Tommi Koivula ja Heljä Ossa:
Suomi mainittu. Kansallisen turvallisuutemme murroskausi 2014–2024 läntisin silmin.
Teos 2024.
Maanpuolustuskorkeakoulun strategian professori Tommi Koivula ja hänen pitkäaikainen oppilaansa ja kollegansa, nykyään London School of Economicsissa työskentelevä sotatieteen tohtori Heljä Ossa, ovat julkaisseet tutkimuksen siitä, millaisena turvallisuuspoliittisena toimijana Suomi on nähty vuosina 2014–2024 kymmenessä Suomen läntisessä kumppanimaassa: Ruotsi, Norja, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Saksa, Ranska, Iso-Britannia ja Yhdysvallat.
Koivulan ja Ossan hanke on tärkeä. Suomen turvallisuuden osatekijöitä ovat paitsi omat voimavaramme ja tahtomme myös se, millaisena toimijana muut maamme näkevät. Tehokas vaikuttaminen ja viestintä on mahdollista vasta kun meillä on täsmällinen ymmärrys siitä, millainen Suomi-kuva ulkopuolisten silmissä kulloinkin on.
Ulkopuoliset arviot tarjoavat peilin, jonka avulla myös turvallisuuspolitiikan sisällön kehittäminen ja sopeuttaminen ympäristön muutoksiin on helpompaa. Millaisista kommenteista voimme ottaa oppia ja mitkä voidaan ottaa vain tiedoksi?
Kirjan analyysi perustuu pääasiassa julkiseen keskusteluun ja valtiolliseen virallisaineistoon. Tarkempaan tarkasteluun valikoitui kirjoittajien mukaan noin sata Suomi-aiheista tekstiä. Erityisesti ajatushautomoiden asiantuntijapuheenvuoroissa on paljon sisältöä pureksittavaksi, ja ne ovat vahvasti esillä. Tekijät kuvaavat metodiaan laadulliseksi sisältöanalyysiksi.
Kirjoittajat myöntävät auliisti otoksen rajallisuuden. Ulkoministeriön Suomi ulkomaisessa mediassa -katsausten mukaan Suomi sai 2021 vuonna 200 000 mediamainintaa. Mukana on tietysti paljon muutakin kuin turvallisuuspolitiikkaa. Luku kuitenkin kolminkertaistui 600 000:een juuri Suomen turvallisuuspolitiikan hulluna vuonna 2022, mikä kertoo että lisääntyvä kansainvälinen huomio liittyi suureksi osaksi tähän aihepiiriin. Venäjän hyökkäys toiseen naapurimaahansa Ukrainaan ja Suomen Nato-jäsenyysprosessi olivat muutoksen taustalla. Tämän jälkeen on palattu rauhallisempaan tahtiin, mutta lähtötasolle ei ainakaan vielä ole pudottu (2023 oli 450 000 osumaa ja 2024 yhteensä 300 000 osumaa).
Valitussa kymmenessä kumppanimaassa – kaikki nykyisin Nato-liittolaisia – kuva Suomesta turvallisuuspolitiikan toimijana on myönteinen ja melko yhdenmukainen: ”Usein Suomi on esikuva, lupaus ja mahdollisuus. Suomi nähdään taitavana Venäjä-osaajana, sotilaallisesti kyvykkäänä ja maanpuolustushenkisenä maailmanvaltana – sanalla sanoen turvallisuuden tuottajana lähialueellaan ja Euroopassa.”
Aina ei ole ollut näin. Tammikuussa 1983 Naton ja Yhdysvaltain Euroopan joukkojen komentaja Bernard Rogers antoi Brysselissä Helsingin Sanomien toimittaja Matti Klemolalle haastattelun, jossa hän suorasukaisesti kysyi: ”Ovatko suomalaiset todella valmiita puolustamaan aluettaan ja ilmatilaansa – tulipa hyökkäys mistä suunnasta tahansa, siis Neuvostoliitto mukaan lukien? En todellakaan tiedä vastausta tähän kysymykseen.”
Kylmän sodan jälkeen Suomen eurooppalainen toimintaympäristö on muuttunut, ja Suomen asemaa, puolustuskykyä ja päättäväisyyttä koskevat epäilykset ovat pitkälti hälvenneet. Ihan kaikki ei kuitenkaan ole toisin. Asia, josta Suomi turvallisuuspoliittisessa mielessä edelleen länsimaissa tunnetaan, on naapuruus Venäjän kanssa. Peilistä heijastuvan ”jokaisen kuvan takana häilyy Venäjän ja Neuvostoliiton varjo”. Ulkomaisissa Suomi-arvioissa historialla on suuri merkitys, ja Suomen torjuntataistelut toisessa maailmansodassa antavat turvallisuuspolitiikalle lisäuskottavuutta. Tekijät nostavat esiin Suomen Venäjä-osaamiseen liittyvät suuret odotukset myös Natossa ja toteavat aiheellisesti, miten lyhytnäköistä nykyinen venäjän kielen ja maan tuntemuksen laiminlyöminen on.
Uusista liittolaisista painavin on Yhdysvallat, jossa Suomea tarkastellaan omien intressien mukaisesti osana laajempaa Euroopan ja arktisen alueen näyttämöä. Amerikkalaisaineistossakin Suomea pidetään tervetulleena liittolaisena. Suomen nähdään tuovan Natolle uutta vahvistusta.
Amerikkalaisen keskustelun koko kirjossa löytyy myös Suomi-kritiikkiä, jonka tekijät näkevät liittyvään epäilijöiden yleiseen Nato-kielteisyyteen. Perinteisessä amerikkalaisen vasemmiston argumentaatiossa Nato ylläpitää Euroopassa jakolinjoja ja jännitteitä erityisesti suhteessa Venäjään. Konservatiivisen oikeiston Nato-kritiikin ytimessä on epäluulo kansainvälisiä instituutioita kohtaan ja näkemys Natosta liittona, jossa muut ovat Yhdysvaltain kustannuksella kulkevia vapaamatkustajia. Tekijät toteavat, että ”Suomen Nato-jäsenyyden kritiikin painopiste näyttää Yhdysvalloissa siirtyneen populistiselle oikeistolle”. Suomen Nato-jäsenyyden kyseenalaistaminen Yhdysvalloissa on marginaalista – senaatti hyväksyi Suomen liittymisen äänin 95–1 – ja koko liittokunta nauttii poliittisessa kentässä laajaa kannatusta yli puoluerajojen. Kirjoittajat ovat kuitenkin oikeassa todetessaan, että ”amerikkalaisen keskustelun ja maan ulkopoliittisen ilmapiirin tunteminen on jatkossa entistäkin tärkeämpää”.
Tekijät muistuttavat, että yleisesti ottaen kiinnostus Suomea kohtaan maailmalla on ollut vähäistä parin viime vuoden murrosta lukuun ottamatta. Turvallisuuspolitiikassa tämä on tietysti myös myönteinen merkki: Suomi ei ole ongelma. Suomeen erityisesti perehtyneitä asiantuntijoita on harvassa, eikä joukossa taida tällä hetkellä olla kansainvälisen politiikan tutkimuksen suuria nimiä. Kylmän sodan aikana Suomen politiikkaa puolustava George F. Kennan oli poikkeuksellinen voimavara.
Ratkaisu rajata aineisto alkamaan vuodesta 2014 on perusteltu. Krimin valtaus ja Venäjän käynnistämä konflikti Itä-Ukrainassa herätti Naton vahvistamaan yhteistä puolustustaan ja tiivistämään yhteistyötä Suomen ja Ruotsin kanssa entisestään. Esipuheessa tekijät toisaalta toteavat, että vielä heidän aloittaessaan kirjahanketta vuoden 2021 syksyllä maailma oli kovin erilainen paikka kuin kolme vuotta myöhemmin sen julkaisuhetkellä 2024. On kirjalle kunniaksi, että Suomen liittyminen Natoon ei ylen määrin hallitse tarkastelua, vaan analyysi aidosti kattaa koko kymmenen vuoden kaaren 2014–2024. Tämä tekee tuloksista kiinnostavampia.
Kirjoittaja
Suurlähettiläs Klaus Korhonen toimi Suomen Nato-edustuston päällikkönä 2019–2023 ja maamme ensimmäisenä pysyvänä edustajana Suomen tultua liittokunnan jäseneksi. Hän työskentelee nykyisin ulkoministeriön strategiayksikössä. Korhonen toimii myös Ulkopoliittisen instituutin hallituksen puheenjohtajana ja Suomen Atlantti-Seuran hallituksen jäsenenä. Hän on suorittanut 153. maanpuolustuskurssin.
