Resilienssiin käsitteenä törmää puheissa ja kirjoituksissa yhä useammin. Yksi luonnollinen syy tähän on käsitteen vahva kytkeytyminen turvallisuuteen, jota uhkaavia tekijöitä olemme viime vuosina joutuneet kohtaamaan muun muassa koronapandemian, Venäjän Ukrainaan kohdistaman hyökkäyssodan, luonnon ääri-ilmiöiden ja viimeksi kriittisen infrastruktuurimme vaurioitumisen muodoissa. Ajan myötä turvallisuusympäristömme on muuttunut mutkikkaasta yhä monimutkaisemmiksi johtuen esimerkiksi kriisien ja niiden aiheuttajien keskinäisriippuvuuksien lisääntymisestä, uhkakirjon monipuolistumisesta ja teknologian hyödyntämismahdollisuuksien kasvusta. Vaikka turvallisuuteen liittyvät asiat ovat viime aikoina olleet korostuneesti esillä arjessamme, kokee suurin osa meistä elämänsä olevan turvallista.
Resilienssi yleiskäsitteenä rinnastetaan usein kriisinsietokykyyn, jonka syvällisempää käsittelyä on vaikea toteuttaa ilman kontekstisidonnaisuutta. Suomalaisen yhteiskunnan viitekehyksessä resilienssi on kokonaisturvallisuuden näkökulmasta kykyä ylläpitää elintärkeät toiminnot kaikissa olosuhteissa. Se on seurausta elintärkeisiin toimintoihin ja niihin kohdistuviin uhkiin kohdennettavista johdetuista varautumis- ja vastatoimenpiteistä. Yhteiskuntamme kriisinsietokyvyn perusedellytys on, että kykenemme toteuttamaan yhteiskunnan toimivuuden kannalta välttämättömät strategiset tehtävämme häiriöttömissä olosuhteissa. Sen lisäksi meidän on kyettävä tunnistamaan elintärkeisiin toimintoihin kohdistuvat uhkat mahdollisine vaikutuksineen. Varautumistoimenpiteillä pyrimme vähentämään uhkien konkretisoitumista ja edistämään omaa valmiuttamme kohdata niitä. Vastatoimenpiteillä meidän on pystyttävä minimoimaan uhkien vaikutuksia ja edistämään yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen toipumista.
Kuva: Anni Koponen / Suomen Punainen Risti
Yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen ylläpitäminen edellyttää tarkoitukseensa soveltuvia, määrältään ja laadultaan riittäviä suorituskykyjä. Yksi suorituskyvyn keskeinen osatekijä on viime viikkojen julkisessa keskustelussa painottunut infrastruktuuri, jonka merkitys yhteiskuntamme toimivuudelle on kiistatta suuri. Sen rinnalle tarvitaan lisäksi myös toimintaa ohjaavia ja yhtenäistäviä toimintatapoja, osaavaa henkilöstöä ja sen tarkoituksenmukaista organisointia, johtajuutta ja johtamisyhteyksiä, soveltuvaa materiaalia ja muita resursseja sekä riittävää harjoittelua ja yhteentoimivuutta lujittavia järjestelyjä. On tärkeää, että huomioimme kaikki suorituskyvyn osatekijät tasapainoisella tavalla vahvistaessamme elintärkeiden toimintojemme resilienssiä.
Säännöllisesti julkaistava kansallinen riskiarviomme antaa meille hyvät perusteet yhteiskunnan elintärkeisiin toimintoihin kohdistuvista laaja-alaisista, sekä inhimillisestä toiminnasta että luonnosta aiheutuvista uhkista mahdollisine vaikutuksineen. Sen tueksi yhteiskunnan eri toimijat syventävät uhkatietoisuuttaan hyödyntämällä sekä julkista että viranomaisten tuottamaa salassa pidettävää tietopohjaa. Kuten olemme viime aikoina kokeneet, voivat merkittävätkin turvallisuusympäristön muutokset tapahtua nopeasti ja yllättäen. Tämä asettaa vaatimuksia ympäristömme jatkuvalle valvonnalle, uhkien ennakoivalle tunnistamiselle, päättäväiselle ja ketterälle vasteelle sekä toiminnan vaikutusten luotettavalle arvioimiselle. Tiedon merkitys strategisena, jaettuna arvoaan kasvattavana resurssina korostuu entisestään.
Vaikka turvallisuudestamme ovat ensisijaisessa vastuussa julkisen sektorin toimijat, on uhkiin varautuminen ja vastaaminen aina erittäin vahvasti riippuvaista myös yksityisen sektorin palveluista, järjestöjen toiminnasta ja kansalaisten osaamisesta. Yhä keskinäisriippuvaisemmassa yhteiskunnassamme korostuu ehdoton yhteistoimintavaade. Meidän on erilaisissa tilannekehityksissä kyettävä optimoimaan kaikilla toiminnan tasoilla rajallisten resurssiemme käyttö tavalla, joka parhaiten palvelee kokonaisuutta. Tämä edellyttää meiltä kaikilta kykyä tunnistaa oman toimintamme tarkoitus osana suurempaa kokonaisuutta, valmiutta kantaa itseämme suurempaa kokonaisvastuuta sekä pyyteetöntä vastuullisuutta luopua tarvittaessa osasta omaamme yhteisen edun nimissä.
Meillä jokaisella on oikeus elää turvallisessa yhteiskunnassa. On kuitenkin tärkeää myös aina muistaa, että me kansalaiset itse yhteiskunnan eri sektoreilla toimiessamme myös tuotamme turvallisuuden itsellemme ja toisillemme. Tarkastelu tästä näkökulmasta johtaa helposti päätelmään, että lopulta yhteiskuntamme tärkein toiminto on meidän jokaisen oma toimintakykymme. Siksi meidän kaikkien tulee yksilöinä ylläpitää riittäviä fyysisiä, henkisiä, sosiaalisia ja eettisiä valmiuksiamme, tunnistaa niitä vaarantavat tekijät, varautua niihin ennalta ja vastata niihin päättäväisesti. Pohjimmiltaan kyse on turvallisuusasenteesta ja sen ilmentymisestä meille suomalaisille varsin tutulla tavalla – maanpuolustustahtona käsitteen laajassa merkityksessä.
Kirjoittaja
Petteri Korvala toimii Turvallisuuskomitean pääsihteerinä. Turvallisuuskomitea on valtioneuvostoa ja ministeriöitä laajoissa kokonaisturvallisuuteen liittyvissä asioissa myös häiriötilanteissa avustava varautumisen pysyvä yhteistoimintaelin. Korvalalla on noin 30 vuoden monipuolinen kokemus puolustushallinnon koti- ja ulkomaan tehtävistä. Hän siirtyi nykyiseen tehtäväänsä Suomen pysyvästä EU-edustustosta. Korvala on suorittanut 197. maanpuolustuskurssin.
