Kylmän sodan loputtua korostui normaaliolojen häiriötilanteiden hallinta, mikä johti Suomessa 2000-luvun alussa laajan turvallisuuskäsityksen mukaiseen varautumiseen. Samalla sotilaalliseen uhkaan varautuminen jäi taustalle.
Toimintaympäristön kehitys, turvallisuustilanteen heikentyminen, havainnot Venäjän hyökkäyssodasta ja Suomen Nato-jäsenyys edellyttävät sotilaallisen uhkan ottamista varautumisen lähtökohdaksi ja kokonaismaanpuolustuksen yhteensovittamistehtävän vahvistamista.
Sotilaallisen konfliktin aikana yhteiskunnan voimavarat on kyettävä kohdentamaan ensisijaisesti sotilaallisen maanpuolustuksen tueksi. Vain näin voidaan turvata Suomen valtiollinen itsenäisyys sekä kansalaisten elinmahdollisuudet ja turvallisuus ulkoista, valtioiden aiheuttamaa tai muuta uhkaa vastaan. Samalla ylläpidetään yhteiskunnan perustoiminnot kokonaistilanteen kannalta tarkoituksenmukaisella tasolla osana kokonaisturvallisuuden toimintamallia.
Kokonaismaanpuolustus on osa kokonaisturvallisuutta. Kokonaismaanpuolustukseen kuuluvat kaikki ne kansalliset ja kansainväliset sotilaalliset ja siviilialojen toimet, joilla turvataan sotilaallisen maanpuolustuksen toimintaedellytykset poikkeusoloissa.
Kokonaisturvallisuuden toimintamalli antaa perusteet suomalaisen yhteiskunnan kriisinsietokyvyn varmistamiselle. Se perustuu yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamiseen toimeenpanemalla lainsäädäntöön perustuvia, sopimuksin vahvistettuja ja vapaaehtoisuudella täydennettyjä strategisia tehtäviä. Hallinnonalojen strategiset tehtävät sisältävät sekä varautumis- että vastatoimenpiteitä, joita toteutetaan kaikissa turvallisuustilanteissa.
Toimintaympäristömme on heikentynyt merkittävästi ja pitkäkestoisesti jo vuodesta 2014 alkaen. Tarve kokonaismaanpuolustuksen selvittämiselle ja kehittämiselle suhteessa toimintaympäristön muutokseen tunnistettiin jo edellisessä puolustusselonteossa (VNPS2021).
Vaikka Suomeen ei kohdistu välitöntä sotilaallista uhkaa, lähialueen pitkäaikaisesti kiristynyt turvallisuustilanne edellyttää kokonaismaanpuolustuksen tarkempaa ja tehokkaampaa yhteensovittamista. Vallitsevassa turvallisuustilanteessa on selvää, että meidän on jatkuvasti parannettava yhteiskuntamme kriisinsietokykyä yhdessä viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten yhteistyönä kaikilla tasoilla ja sektoreilla sekä sotilaallista puolustustamme yhdessä liittolaistemme kanssa.
Kuva: Nato
Natolla on ensimmäisen kerran kylmän sodan jälkeen suunnitelmat koko liittokunnan alueen puolustamiseksi (DDA-suunnitelmaperhe). Suunnitelmien toimeenpantavuus edellyttää jäsenmaiden siviiliyhteiskuntien tukea Naton yhteisten puolustustoimien toimeenpanolle ja ylläpidolle.
Naton jäsenenä Suomi luo toimintaedellytykset liittolaisjoukkojen toiminnalle ja puolustusmateriaalin sijoittamiselle Suomen alueelle. Naton jäsenenä kokonaismaanpuolustuksen tukea on ulotettava Puolustusvoimien joukkojen lisäksi Suomen alueella toimiviin liittolaismaiden joukkoihin. Edellytysten luominen yhteisen puolustuksen toimeenpanolle, joukkojen keskittämiselle (reinforcement) ja operaatioiden ylläpidolle (sustainment) on keskeinen osa uskottavan pelotteen ja puolustuskyvyn luomista ja samalla keskeinen osa kokonaismaanpuolustusta.
Muuttuneessa toimintaympäristössä kokonaismaanpuolustus ja sen yhteensovittaminen edellyttävät resurssien vahvistamista. Sotilaallisen maanpuolustuksen toimintaedellytykset on huomioitava paitsi poikkeusoloihin varautumisessa myös ennakoivasti normaalioloissa, esimerkiksi säädösvalmistelussa, politiikkatoimissa ja kansainvälisessä yhteistyössä.
Naton resilienssityö kattaa sekä sotilaallisen toiminnan mahdollistamisen (enablement) että yhteiskuntien kriisinkestävyyden mahdollistamisen. Se on luonteeltaan ja tavoitteeltaan rajatumpaa kuin EU:n resilienssityö tai Suomen kansallinen kokonaisturvallisuus. Naton resilienssityön lähtökohta on sama kuin kotimaisella kokonaismaanpuolustuksella – varmistaa siviiliyhteiskunnan tuki sotilaalliselle puolustukselle. Tässä valossa olisi luonnollista, että Naton resilienssitoimintojen koordinaatiosta vastaisi sama taho kuin kokonaismaanpuolustuksestakin, eli puolustusministeriö.
Kokonaismaanpuolustuksen koordinointivastuu on määrätty puolustusministeriölle. Kokonaismaanpuolustuksen johtamisen vahvistaminen on resurssikysymys. Se voidaan toteuttaa nykyisellä säädösperustalla kohdentamalla resursseja ja organisoimalla ne. Tarkenteita tähän saadaan päivityksessä olevasta yhteiskunnan turvallisuusstrategiasta sekä valmistuvasta valtioneuvoston puolustusselonteosta.
Kokonaismaanpuolustuksen työ tehdään jatkossakin laajalti eri ministeriöissä, keskusvirastoissa, yrityksissä ja järjestöissä. Kysymys on hyvin pitkälle myös tahtotilasta ja poikkihallinnollisesta yhteistoiminnasta, koordinoinnista ja johtamisesta kattaen koko yhteiskunnan laaja-alaisesti (whole-of-society).
Kirjoittaja
Veli-Petteri Valkamo toimii vanhempana osastoesiupseerina puolustusministeriön puolustuspoliittisella osastolla vastuullaan kokonaismaanpuolustuksen ohjauskonseptin laadinta sekä DCA-sopimuksen toimeenpanon ohjaaminen. Valkamolla on yli 30 vuoden kokemus puolustushallinnon sekä koti- että ulkomaan tehtävistä. Hän siirtyi nykyiseen tehtäväänsä kansallisen vanhimman tehtävästä Naton ACT:stä (Allied Command Transformation) Norfolkista. Valkamo on suorittanut 221. maanpuolustuskurssin.
