Yhdysvaltain kulttuuri-imperialismista on puhuttu vuosikymmeniä ja sitä on tutkittu. Sama näkökulma tarvitaan Venäjän kulttuurisen vaikuttamisen analysointiin, varsinkin kun Moskova on edelleen onnistunut profiloitumaan Afrikan mantereella kolonialismin vastustajana.
Afrikan maiden halukkuus uskoa Kremliin siirtomaavallan murtajana nojaa Neuvostoliiton perintöön. Asetelma paljastaa karusti vaikuttamisen pitkät heijastukset, sillä käytännössä Neuvostoliitto oli ja toimi kuin siirtomaaimperiumi. Siirtomaasotaa Ukrainassa käyvä Venäjä on uponnut entistä syvemmälle kolonialistin rooliin.
Venäjän keskeinen vaikuttamisen väline entisen Neuvostoliiton tasavalloissa ja Itä-Euroopassa on edelleen yhteinen kieli ja siihen liittyvä kulttuuri. Venäjän kielen valta-aseman taakse kätkeytyi neuvostoaikana venäläisyyden ylivertainen asema.
Identiteettiin vaikutettiin yksilötasolla jo pelkästään sillä, että jokaisella piti olla isänimi riippumatta oman kansallisen kulttuurin tavoista, koska etunimen ja isännimen yhdistelmää käytetään Venäjällä puhuteltaessa.
Vasta Venäjän hyökkäyssota on kirkastanut, etteivät ukrainalaisten nimet ole sellaisia, joihin venäjän kautta tapahtuneen translitteroinnin myötä on totuttu. Kaikki tietävät, kuka on Nikolai Gogol, mutta kirjailija Mykola Hohol saattaa olla vieras.
Kuva: Bengt Nyman
Vladimir Putinin tapoihin kuuluu käyttää entisten neuvostotasavaltojen johtajien nimistä virheellisiä muotoja. Useampaan kertaan kunnian on saanut Kazakstanin presidentti Kassym-Jomart Tokayev.
Venäläinen asiantuntija kuvaa ilmiötä ilkeilyn ohella ksenofobiaksi, kaiken vieraan peloksi. Käytännöt voi tulkita myös uhkailuksi, kuten itsenäisen Georgian valtion nimittäminen edelleen Gruusiaksi.
Neuvostoliiton kulttuurikoodiin sisältyneet ajattelu- ja käyttäytymismallit ovat perheiden ja myös koulutusjärjestelmien kautta jatkaneet elämäänsä entisissä neuvostotasavalloissa. Tätä perintöä hyödyntää ja sen on jalostanut nykypäivään Venäjän populaarikulttuuri, jota sen televisiokanavat levittävät tehokkaasti.
Viihde avaa ovia myös muulle avoimesti myrkylliselle propagandalle. Venäjän tv-kanavia ei katsota pelkästään entisissä neuvostotasavalloissa, vaan niitä seuraavat maahanmuuttajat niin Saksassa kuin Suomessa.
Venäjällä panostettiin televisioviihteen tarjontaan vapauden nimissä heti 1990-luvulla, ja mainostulot varmistivat alan kehityksen. Sen avainroolin Venäjän aatteen levittäjänä paljastaa hyvin presidentti Volodomyr Zelinskyin tiedottajana toiminut Julija Mendel kirjassaan ”Taistelu vapaudesta, Ukrainan tie kohti demokratiaa ja rauhaa”.
Zelenskyi esiintyi paljon Venäjän televisiossa, mutta hylkäsi 2003 tarjotun toimittajan paikan Moskovassa. Sen jälkeen venäläistaho yritti estää Zelenskyin ryhmän pääsyn jopa Ukrainan tv-kanaville.
Venäjä on vähätellyt keskivertokansalaiset tavoittavan viihteen merkitystä korostamalla, miten kaikki kulttuuriin liittyvä on epäpoliittista. Sitä on Moskovan narratiivissa myös urheilu ja erityisesti Putinin rakastama jääkiekko. Tuottiko Suomeen ohjattu suuri kiekkoraha tulosta? Oletettavasti maksaja uskoi sen takaavan uskollisuuden muullekin kuin joukkueelle.
Venäjän monikanavaisesta vaikuttamisesta kertoo, että Sveitsin Verbierissä järjestettävän musiikkifestivaalin sponsorina on ollut Suomessa Jokereita rahoittanut Gennadi Timtshenko. Taiteellisena johtajana toimi aina helmikuuhun 2022 Mariinskin johtaja Valeri Gergijev.
Korkeakulttuurin tuella ja ilmiöillä Venäjä on luonut myönteisestä maakuvaa erityisesti länsimaiden eliittien riveissä. Bolshoi-teatterin baletti Joutsenlampi on ollut varsinainen brändituote. Ikonista lampea ei uhkaa mikään, mutta Bolshoi on toinen tarina.
Kuva: Venäjän presidentin kanslia
Ortodoksisuutta on hyödynnetty nimenomaan kulttuurisena, mutta samalla juuri poliittisena ilmiönä. Huippuesimerkin tarjoilee Paul D’Anierin kirja ”Ukraine and Russia, From Civilized Divorce to Uncivil War”, joka kertoo, miten Putin meni 2013 Kiovaan juhlimaan Kiovan Venäjän kristinuskoon kääntymisen 1025-vuotispäivää. Juhlapalvelukset hoiteli hyökkäyssodan Ukrainaan siunannut Venäjän kirkon patriarkka Kirill.
Menot kruunasi konferenssi otsikolla ortodoksiset, slaavilaiset arvot Ukrainan sivilisaation valinnan perustana. Sen järjesti Viktor Medvedshuk, jonka Venäjä oli suunnitellut istuttavansa Ukrainan johtoon, kunhan Kiova olisi vallattu ja Zelenskyi paennut maasta. Medvedshuk pääsi vankienvaihdossa Moskovaan.
Kiovan operaation ytimenä oli todistaa, miten perinteiset ortodoksiset arvot ovat korkeammat kuin liberaalit, eurooppalaiset aatteet. Samaa viestiä Putin on välittänyt ymmärtäjilleen Euroopassa erityisesti vuosittaisessa, kutsutuille läntisille asiantuntijoille ja vaikuttajille suunnatussa Valdain seminaarissa.
Lännessä tapoihin kuuluva kunnioitus uskonnollisia arvoja tai vakaumusta on ollut oiva työkalu. Putinin kollega KGB:n riveistä, sittemmin Venäjän rautatieyhtiön johtaja Vladimir Jakunin perusti jo 1992 säätiön, jonka nimi on omistettu apostoli Andreakselle.
Säätiö perusti Krimin miehityksen jälkeen 2016 Berliinin instituutin, jonka tehtäväksi muotoiltiin edistää sivistysten välisiä dialogeja. Se jatkoi samaa teemaa kuin Kiovassa kolme vuotta aikaisemmin julkilausuttu Moskovan ”totuus”, miten läntiset aatteet eivät ole Ukrainan valinta.
Säätiön perustajien joukkoon onnistuttiin houkuttelemaan Euroopan neuvoston pääsihteerinä vuosina 1999–2004 toiminut itävaltalainen poliitikko Walter Schwimmer.
Sivilisaatioiden rajankäyntiin voi hyvin liittyä Karjalan kastamisen 700-vuotisjuhlinta 2027. Putinin heinäkuun matka Valamoon on kytketty tähän juhlintaan, josta päätettiin 2021. Suomelle voi olla varattuna rooli varoittavana esimerkkinä läntisestä rappiosta.
Osa Venäjän oppositiosta katsoo hyökkäyssodan Ukrainassa johtuneen siitä, että länsi sieti Putinin kaikkia temppuja. Mikä osuus kulttuurivaikuttamisella lännessä on ollut Venäjän väärin ymmärtämisen lisääjänä, vaatii tutkimusta. Venäjän tuottaman viihteen merkitystä sen lähialueilla voi pitää faktana, koska amerikkalaisenkin viihteen vaikutukset tunnustetaan.
Kirjoittaja
Anne Kuorsalo on yhteiskuntatieteiden maisteri, joka on asunut Moskovassa 1988–1995 ja kirjoittanut Neuvostoliitosta ja Venäjästä Turun Sanomille, Helsingin Sanomille ja Suomen Kuvalehdelle. Hän on kirjoittanut neljä kirjaa Venäjästä Ilmari Susiluodon ja Martti Valkosen kanssa 1996–2007 sekä 2020 ilmestyneen kirjan ”Venäjä – Väärin kehittynyt maa” yhdessä Vladislav Bykovin ja Olga Derkachin kanssa.
