Juha-Matti Ritvanen: Mureneva kulmakivi. Suomi, Neuvostoliiton hajoaminen ja YYA-sopimuksen loppuvaiheet 1989–1992.
Siltala 2021. 350 sivua.
Kylmän sodan päättyminen ja siinä yhteydessä Suomen kansainvälisen aseman muutos ovat edelleen tärkeitä tuntea, kun kuljetaan tämän päivän maailmassa. Arkistojen avautuminen on tehnyt mahdolliseksi tuon ajanjakson perusteellisen selvittämisen. Juha-Matti Ritvasen väitöskirjaan perustuva kirja Mureneva kulmakivi on ensimmäinen arkistoihin perustuva laajempi tutkimus. Tuon aikajakson, toiminnan ja tapahtumat kokeneillekin kirja on antoisa ja valaiseva panos.
Kirjan alaotsikko kertoo, mistä on kysymys. Kulmakivi, joka mureni, oli Suomen YYA-sopimukseen perustuvat idänsuhteet. Murtumista Ritvanen selvittää laajan taustakartoituksen kanssa. ”Miten Suomen poliittisessa johdossa hahmotettiin Neuvostoliiton kehitystä kylmän sodan päätösvuosina? Miten arvioitiin vuoden 1989 mullistusten vaikutuksia Suomelle? Miten valtiojohto reagoi Baltian maiden liikehdintään? Entä Venäjän toimijuuden nousuun ja Boris Jeltsinin aseman vahvistumiseen?”
Ritvanen selvittää kuinka nämä taustatekijät vaikuttivat Suomen toimintaan. Kysymys oli kylmän sodan päättymisestä, mihin liittyi monia tärkeitä keskityskulkuja kuten Varsovan liiton rapautuminen ja ETYK:n huippukokoukset Pariisissa syksyllä 1990 ja Helsingissä kesällä 1992.
Kuten kirjan nimikin kertoo, Ritvanen keskittyy Suomen idänpolitiikan kehitykseen. Se johti YYA-sopimuksesta irrottautumiseen ja kun Neuvostoliitto vuoden 1991 lopussa hajosi, sen korvaamiseen uudella sopimuksella Venäjän kanssa.
Suomen politiikassa oli – vähän yksinkertaistaen – toinenkin kehityskulku. Se oli länsisuhteiden kehittäminen, joka eteni erityisesti talouden alalla 1980-luvun loppupuolella. Tärkeä askel oli osallistuminen Euroopan talousalueen ETA:n luomiseen. Lopulta Suomi päätyi Euroopan unionin jäsenyyden hakemiseen keväällä 1992.
Idänsuhteiden uudistamisella oli omat pitkäkestoiset perusteensa, ennen muuta irrottautuminen YYA-sopimukseen sisäänrakennetusta sotilaallisen yhteistyön siteestä. Sen rinnalla ja vastapainona oli Suomen määrätietoisesti harjoittama puolueettomuuspolitiikka. Varsovan liiton hajoaminen ja Saksojen yhdistyminen osoittivat, että sotilaallinen side Neuvostoliittoon oli menettämässä tai menettänyt merkityksensä. Johdonmukaista oli, että syksyllä 1989 Suomen vierailullaan Mihail Gorbatšov tunnusti selkeästi Suomen puolueettomuuden. Se jo murensi YYA-sopimuksen sotilaallista sidettä. Silti vielä syksyllä 1990 Suomen hallitus irrottauduttuaan Pariisin rauhansopimuksen sotilaallisista rajoituksista (Operaatio Pax) tunnusti YYA-sopimuksen merkityksen paitsi siinä olevan viittauksen Saksan uhkaan. Silti tällä operaatiolla oli merkittävä vaikutus kulmakiven murenemiseen.
Idänsuhteiden kehitykseen liittyi myös Suomen suhtautuminen Baltian maiden itsenäistymispyrkimyksiin. Vaikka kaikki kolme kulkivat suurin piirtein yhdessä, Viro oli Suomelle läheisin. Siinä presidentti Koiviston osuus on saanut paljon huomiota. Hän pidättyi pitkään antamasta poliittista tukeaan itsenäistymispyrkimyksille, vaikka paineet olivat tuntuvia. Muut Pohjoismaat painoivat päälle. Koivisto antoi siunauksensa kulttuuriyhteistyön puitteissa suunnatulle tuelle ja taloudellisia yhteyksiäkin kehitettiin.
Koivistoa arvosteltiin silloin ja vielä pitkään jälkeenpäin pidättyvyydestä. Tällaiset arviot ovat kovin pinnallisia, kun ne eivät ota huomioon Suomen ensisijaisia etuja. Koivistolle ja hallitukselle oli tärkeätä, ettei Suomen toiminta Baltian suuntaan häiritsisi suhteitamme Gorbatšovin Neuvostoliittoon, kuten Ritvanenkin toteaa. Suuret länsimaat olivat samoilla linjoilla: nekään eivät halunneet edistää Neuvostoliiton hajoamista.
Toiminta idänsuhteiden uudistamiseksi kimposi liikkeelle syyskesällä 1991 kahdesta pääasiallisesta tekijästä. Yhtäältä valta vaihtui Moskovassa, kun vallankaappausyrityksen (putshin) jälkeen elokuun lopussa Venäjän presidentti Boris Jeltsin syrjäytti Gorbatšovin. Toisaalta tarve valmistautua hakemaan EU:n jäsenyyttä nousi vahvasti, kun Ruotsi jätti kesällä 1991 jäsenhakemuksen Euroopan unioniin.
Osana tätä nopeata kehitystä valtiojohto myös tunnusti Viron ja muiden Baltian maiden vapautumisen neuvostomiehityksestä ja niiden itsenäisyyden palauttamisen.
Oli selvää, että YYA-sopimuksen sitomat idänsuhteet olisivat olleet este EU:n jäsenyydelle. Niinpä presidentti ja hallitus käynnistivät syyskuussa 1991 molemmat prosessit: YYA-sopimuksen korvaavan uuden sopimuksen neuvottelut Moskovan kanssa ja valmistautumisen päättämään EU-jäsenyyden hakemisesta. Sitä varten hallitus asetti valtiosihteeri Martti Ahtisaaren johtaman selvitysryhmän.
Ritvasen selvitys ensin mainitusta on perusteellinen, mutta jälkimmäinen selvitetään yleisluontoisemmin. Kun uusi sopimus Venäjän kanssa oli valmis allekirjoitettavaksi tammikuussa 1992, oli perusteet EU-jäsenyyden hakemiselle selvitetty. Presidentin tuella hallitus esitti helmi-maaliskuussa jäsenyyshakemuksen eduskunnalle, joka sen hyväksyi ja hakemus vietiin Brysseliin vielä maaliskuun lopulla.
Perintönä kylmästä sodasta jäi YYA-sopimuksen vastapainoksi kehitetty puolueettomuuspoliittinen pyrkimys. Kulmakiven murennuttua puolueettomuus pysyi monen mielessä tärkeänä osana Suomen kansainvälistä identiteettiä. Vaikka varhain selvisi, että se ei sopisi yhteen EU-jäsenyyden kanssa, linjakamppailu jatkui pitkään. Se on kuitenkin oman tutkimuksen aihe.
Kuten Ritvanenkin selvittää, Moskovan suhtautuminen Suomen politiikkaan kylmän sodan loppuvaiheissa oli sekavaa, ristiriitaista. Se näkyi jo Gorbatšovin 1989 vierailun järjestelyissä, mutta erityisesti Operaatio Paxin yhteydessä. Niihin kannattaa paneutua, koska edelleenkään Venäjän suhtautuminen Suomeen ei ole aivan yksinkertaista. Suomi on välitön rajanaapuri tärkeällä alueella, mutta samalla olennainen osa Pohjolaa ja Euroopan unionin jäsen.
Kirjoittaja
Valtiotieteen lisensiaatti Jaakko Blomberg toimi urallaan muun muassa suurlähettiläänä Kanadassa ja Virossa. Hän on suorittanut 59. maanpuolustuskurssin.
