Risto Heiskala, Jari Aro, Olli Herranen ja Riku Viitamäki:
Suomen kolmas tasavalta. Hallitsemistapa EU-aikakaudella.
Gaudeamus, 2022. 426 sivua + liitteet
Suomen kolmas tasavalta on järkälemäinen teos EU-ajan Suomesta. Sen keskeinen kysymyksenasettelu on mielenkiintoinen ja kunnianhimoinen. Tekijät määrittävät tehtäväkseen tutkia sen kolmannen tasavallan hallitsemistapaa, joka syntyi Suomen liityttyä EU:n jäseneksi. Ajatusta EU-ajan Suomesta kolmantena tasavaltana perustelee se, että silloin syntyi kirjoittajien mukaan ulko- ja sisäpolitiikan väliin eräänlainen uusi politiikan ja hallinnon kenttä. Kysymys tätä kenttää hallitsevasta Suomen eurooppalaisesta valtioaatelista ominaispiirteineen ja toimintakäytäntöineen on suorastaan kutkuttava ja lukijan odotukset ovat korkealla.
Tutkijat lähtevät kartoittamaan EU-ajan Suomen hallitsemistapaa perusteellisella otteella ja kattavan haastattelu- ja tausta-aineiston tukemana. On harmi, ettei kirjan mielenkiintoinen kysymyksenasettelu kanna loppuun asti ja että hallitsemistavan sijasta kirja siirtyy vähitellen hahmottamaan pikemminkin suomalaisen EU-eliitin näkemyksiä unionin roolista ja toimintatavoista. Kirjan epäyhtenäisyys korostuu loppua kohti mentäessä ja se jää lukijalle mieleen sarjana erillisiä, vaikkakin silti varsin mielenkiintoisia, keskusteluja Suomesta osana EU:ta.
Suomen kolmatta tasavaltaa on lähdetty tekemään turhankin perusteellisella otteella, ja kirjan lukujen karsiminen olisi kirkastanut sen kysymyksenasettelua. Kirjan alkuluku EU:n vallan ulottuvuuksista jää varsin irralliseksi, sillä sen tarjoamaan käsitteelliseen kehikkoon ei myöhemmissä luvuissa palata. EU-ajan Suomen muodostaman kolmannen tasavallan hahmottaminen kahden ensimmäisen tasavallan hallintotapojen valossa on se keskustelu, jota syventämällä kirja olisi päässyt vastaamaan tutkimuskysymykseensä Suomen kolmannen tasavallan hallitsemistavasta. Tämä olisi edellyttänyt tutkimuksen vahvistamista niin hallitsemistavan muodollisista ja oikeudellisista raameista kuin epävirallisista käytännöistä ja toimintatavoista. Asiaa koskevaa tutkimusta toki on jo olemassa runsain mitoin, mutta kirjan sosiologinen näkökulma ja erityisesti eurooppalaisen valtioaatelin ominaispiirteiden hahmottaminen olisi tuonut siihen tutkimuksellisesti tervetulleen lisän. Nyt EU-ajan hallintokäytäntöjä hahmotetaan ylimalkaisesti, mikä on jättänyt sisältöön myös useita huolimattomuusvirheitä esimerkiksi pääministerin tai eduskunnan roolia koskien. Suomalaisen perus- ja ihmisoikeusajattelun vahvistumista osana EU-ajan Suomea tai parlamentarismin läpimurtoa ei myöskään käsitellä riittävässä laajuudessa keskeisinä osina muuttuneita hallitsemiskäytäntöjä.
Suomen kolmannen tasavallan mukaan Suomen eurooppalainen valtioeliitti on varsin korkeasti koulutettu ja monet sen jäsenistä on käynyt maanpuolustuskurssin. Eliitin laajemmasta sosio-ekonomisesta asemasta tutkijoilla ei ole tietoa käytettävissään. Eurooppalaisen valtioeliitin määrittely ja rajaaminen olisi kaivannut huolellisempia perusteluja ja pohdintaa. Nyt tähän eliittiin luetaan niin EU-politiikantekoon osallistuvat ministerit kuin esimerkiksi komission tai Euroopan parlamentin suomalaiset virkamiehet. Nykyisellä rajauksella eliittiin sisällytetään suomalaiset toimijat riippumatta siitä, odotetaanko heidän edistävän Suomen vai esimerkiksi eurooppalaisen puolueryhmänsä tai ei-suomalaisen komissaarin viitoittamia linjauksia. Samaa rajausta sovelletaan myös laajemmin EU-Suomen hallitsemistavan kontekstia määriteltäessä, sillä samaan tarkasteluun asetetaan kansallisten foorumien ohella myös Euroopan parlamentti ja komissio. Kummankin toimielimen osalta tämä lähestymistapa olisi edellyttänyt sen seikan vahvempaa perustelemista tutkimuskirjallisuuden valossa, että niitä voidaan perustellusti edelleen pitää vahvoina areenoina unionin jäsenvaltioiden kansallisten näkökohtien ja tavoitteiden edistämiselle.
Teos etääntyy kolmannesta osastaan alkaen alkuperäisestä kysymyksenasettelustaan ja tarkastelee EU:n roolia ja tulevaisuutta sekä sen toimintaa koronapandemian kontekstissa. Näkökulma on häilyvä siten, että välillä tutkijat puhuvat omalla äänellään ja väliin taas ääneen pääsevät taustahaastatellut suomalaisen EU-eliitin edustajat. Laajempaa suomalaista EU-mielipidettä kuvaava kirjan 11. luku pyrkii mallintamaan kansalaisyhteiskunnan mielipidettä ja tuo selkeästi esiin mielipiteen polarisaation ja eriseuraisuuden EU-eliitin innostuneen ja EU-myönteisen suhtautumisen kanssa.
Suomen kolmas tasavalta ja sen taustaksi kerätty haastatteluaineisto pääsee oikeuksiinsa, jos sitä lukee nimenomaan sarjana erillisiä keskusteluja. Luku kansallisten intressien ajamisesta EU:ssa ja tavasta, jolla se EU-eliitin mielestä tehdään, on mielenkiintoinen ja todistaa haastattelujen muodossa eliitin omaksuneen hyvin Suomen EU-politiikan laajemmat strategiset suuntaviivat. Myös komissiosta ja Euroopan parlamentista on hyvä saada sisäistä, yksittäisten virkailijoiden identiteettiin ja toimijuuteen nojaavaa näkökulmaa täydentämään näiden toimielinten muodollis-institutionaalista tarkastelua.
Suomen kolmas tasavalta osoittaa monia tarpeellisia tutkimuskohteita EU-Suomen hallitsemistavassa. Ei välttämättä ole huono asia, että se nostaa esiin vähintään saman määrän uusia kysymyksiä kuin mitä tarjoaa vastauksia.
Kirjoittaja
Valtiotieteen tohtori Teija Tiilikainen on Euroopan hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskuksen johtaja. Hän on suorittanut 144. Maanpuolustuskurssin.
