Suomalaisen demokratian käytännöt kehittyivät vuosikymmenten aikana tukemaan hyvinvointivaltion rakentamisen edellyttämää sitoutumista yhteistyöhön ja jaettuihin päämääriin. Työmarkkinajärjestöjen ja valtion kolmikantaneuvottelut, komitealaitos ja laajapohjaiset hallituskoalitiot ovat toimineet areenoina eriävien intressien yhteensovittamiseksi. Eri sektoreilla toimivat eliitit hitsautuivat näin tiiviisti yhteen ja muodostivat myös erilaisia epämuodollisia yhteydenpidon verkostoja. Pyrkimys kompromissien etsimiseen on edistänyt konsensuaalista poliittista kulttuuria, jossa yleistä linjaa haastavien näkemysten esittäminen nähdään helposti pyrkimyksenä keikuttaa venettä tarpeetonta eripuraa kylvämällä. Kasvava huoli polarisaatiokehityksestä ja halu edistää sovintohakuista yhteiskunnallista keskustelua heijastavat osaltaan suomalaiseen arvopohjaan juurtunutta yksimielisyyden ihannetta.
Yksiäänisyyden paine on luonteenomaista turvallisuuspoliittiselle keskustelulle, mikä on korostunut viimeisen vuoden aikana. Yleisen tulkinnan mukaisesti kansalaisten ylivoimainen enemmistö kääntyi yhdessä yössä Nato-jäsenyyden taakse Venäjän käynnistettyä hyökkäyssodan Ukrainaan, kansalaisilta mielipidemittausten pohjalta välittynyt viesti sai valtiojohdon ja puolueet arvioimaan uudelleen kantojaan ja lopulta eduskunta sinetöi suunnanmuutoksen päätöksellään jättää jäsenhakemus. Tässä luennassa sisäisesti saavutettu yhteisymmärrys muodostaa kestävän kansallisen selviytymisvoiman rajan toisella puolella sijaitsevaa ulkoista uhkaa vastaan. Nato-jäsenyyden ennakkoon tapahtuvaa valiokuntavalmistelua on vastaavasti perusteltu sillä, että kertaalleen muodostunutta päättäväistä yksituumaisuutta ei ole mielekästä repiä rikki avaamalla Nato-keskustelua uudelleen kevään eduskuntavaalien yhteydessä.
Kansalliseen yhtenäisyyteen vetoaminen on luontevaa kriisiaikoina, jolloin keskinäisriippuvuus nousee normaalioloja selkeämmin esiin. Yksiselitteinen kannanilmaisu on myös tärkeä signaali ulospäin viestiessä. Sisäisenä toimintamallina samanmielisyyden ihanne on demokratian toimivuuden kannalta kuitenkin monella tapaa epätarkoituksenmukainen lähtökohta. Mikäli moraalisesti, eettisesti ja ideologisesti kiistanalaiset kysymykset epäpolitisoituvat yhteisesti hoidettaviksi asioiksi, demokratiaan olennaisesti kuuluvat vastuusuhteet uhkaavat hämärtyä. Tämä on erityisen ongelmallista poliittisesti herkissä tilanteissa, joissa joudutaan puntaroimaan toisiaan vastakkain asettuvien demokraattisten oikeuksien välillä, tai neuvottelemaan oikeusvaltion perusteita haastavista vaatimuksista. Mitä vaikeampi ratkaisu, sitä tärkeämpää on kyetä osoittamaan siitä poliittisen vastuun kantavat päätöksentekijät tarkemmin määrittelemättömän jaetun vastuun sijaan.
Kuva: Hanne Salonen / eduskunta
Yksimielisyyden vaaliminen voi myös olennaisesti heikentää päätöksenteon tietopohjaa ja edellytyksiä tehdä tulevien sukupolvien kannalta pitkäjänteistä politiikkaa. Tietyt politiikkakehykset saattavat painottua, kuten viime kevään Nato-keskustelussa sotilasliiton hahmottaminen arvoyhteisönä, ja toiset, kuten ydinase-eskalaation riskiin liittyvä kehys, jäädä taka-alalle. Parlamentaariselle debatille ominaisella pro et contra -argumentaatiolla pyritään varmistamaan se, että käsiteltävät asiat tulevat puntaroiduiksi mahdollisimman monesta näkökulmasta käsin. Tutkimuskirjallisuudessa on osoitettu kiinnostavasti, miten kansalaisten näkemykset sotilaallisen intervention tarpeellisuudesta jakautuvat silloin kuin poliittinen eliitti on keskenään erimielinen ja vastaavasti eliitin yksimielisyys lisää kansalaisten valmiutta tukea toimia. Tällaisessa ilmapiirissä kriittiset puheenvuorot saattavat tulla sivuutetuiksi tai suoranaisesti torjutuiksi, mikä johtaa helposti vinoutuneeseen tilannekuvaan ja kapea-alaisiin tulevaisuusskenaarioihin. Moniäänisyyden puute ilmenee myöhemmin hämmennyksenä visionäärisyyden puutteesta ja menneisyyden hallinnasta käytävinä kamppailuina siitä, ketkä olivat aikoinaan ”oikeassa”. Presidentti Niinistö viittasi uudenvuodenpuheessaan vastaavaan kehityskulkuun kysymällä, miten aloimme pitää mahdottomana jotain, joka kuitenkin tapahtui.
Konsensuaaliselle demokratialle vastakkaisessa agonistisessa mallissa äänekäs oppositio ja kärkevät dissidentit näyttäytyvät riidanhaastajien sijaan demokratian vireyttäjinä, joiden esittämät näkökulmat jäsentävät eri kysymyksissä latautuvia konfliktiulottuvuuksia ja siten edistävät laadukkaampaa päätöksentekoa. Toisistaan poikkeavien kantojen täydellistä yhteensovittamista ei voi politiikassa saavuttaa eikä polarisaation suitseminen ole edes tavoiteltavaa. Agonistisen demokratian arvo piilee konfliktien tunnistamisessa ja hyväksymisessä, minkä ansiosta poliittiset vastustajat mahtuvat erimielisyydessäänkin samaan veneeseen. Kiistoja kaihtamaton keskustelu turvallisuuspolitiikasta takaa sen, että tehtävät ratkaisut ovat myös tulevaisuudessa kestävällä pohjalla. Tämä on erityisen tärkeää nyt, kun Suomen Nato-reitti on osoittautunut ennakoitua karikkoisemmaksi.
Kirjoittaja
Hanna Wass on yleisen valtio-opin dosentti, joka on tutkimustyössään erikoistunut demokratiaan, edustuksellisuuteen ja poliittiseen osallisuuteen. Wass on Suomen vaalitutkimuskonsortion johtoryhmän jäsen. Hän työskentelee varadekaanina Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja johtaa Koneen Säätiön rahoittamaa NATOpoll-tutkimusprojektia (2023–2025), jossa tarkastellaan kansalaisten turvallisuuspoliittisten näkemysten kehittymistä.
