Risto E.J. Penttilä & Jyrki Karvinen:
Pitkä tie Natoon
Otava 2022. 318 s.
Venäjän hyökättyä Ukrainaan ja Suomen haettua Naton jäsenyyttä keväällä 2022 Suomen turvallisuuspolitiikka on kirjoitettava uusiksi. Nykyisin liike-elämän konsulttitoimisto-ajatuspaja Nordic West Officea johtaja entinen tutkija, virkamies ja poliitikko ja muutenkin monessa mukana ollut vaikuttaja, Risto Penttilä on toimittaja Jyrki Karvisen kanssa ehtinyt ensimmäisenä saattamaan markkinoille kirjan, joka analysoi Suomen kylmän sodan jälkeistä turvallisuuspolitiikkaa ja erityisesti suhdetta Natoon aina jäsenhakemukseen asti. On vaikea kuvitella monipuolisemmin kokeneempaa parivaljakkoa tähän tehtävään.
Kirja on kirjoitettu Penttilän näkökulmasta, mutta se ei varsinaisesti ole muistelmateos, vaikka siinä elementtejä sellaisesta onkin. Penttilän oman Suomen Nato-suhdetta leikkaavan elämäntarinan lisäksi kirjassa on kolme muuta tasoa: Natoa koskeva keskustelu ja päätöksenteko Suomessa, Naton kehitys sekä laajempi maailmanpoliittinen kehys ja sen muutos. Karvisen panos näkyy ennen kaikkea Suomen Nato-politiikan ja Naton kehityksen kuvauksissa.
Sujuvasti kirjoitettu teksti etenee vauhdikkaasti erilaisilla anekdooteilla höystettynä, mutta analyyttisesti. Pääasiat Suomen turvallisuuspolitiikan ja Nato-suhteen kehityksestä kuten myös Natosta ovat kohdillaan. Monet havainnot eri toimijoiden roolista ja ajattelusta ovat teräviä ja olennaisia. Tämän tarinan kertaaminen on tarpeen myös asiaa jo tunteville, sillä merkittävätkin lähihistorian käänteet puhumattakaan yksityiskohdista unohtuvat varsin helposti, vaikka ne olisivat periaatteessa tuttujakin.
Kirja on arvokas, vaikka olisi perustellusti eri mieltäkin. Erilaisille tulkinnoille on tarpeen varata oma tilansa, jotta tarina täydentyisi, sillä näkökulmia on siinä missä kokijoitakin. Niitä voidaan tarkentaa ja lisätä nyansseja etenkin, kun arkistoihin perustuvaa tutkimusta tulee enemmän saataville.
Teos avaa myös keskustelua Suomen roolista Natossa. Penttilä hahmottelee visiota vahvasta pohjoismaisesta ryhmittymästä sekä kasvavasta yhteistyöstä myös Viron kanssa. Suomesta tulee Nato-jäsenyyden myötä ”neljäs tasavalta”, jossa presidentin asema taas vahvistuu. Ulkopolitiikan iso linja ei kuitenkaan muutu, vaikka suhteet Nato-liittolaisten kanssa tiivistyvätkin.
Keskeisintä antia on kirjan analyysi siitä, miten kysymystä Suomen Nato-jäsenyydestä arvioitiin ja miksi sitä ei haluttu edistää kylmän sodan päätyttyä. Penttilä ja Karvinen käyvät läpi neljä vaihetta, jolloin Suomi olisi voinut hakea Naton jäsenyyttä mutta ei kuitenkaan hakenut. Ensimmäinen on 1990-luvun puoliväli, jolloin Nato ryhtyi laajentumaan. Tuolloin Suomen prioriteetit olivat kuitenkin muualla: ennen kaikkea EU-jäsenyyden syventämisessä. Kun turvallisuusvajettakaan ei koettu, keskusteluakaan ei juuri käyty Max Jakobsonin tunnetusta puheenvuorosta huolimatta. Penttilän nuorsuomalainen puoluekin otti myönteisen kannan Nato-jäsenyyteen vasta marraskuussa 1998.
Toinen mahdollinen hetki olisi koittanut 2000-luvun alussa, jolloin Nato laajeni uudelleen muun muassa Baltian maihin. Naton suhteet Venäjäänkin näyttivät kehittyvän vauhdilla, kun terrorismia pidettiin yhteisenä uhkana. Presidentti Halonen ei kuitenkaan halunnut viedä Suomea sotilasliiton jäseneksi ja Yhdysvaltojen kylkeen Penttilän tulkinnan mukaan ideologisista syistä. Halosen ja monen muunkin mukaan Suomelle oikea viiteryhmä oli sotilaallisesti liittoutumaton Ruotsi eikä Venäjän uhasta traumatisoituneet Baltian ja muut Itä-Euroopan maat. Toisaalta Nato-jäsenyyttä vastustettiin vahvasti myös reaalipoliittisesta näkökulmasta: Suomen ei kannattanut turhaan ärsyttää Venäjää. Vaikka Nato ei olisikaan pahasta, muutos sisältäisi turhia riskejä.
Kolmas momentti tarjoutui Georgian sodan jälkeen, jolloin Venäjän ja lännen suhteet muuttuivat jännitteisemmiksi. Suoraa uhkaa Venäjältä ei kuitenkaan nähty. Nato-jäsenyyden näkeminen optiona alkoi vakiintua, mutta samalla uskottiin siihen, että optio itsessään edistäisi vakautta parhaiten ilman, että siihen olisi syytä turvautua. Presidentti Niinistö ei ollut Nato-jäsenyyden hakemisesta innoissaan eikä pääministeri Jyrki Kataisen monipuoluehallitus halunnut edistää kokoomuksen ottamaa Nato-myönteistä kantaa.
Suomi ei myöskään hakenut Naton jäsenyyttä Krimin valtauksen ja Itä-Ukrainan sodan alkamisen seurauksena 2010-luvun puolivälissä, vaikka Venäjän uhka näyttäytyi entistä selväpiirteisempänä. Suomen suhde Natoon tiivistyi, mutta askelta jäsenyyteen ei otettu pitkälti samoista syistä kuin aiemminkin.
Jäsenyyshakemukseen päädyttiin vasta keväällä 2022. Kirja käsittelee tämän vaiheen suhteellisen nopeasti, vaikka Penttilä toteaakin, ettei hakeminen tuolloinkaan ollut mikään vääjäämättömyys. Päätös tehtiin Penttilän mukaan tunteen voimalla eikä siksi, että Naton kannattajat olisivat voittaneet argumentoinnin.
Kirjan dramaattisin väite kytkeytyy kuitenkin juuri hakemusprosessiin: Niinistölle selvisi maaliskuussa Washingtonissa, ettei Yhdysvallat toivotakaan Suomea automaattisesti tervetulleeksi keskellä kiristynyttä tilannetta. Nyt Washingtonissa pelättiin Venäjän ärsyttämistä ryhtymällä laajentamaan Natoa eikä ovi ehkä olisikaan luvatusti auki. Mahdollista nopeaa rauhaa tai tulitaukoa ei haluttu vaikeuttaa kasaamalla ylimääräisiä esteitä. Siksi Niinistö puhui vain epämääräisestä prosessista. Jäsenyysprosessi nytkähtikin eteenpäin vasta, kun Ukraina torjuikin Venäjän hyökkäyksen ja sota näytti jatkuvan pitkään.
Tällä kertomuksella on Suomen omaa asemaa laajempaa historiallista merkitystä. Penttilän vaikutelmaa ja suoraan saamia tietoja tapauksesta ei voi suoraan kiistää tai vahvistaa, mutta kyllä myös Niinistöllä oli syynsä siihen, miksi Nato-jäsenyyden tavoittelua ei haluttu tuutata julkisuuteen Washingtonissa maaliskuun alussa. Naton avointen ovien politiikan vakuutettiin jatkuvan.
Kahta muutakin väitettä on ehkä syytä kommentoida tässä varsinkin, kun ne nousevat kirjassa useaan otteeseen esiin. Vaikka Penttilä on ollut monessa kysymyksessä herättämässä keskustelua ja osunut arvioissaan oikeaan, ei hänen joulukuussa 2021 A-studion keskustelussa tekemänsä ennustuksensa siitä, että Suomi tulee keväällä tekemään päätöksen Nato-jäsenyydestä mennyt kuitenkaan aivan nappiin. Penttilä esitti tuolloin, että Venäjän hyökättyä Ukrainaan länsi asettaa Venäjälle pakotteita. Länsi ei kuitenkaan halua lähteä sotimaan Ukrainaan, jolloin se haluaa tiivistää rivejään. Tällöin Suomelta kysytään, oletteko te meidän joukossamme vai ette. Jäsenyydestä keskustellaan Yhdysvaltojen kanssa jo helmi-maaliskuussa, Penttilä ennusti oraakkelimaisesti.
Ajankohta osui oikeaan, mutta prosessi ei. Nato tai Yhdysvallat ei tullut Suomelta peräämään kantaa vaan pikemminkin päinvastoin kuten Penttilä itsekin kirjassaan kuvaa. Prosessin laittoi liikkeelle yleisen mielipiteen muutos Suomessa. Samassa A-studion keskustelussa itse asiassa Hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskuksen johtaja Teija Tiilikainen esitti, että yleisen mielipiteen olisi muututtava ensin, mutta siihen menisi useampi vuosi. Tiilikaisella oli prosessi oikein, mutta ajankohta ei.
Toinenkin kommenttia vaativa väite liittyy itse asiassa yleiseen mielipiteeseen. Kirjoittajat väittävät, sekä suoraan että välillisesti, että yleinen mielipide olisi kyllä muuttunut myönteiseksi, jos Suomen poliittinen johto olisi päättänyt hakea Nato-jäsenyyttä jo aiemmin. Itse asian suhteen voi olla agnostikko, koska varmaa tietoa yleisen mielipiteen reaktiosta ei ole, mutta mielipidetutkimukset eivät kansalaisten halusta seurata johtajaa Nato-kysymyksessä anna kunnollista perustetta. Vain yksi, vuonna 2005 tehty Ylen teettämä kysely, sarjassaan ensimmäinen, antoi tällaisen tuloksen mutta eivät enää sen jälkeiset.
Vaikka Niinistö oli presidenttinä hurjan suosittu, vuonna 2018 vain kolmasosa, siis vain hieman useampi kuin standardikysymykseen vastanneista mutta ei enemmistö, olisi ollut valmis kannattamaan Naton jäsenyyttä, jos valtiojohto sitä olisi suositellut. Väitteestä, että kansalaiset seuraisivat kyllä johtajaa, jos nämä tekisivät päätöksen, tuli Naton kannattajien keskuudessa opinkappale huteran evidenssin pohjalta. Lopulta kävi täysin toisin ja se olikin yllätys. Kielteistä kansalaismielipidettä ei kirjassa kuitenkaan täysin nähdä syynä, mikä selittäisi Suomen valtiojohdon haluttomuuden hakea Nato-jäsenyyttä aiemmissa historiallisissa vaiheissa.
Kirjoittaja
Tuomas Forsberg on Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin johtaja ja Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professori. Hän on suorittanut 154. maanpuolustuskurssin.
