Suomi osana kansainvälistä yhteisöä Afganistanissa

Suomella on pitkä ja kunniakas historia osallistumisessa kansainväliseen kriisinhallintaan. 1950-luvulla alkanut vahva osallistuminen YK:n rauhanturvaoperaatioihin on kehittynyt ajan myötä kriisinhallinnan kokonaisuudeksi, jossa suomalaiset sotilaat ja siviilikriisinhallinnan asiantuntijat ovat osallistuneet lukuisiin YK:n, EU:n, Naton tai kansainvälisten yhteenliittymien operaatioihin.

Alusta lähtien Suomen kriisinhallintaosallistumisen perusteena on ollut vastuunkanto kansainvälisestä rauhasta ja turvallisuudesta sekä Suomen kansainvälisen aseman vahvistaminen. Kriisinhallinta on keskeinen Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan väline, kuten tuorein ulko- ja turvallisuuspoliittinen selontekokin korostaa. Lähtökohtana ovat konfliktialueiden turvallisuuden ja vakauden vahvistaminen, siviilien suojelu, sekä demokratian, hyvän hallinnon ja ihmisoikeuksien – erityisesti naisten ja lasten oikeuksien – edistäminen. Aktiivisella kriisinhallintaosallistumisella Suomi myös vahvistaa turvallisuuspoliittisia kumppanuuksiaan.

Suomi on osallistunut Afganistanin vakauttamiseen ja jälleenrakentamiseen vuodesta 2002 lähtien kokonaisvaltaisesti sotilaallisen kriisinhallinnan, siviilikriisinhallinnan ja kehitysyhteistyön keinoin. Suomi on toiminut Afganistanissa, kuten muuallakin maailmassa, osana kansainvälistä yhteisöä ja tukenut Afganistanin hallintoa maan kehittämiseksi vakaammaksi, demokraattisemmaksi ja tasa-arvoisemmaksi.

Kun Suomi päätti osallistua YK:n joulukuussa 2001 valtuuttamaan ja vuonna 2002 käynnistyneeseen monikansalliseen ISAF-operaatioon, kaikki yllä mainitut kriisinhallinnan tavoitteet ja lähtökohdat vaikuttivat Suomen päätökseen. Afganistanissa olivat uhattuina kansainvälinen rauha ja turvallisuus, ihmisoikeudet ja erityisesti naisten ja tyttöjen oikeudet. Afgaanisiviilit tarvitsivat suojelua. Yhdysvaltain johdolla lukuisat Suomen kumppanimaat liittyivät operaatioon, jonka tavoitteena oli tuoda Afganistaniin vakautta ja näin mahdollistaa humanitaarinen työ, estää Yhdysvaltain maaperällä toteutettujen 9/11-iskujen jälkeen uudet terrori-iskut Afganistanista käsin sekä tukea afgaanihallintoa sen turvallisuusjoukkojen kouluttamisessa ja parantaa maan ihmisoikeustilannetta. ISAF:in päättyessä Afganistanin armeijan tukeminen siirtyi Naton Resolute Support Mission -koulutusoperaatiolle. Yhteensä Afganistanissa on toiminut noin 2500 suomalaissotilasta.

EUPOL Afghanistan -siviilikriisinhallintaoperaatio puolestaan tuki Afganistania siviilipoliisijärjestelmän luomisessa vuosina 2007–2016. Operaatiossa keskityttiin voimakkaasti naispoliisien määrän lisäämiseen ja naisten aseman parantamiseen poliisiorganisaatiossa, missä onnistuttiinkin. Suomi oli yksi eniten operaatioon asiantuntijoita lähettäneistä jäsenmaista ja peräti kaksi operaation päälliköistä oli suomalaisia – toinen heistä nainen, mikä on Afganistanin kontekstissa erityisen merkityksellistä.

Resolute Support -operaatio päätettiin huhtikuussa 2021, Yhdysvaltain vetäytymispäätöksen jälkeen, ajaa nopeasti alas. Suomalaisjoukot poistuivat kesäkuussa. Samalla kansainvälisten toimijoiden, mukaan lukien Suomen, viesti oli, että tukea Afganistanille jatketaan sotilaallisen kriisinhallinnan sijaan muilla tavoin. Talibanin saatua nopeasti koko maan hallintaansa ja turvallisuustilanteen romahtaessa nähtäväksi jää, millainen tuki uudessa tilanteessa on mahdollista.

Suomalaiset sotilaat avustivat evakuoitavia Hamid Karzain lentokentällä Kabulissa 24. elokuuta 2021.
Kuva: Staff Sgt. Victor Mancilla / U.S. Central Command Public Affairs

Kansainvälisen yhteisön ja afganistanilaisten kysymys luonnollisesti on, mitä kansainvälisestä kriisinhallinnasta jäi käteen ja millaiseksi afganistanilaisten elämä muodostuu ilman kansainvälistä sotilaallista läsnäoloa. Tilanne näyttää synkältä ja siitä voi vetää ainakin kahtalaisia johtopäätöksiä. Ensiksikin Talibanin nopea eteneminen kansainvälisten joukkojen poistumisen myötä osoittaa, että kansainvälisten joukkojen läsnäolo on ollut kriittinen tekijä afganistanilaisten turvallisuuden, yhteiskunnallisen kehityksen sekä naisten ja tyttöjen aseman parantumisen takaajana. Kriisinhallinta on siis viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ollut selvästi vaikuttavaa: kansainvälisten joukkojen tukiessa Afganistanin hallintoa on voitu mahdollistaa muun muassa tyttöjen koulunkäynti ja naisten osallistuminen laajasti yhteiskunnan toimintaan. Pelkona on, että Talibanin ottaessa vallan laillisesti valitulta hallitukselta, naisten ja tyttöjen asema heikkenee nopeasti. Toinen johtopäätös väistämättä on, että vaikka kansainvälisen kriisinhallinnan keinoin on pystytty vahvistamaan afganistanilaisten kapasiteettia huolehtia itsenäisesti maan ja kansalaisten turvallisuudesta, tulokset eivät ole olleet niin kestäviä kuin on toivottu: afgaanisotilaiden osaaminen tai sitoutuminen taisteluun hallinnon puolesta talibania vastaan on tilanteen nopeasta kehittymisestä päätellen ollut puutteellista. Afganistania vaivaavalla rakenteellisella korruptiolla on ollut tähän oma vaikutuksensa.

Kun Suomen kriisinhallintaosallistumisen ja muun tuen ja yhteistyön vaikuttavuutta arvioidaan, on haasteena suorien syy-seuraussuhteiden osoittaminen Suomen toimien ja kohdemaan kehityksen mittareiden välillä. Suomen panos on osa laajan kansainvälisen yhteisön panosta ja myönteisen kehityksen takana on lukuisia muuttujia. Selvää kuitenkin on, että Suomi on kriisinhallinnalla osaltaan tukenut Afganistanin viimeisen 20 vuoden kehitystä kohti kestävämpää, tasa-arvoisempaa ja demokraattisempaa tulevaisuutta. Kriisinhallintaoperaatioiden kautta ja niiden turvaamina on Afganistanissa saavutettu yhteiskunnallista edistystä. Talibanin eteneminen kyseenalaistaa tämän kehityksen jatkuvuuden, mutta aiemmat tulokset ovat kiistattomia.

Suomi on kriisinhallintaosallistumisellaan Afganistanissa kantanut vastuuta kansainvälisestä rauhasta ja turvallisuudesta ja siviilien suojelusta. Suomi on osoittanut kumppaniensa rinnalla valmiuden toimia vaativalla konfliktialueella ja saanut tästä tärkeää oppia myös muita kriisialueita ajatellen. Osallistuminen ISAF- ja RS-operaatioihin on ollut keskeinen osa Suomen vuosien varrella tiivistynyttä ja Suomea hyödyttävää Nato-kumppanuutta. Kaukaisilta tuntuvilla konflikteilla on heijastusvaikutuksia laajalti, Suomeenkin. Afganistanin epävakaus on mahdollistanut kansainvälisestikin toimivien terroristijärjestöjen rekrytointi- ja koulutustoiminnan ja turvasatamat sekä huumekaupan jatkumisen Afganistanin maaperältä käsin ja myös aiheuttanut merkittävää epäsäännöllistä muuttoliikettä Afganistanista myös Suomeen. Kriisinhallinnan keinoin näihin ilmiöihin on pystytty puuttumaan. Samat muuttujat ovat läsnä myös Irakissa, jolle Suomi antaa kokonaisvaltaista tukea ml. vahvan kriisinhallintaosallistumisen kautta, sekä läntisessä Afrikassa, jonne Suomen kriisinhallintaosallistumista on tarkoitus suunnata yhä enemmän.

Vuosien varrella Suomen osallistumista sotilaallisiin operaatioihin Afganistanissa on kyseenalaistettu. On kuitenkin tarkasteltava rehellisesti niitä toimintavaihtoehtoja, joita Suomella oli 9/11-terrori-iskujen jälkeen Yhdysvaltain kutsuessa kokoon koalition toimiin Talibania vastaan ja Afganistanin tukemiseksi. Osallistumatta ja toimimatta jättäminenkin on aktiivinen valinta. Suomi tekee kriisinhallintaa osana laajempaa kokonaisuutta, kansainväliseen tilanteeseen ja yhteisiin linjauksiin nojaten. On vaikea nähdä, että Suomi olisi suhtautunut välinpitämättömästi Afganistanin tarpeisiin tai toisaalta keskeisen turvallisuus- ja puolustuspoliittisen kumppanimme Yhdysvaltojen pyyntöön ja kumppanimaista poiketen päättänyt olla osallistumatta operaatioon.

Jatkossakin kriisinhallinta on keskeinen osa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Se tarkoittaa, että tulevaisuudessakin kannamme vastuumme ja teemme monien muuttujien pohjalta päätöksiä osallistumisesta kansainväliseen kriisinhallintaan. Tiedostaen, että näkyvien tulosten saavuttaminen nopeasti ei ole helppoa ja että operaatioita toimeenpannaan haastavissa toimintaympäristöissä.

Kirjoittaja

Sari Rautio toimi huhtikuusta 2018 elokuuhun 2021 ulkoministeriön turvallisuuspolitiikan ja kriisinhallinnan yksikön päällikkönä. Rautio on suorittanut 224. maanpuolustuskurssin.

Share on twitter
Share on facebook
Share on linkedin

Lisää artikkeleita:

Niin sanotut Lord Elginin marmorit British Museumissa ovat erinomainen esimerkki pitkästä ja vaikeasta kulttuuriomaisuuden palauttamiseen liittyvästä keskustelusta. Kuva: Jon Bower London/Alamy Stock Photo

Ryöstöjä, kolonialismia ja yhteiskuntakritiikkiä

Mitä museot voivat omistaa, tutkia, tulkita ja esittää ja millä perustein? Entä missä menevät sopivaisuuden rajat? Osa kysymyksistä on helppoja ja vastaukset löytyvät museoalan eettisistä ohjeista, hyvistä käytännöistä ja lainsäädännöstä. Osan kanssa joudutaan testaamaan ajattelun rajoja. Nyt puhuttavat museoiden kolonialistinen historia, kulttuuriesineiden palauttaminen sekä yhteiskunnallisesti vaikeat kysymykset.

Lue artikkeli »
Mombasan ja Nairobin välinen raideyhteys valmistui keväällä 2017 kiinalaisen urakoitsijan ja lainarahan vaikutuksella. Yhteys on maan itsenäistymisen jälkeisen ajan kallein infrastruktuurihanke. Afrikan sisäosien ja Intian valtameren välisen yhteyden kehittäminen edistää paitsi alueen maiden omaa myös Kiinan kauppaa ja vaikutusvaltaa. Kuva: Khalil Senosi / AP / Lehtikuva

Kiina Afrikassa

Kiinan toiminta Afrikassa on herättänyt paljon keskustelua kuluneen vuosikymmenen aikana. Usein puhutaan ikään kuin Kiina olisi uusi toimija mantereella. Kiina on kuitenkin ollut läsnä eri tavoin jo aivan Kansantasavallan perustamisen alkuajoista saakka.

Lue artikkeli »