. Samaan aikaan oli vireillä ajatus poliittisia kysymyksiä koskevien keskustelujen toivottavuudesta. Nykytermein haluttiin neuvotella sekä kovan että pehmeän turvallisuuden kysymyksistä. Se oli taustaa myöhemmin käynnistyneelle Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssille.
Aserajoitusneuvotteluissa saavutettiin tuloksia. Tuhansia tankkeja ja tykkejä vähennettiin molemmin puolin. Myös joukkoja supistettiin, mutta prosessin ollessa kesken neuvostojärjestelmä romahti.
Ilmassa oli valmius tutkia koko Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökysymysten tulevaisuutta. Suomen rooli oli siinä, että se käyttäen hyväkseen liittoutumattomuuttaan saattoi tehdä aloitteen konferenssin koolle kutsumiseksi. Aloitetta seurasi tunnusteluvaihe ja sitten esikonferenssi. Kesällä 1973 ulkoministerit kokoontuivat antamaan hyväksymisensä neuvottelujen käynnistämiselle. Siitä alkoivat Genevessä käydyt kaksi vuotta kestäneet neuvottelut. Kaiken huippu oli heinä-elokuun taitteessa 1975 Helsingissä pidetty ensimmäinen toisen maailmansodan jälkeinen poliittinen huippukonferenssi.
Näin syntyi suuri kokonaisuus – strategisten ydinaseiden vähentäminen, joukkojen ja taistelumateriaalin vähentäminen ja kokonainen ”pehmeän politiikan” osa eli ETYK. Nämä eri kentät täydensivät toisiaan ja loivat ilmapiirin, joka myötävaikutti sekä turvallisuuden tunteeseen että myös käytännön tasolla turvallisuuteen.
Kuva: Atte Matilainen / Museovirasto
Vuodet 1969–1979 olivat jännityksen lieventymisen aikaa. Neuvostoliiton hyökkäys Afganistaniin joulukuussa vuonna 1979 muutti jälleen kaiken. Se johti tilanteeseen, joka heijastui kauttaaltaan itä-länsisuhteisiin. Yhdysvallat tuki afganistanilaisia vapaajoukkoja aseistamalla niistä. Liennytyspolitiikka oli tullut tiensä päähän.
Laaja-alainen ja tuloksellinen turvallisuuspolitiikan kehityskaari oli mahdollinen vuosien 1969–1979 välillä siitä huolimatta, että vastakkain oli kaksi mahtavaa sotilasliittoa, jotka samalla edustivat aivan vastakkaisia yhteiskunnallisia näkemyksiä. Nytkin systeemierot ovat olennaisia, mutta eivät yhtä lailla ehdottomia. Nyt kyseessä ei ole kahden järjestelmän kilpailu vaan pikemminkin perinteinen valtapoliittinen kilpailu.
Vallinneen järjestelmän haastaja on Venäjä, joka hyökkäyksillään Ukrainaan – ensin vuona 2014 ja sitten hyvin laajamittaisena vuonna 2022 – osoitti, että se halusi kumota Euroopassa vallinneen vallanjaon.
Kaikki sodat loppuvat joskus – niin myös taistelu Ukrainasta. Silloin suuri kysymys on, miten jälleenrakennus onnistuu. Suurten henkilö- ja materiaalivahinkojen jälkeen on jälleenrakennuksen aika. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö on ollut jo pitkään säästöliekillä, mutta se toimii edelleen. Se rakentuu selkeiden yhteisesti hyväksyttyjen periaatteiden ja menettelytapojen varaan. Se on yhteisö, jossa nytkin meneillään olevan kriisin osapuolet – ja niiden lähipiiri – ovat edustettuina. Kysymys on vain, halutaanko sitä käyttää? Pyritäänkö todella sellaiseen rauhanomaiseen ratkaisuun, joka palauttaisi Eurooppaan yhteistoimintaan perustuvan suhdejärjestelmän.
On selvää, että niin kauan, kun hyökkäys Ukrainaan jatkuu ei suhteiden jälleenrakennukselle ole edellytyksiä. Se ei estä sitä, että ETYJ:n jäsenet neuvottelisivat keskenään siitä, miten käynnistää yhteistyöprosessi – jos syntyvä rauha tarjoaa sille mahdollisuuden.
ETYJ:ä ei ole rakennettu niin, että se voisi antaa jollekin jäsenelleen turvatakuita. Se edellyttäisi aivan toisenlaista jäsenkunnan kokoonpanoa ja sen yhteistä politiikkaa. On hyvä muistaa, että ETYJ on kylmän sodan lapsi, vaikka sen tehtävänä onkin ollut edistää rauhanomaista kehitystä. ETYJ:ssä on kautta sen historian ollut erimielisyyksiä sen jäsenten välillä, myös sen suhteen mitkä ovat ETYJ:n tehtävät. Sen olemassaolo on tärkeää juuri siksi että se voi jäsenten niin halutessa olla avuksi konflikteja ennalta ehkäistäessä ja niiden sattuessa konflikteja rajoitettaessa. Tässä mielessä ETYJ on rauhanjärjestö.
Kirjoittaja
Ministeri Jaakko Iloniemi on diplomaatti, talouselämän vaikuttaja ja turvallisuuspolitiikan pitkän linjan keskustelija. Hän johti ETYK-neuvotteluissa Suomen valtuuskuntaa. Iloniemi on suorittanut 17. maanpuolustuskurssin.
