Nato, Itämeren alue ja Suomi – puolustuksen näkökulma laajenee

Artikkelissa esitetyt näkemykset edustavat kirjoittajan henkilökohtaisia näkemyksiä.

Suomalaisessa Nato-keskustelussa on päivittämisen paikka.

Kriittisissä puheenvuoroissa terävimmät hampaat pureutuvat usein toistamaan, kuinka Nato-maat kriisinhallintapainotuksissaan romuttivat konventionaaliset kykynsä, ja nyt niitä rakennetaan uudelleen kovalla hinnalla. Tästä faktasta tulisi kuitenkin nyt siirtyä eteenpäin, ja seurata, mihin liittokunnan pelotteen ja puolustuksen kehittäminen etenee. Pelotteen toimivuuden todistus on ollut se, että yhteistä puolustusta ei ole tarvittu – Naton jäsenmaahan ei ole kohdistunut sotilaallista hyökkäystä sen 70-vuotisen elintaipaleen aikana.

2010-luvulla Nato aloitti armottoman kuntokuurin kohti kovan intensiteetin sodankäyntikykyä. Nato on, puutteistaankin huolimatta, ainoa puolustusliitto, jolla on artikla 5 mukanaan tuomat yhteiset turvatakuut, yhteinen suunnittelu- ja johtamisjärjestelmä, yhteenlaskettuna valtavat sotilaalliset suorituskyvyt ja vastuullaan noin miljardin kansalaisensa turvallisuus. Myös EU-puolustuksen johtohahmot, tuore korkein edustaja mukaan luettuna, korostavat, että Nato säilyy yhteisen puolustuksen kulmakivenä Euroopassa. Toiseksi, Nato ei voi viestiä toimistaan julkisesti yksityiskohtaisesti. Nato-keskustelun haaste on – laajemminkin – siinä, miten viestiä turvaluokitelluista asioista siten, että kansalaisilla olisi aiheesta mahdollisimman ajantasainen tieto ja ymmärrys.

Belgialainen hävittäjä tunnistaa venäläisen sotilaskoneen ilmavalvontalennollaan.
Baltian ilmavalvontaa suorittava belgialainen hävittäjä tunnisti 26. maaliskuuta 2020 lähellä ilmatilan rajaa lentävän venäläisen sotilaskoneen, joka ei noudattanut kansainvälisiä lentoturvallisuusnormeja. Ilmavalvontaa suorittaa tällä hetkellä yhteensä kahdeksan hävittäjää Ämarin lentotukikohdassa Virossa ja Šiauliain tukikohdassa Liettuassa. Toukokuussa valvontavuoron ottivat vastaan Espanja, Iso-Britannia ja Ranska.
Kuva: Belgian ilmavoimat

Nato ja Itämeren alue

Naton Euroopan joukkojen komentajan (SACEUR) operaatioalueesta kaksi kolmasosaa muodostuu merialueista ja niiden merkitys on Natossa noteerattu uudella tavalla. Natossa liittokunnan toiminta-aluetta lähestytään aiempaa kokonaisvaltaisemmin, saumattomammin ja näyttämönlaajuisemmin. Naton tulee pystyä vastaamaan kaikista ilmansuunnista tuleviin uhkiin – tarvittaessa samanaikaisesti, tarvittavassa laajuudessa ja syvyydessä. Syynä tähän on se, että vastustaja toimii tällä tapaa – eri alueilla ja toimintaulottuvuuksissa (domains; ilma-, maa-, meri-, kyber-, avaruus-domain) samanaikaisesti ja kohdistaen vaikutuksensa Natoon kokonaisuudessaan, ei sen alueellisiin osiin.

Kun Nato kehittää yhä vahvemmin kykyään puolustaa laajaa euroatlanttista aluetta sekä Manner-Eurooppaa, on Itämeren geostrateginen merkitys sille toki kriittinen. Geostrateginen merkityksemme on noteerattu myös itänaapurissamme, joka tuo säännöllisesti esiin, että he vastaisivat, mikäli ”Suomi ja Ruotsi vedettäisiin mukaan Natoon”. Naton ryhdistäytyminen Itämeren alueella on ollut vastaus Venäjän toimiin alueella. Eteentyönnetyn läsnäolon monikansalliset pataljoonatason (pelote-)joukot Virossa, Latviassa, Liettuassa ja Puolassa ovat näkyvin ansalanka, jota tarvittaessa täydennetään vahvistusjoukoilla. Myös Baltian ilmavalvontatoiminta sekä pysyvät merelliset joukot partioivat Itämerellä.

Yhdysvaltojen sitoutuminen alueen puolustamiseen on ollut niin ikään hyvin vahvaa. Tilannetietoisuuden kehittäminen, harjoitustoiminta ja komentorakenteen uudistuksen luomat uudet strategiset esikunnat, valmiusharjoitukset ja ns. high end -sodankäyntikyvyn palauttaminen muutamina esimerkkeinä vahvistavat myös Itämeren alueen puolustusta, samoin mittava valmiuden kehittäminen (NATO Readiness Initiative, NRI), sekä jäsenvaltioiden panostaminen kansallisen puolustuksensa kehittämiseen; siviilivalmius, kokonaismaanpuolustuksen ja -turvallisuuden kehittäminen sekä hybridiuhkien torjuminen mukaan luettuna. Nato on tuonut siviilivalmiuden suunnittelun osaksi  puolustussuunnitteluaan. Siviiliyhteiskunnan rooli korostuu erityisesti mahdollisten sotatoimien tukemisen järjestelyissä, ml. sotilaallinen liikkuvuus ja isäntämaatuki.

Venäjän asevoimien modernisointi ja kaluston uudelleensijoittaminen alueelle asettavatkin puolustukselle uusia vaatimuksia. Miten tähän asetelmaan tulisi vastata? Yhteiskuntien kriisinsietokyvyn kehittäminen, taistelukyvyn kasvattaminen, eteentyönnetty läsnäolo ja Yhdysvaltojen riittävä tuki sille, kaluston ennakkosijoitus Baltiaan, ilmavoimien vahvistaminen ja yhteinen tulenkäyttö, pitkän kantaman täsmäaseet ja elektronisen sodankäynnin kyvyt, sotilaallinen liikkuvuus ja ydinaseuhkaan varautuminen ovat muutamia vaihtoehtoja. Kansallisten puolustusbudjettien kasvattaminen on tässä yhteydessä huomionarvoinen tekijä. Kansallisen puolustussuunnittelun on tuettava Naton puolustussuunnittelua – jäsenmaiden omaa puolustuskykyä tulee kehittää, koska näistä koostuvat viime kädessä Naton suorituskyvyt.

Merkityksestään huolimatta myöskään Itämerta ei puolusteta tyhjiössä. Karttakuvaa katsoessa eteen piirtyy eri operaatioalueita, joiden keskinäisriippuvuus on ilmeinen. Se, että Pohjois-Atlantilta kuljetettavat vahvistukset saadaan kuljetettua turvallisesti manner-Eurooppaan, tai se mitä tapahtuu pohjoisilla merialueilla, GIUK-kapeikossa (Grönlanti, Islanti ja Iso-Britannia), tai Kuolan niemimaalla, vaikuttaa väistämättä myös Suomen ja koko Euroopan turvallisuuteen. Mahdollinen konflikti tuskin rajoittuisi pelkästään Itämeren alueelle. Alueella on riskinä horisontaalinen eskalaatio, jossa yhdellä operaatioalueella tapahtuva konflikti leviää laajemmille alueille. Jos Naton ja Venäjän välillä syntyisi konflikti itäisellä tai eteläisellä selustalla, olisi sillä väistämättä vaikutuksia myös pohjoisille alueille – myös kumppaneihin Suomeen ja Ruotsiin.

Itämeren ja Pohjois-Atlantin aluetta tarkasteltaessa on huomioitava myös Barentsinmeren, Kuolan niemimaan kehityksen ja Venäjän bastion-puolustuksen (sekä eteläisten merialueiden) vaikutukset tilannekehitykselle. Venäjälle pohjoiset alueet muodostavat sen eri rannikkoalueiden ohjuspuolustusjärjestelmälle, bastion-puolustukselle ja sen talous- ja energiaintresseille kriittisen alueen ulottuen aina Kuolan niemimaalta Barentsinmerelle ja arktiselle alueelle.

Toinen huomionarvoinen tekijä tässä palapelissä on sen monitasoisuus. Kuva ei ole pelkästään yksiulotteinen, vaan siinä on useita eri kerroksia. Itämeren puolustaminen edellyttää puolustautumista kaikissa toimintaulottuvuuksissa, sekä suorituskykyjen laaja-alaista kehittämistä aina kovasta raudasta teknologiseen kärkeen ja hybridivaikuttamiselta suojautumiseen sekä yhteiskuntien riittävään kriisinsietokykyyn. Nämä eivät ole valintoja, eikä Natossa nähdä ristiriitaa siinä, ostetaanko raskasta panssarikalustoa vai kehitetäänkö tekoälyä päätöksenteon tueksi. Sodan kuva on aidosti tätä päivää, eikä huomio ole niinkään metodeissa, esimerkiksi onko joku toiminta hybridivaikuttamista vai ei, vaan vastustajissa ja heidän kokonaisvaltaisissa doktriineissaan ja asemoitumisessaan. Vaikka uhkakäsityksissä onkin kansallisia painotuksia, merkittävää on se, että kollektiivisesti ollaan yhtä mieltä liittokunnan pääuhkakuvista – Venäjästä ja kansainvälisestä terrorismista.

Ajoneuvoja puretaan rahtilaivasta Defender 2020 -harjoitusta varten.
Defender 2020 -harjoituksen piti olla suurin Nato-harjoitus Euroopassa 25 vuoteen, mutta koronaviruksen takia harjoituksen kokoa ja laajuutta jouduttiin supistamaan. Yhdysvalloista ehdittiin siirtää Eurooppaan vuoden alussa noin 6000 sotilasta suunnitellusta 20 000 sotilaasta.
Kuva: Travis Weger/U.S. Army Photo

Vaikutukset Suomelle

Suomen näkökulmasta keskeisin alue on luonnollisesti Itämeren alue, niin merialueet kuin siihen liittyvät maat. Ahvenanmaan ja Gotlannin saarten strateginen merkitys alueen puolustamiselle on kiistaton. Merireittien turvaaminen, huoltovarmuus, vapaa liikkuvuus ja tarvittaessa sotilaallisten vahvistusten kuljettaminen toteutetaan tätä kautta.

Suomelle Suomen, Ruotsin ja Naton Itämeren alueen yhteistyö on täten ollut luontevin viitekehys täydentämään vuonna 2014 myönnettyä edistyneiden kumppaneiden statusta. Tämä pragmaattinen ja kaikkien yhteisiä intressejä yhteistyö kattaa säännöllisen poliittisen dialogin ja sotilaallisen yhteistyön ml. siviilivalmiusyhteistyön. Tämä lisää kaikkien osapuolien tilannetietoisuutta Suomen Nato-yhteistyön poliittisten linjausten mukaisesti.

Myöskään Suomi ja Ruotsi eivät voi enää keskittyä tarkastelemaan pelkästään Itämeren alueen kuplassa tapahtuvia asioita. Pohjois-Atlantin ja pohjoisten alueiden, Itämeren ja täten koko laajemman Pohjois-Euroopan kattava toiminta-alue asettaa uusia vaatimuksia, mutta myös mahdollisuuksia näiden alueiden valtioiden puolustukselle.

Naton keskittyessä enemmän yhteisen puolustuksen kehittämiseen ja sodankäyntikyvyn uudelleenrakentamiseen, on Suomen kaltaisella maalla tässä kontekstissa paljon yhteneviä intressejä – ja osaamista. Kysymys kuuluukin, onko kumppanuusyhteistyössämme vielä tilaa liikkua, vai onko kumppanin ja jäsenyyden erottava (tarpeellinen) lasikatto nyt viimeistään saavutettu? Miten Suomen muotoinen palanen asemoituu parhaiten euroatlanttisen kartan ja edellä kuvatun merialuetriangelin laajempaan palapeliin? Mitä haluamme pitkällä tähtäimellä kumppanuudeltamme ja yhteistyöltämme Naton kanssa? Ehkäpä Suomen tulevat ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko ja puolustusselonteko avaavat uusia näköaloja näihin kysymyksiin.

Kirjoittaja Tiina Tarvainen.

Kirjoittaja

Tiina Tarvainen toimii puolustusasiainneuvoksena Suomen Nato-edustustossa Brysselissä.

 

Share on twitter
Share on facebook
Share on linkedin

Lisää aiheesta:

Itämeren rantaa utuisena aamuna.

Itämeren tila

Itämeri ja sen tila ovat referenssipisteitä maailman tilasta ja omista toimistamme. Jopa koronakriisi linkittyy siihen.

Lue artikkeli »