Turkin nykyistä ulkopolitiikkaa tarkasteltaessa on hyvä erottaa pitkä linja ja aivan viime vuosien kehityskulut. Pitkän linjan osalta ratkaisevaa on ollut kylmän sodan päättymisen jälkeinen uuden roolin etsintä, Neuvostoliiton vuodesta 1945 vuoteen 1991 jatkuneen eksistentiaalisen uhan poistuminen, sekä pyrkimykset laajentaa Turkin liikkumavaraa kansainvälisessä järjestelmässä. Lyhyellä aikavälillä eli vuodesta 2016 alkaen leimallista on ollut Turkin asevoimien entistä määrätietoisempi käyttö uuden aseman rakentamisessa. On siis nähtävissä kaupan ja kulttuuristen yhteyksien varaan rakentuneen laajentuneen toimintakentän turvaamisen muuttuminen yhä enemmän militarisoiduksi, voimapolitiikan avulla toteutetuksi toiminnaksi.
Kuva: Lehtikuva /AP Photo
Kaiken ulkopolitiikan perusta on kansallisvaltioiden sisäpolitiikka sekä vallitsevat käsitykset oman maan roolista maailmassa. Turkissa on nähtävissä kaksi keskenään kilpailevaa strategisen kulttuurin suuntausta: tasavaltalainen ja imperiaalinen. Ensin mainittu oli hallitseva 1920-luvulta 1980-luvulle. Tämän jälkeen alkoi murrosvaihe ja nykyisen valtapuolue AKP:n ja presidentti Erdoğanin kaudella aiemmin marginaalissa ollut imperiaalinen strategisen kulttuurin traditio on noussut vallitsevaksi. Siinä missä tasavaltalaisessa traditiossa Turkkia edeltäneen Osmanivaltion alueiden menettämisestä tehtiin pakon edessä hyve keskittymällä turvaamaan sisäinen modernisaatioprojekti Lausannen rauhansopimuksessa turvattujen rajojen sisällä, imperiaalinen traditio näkee aluemenetykset traumana ja historiallisena vääryytenä. AKP:n ja Erdoğanin edustaman Turkin poliittisen islamin piirissä myös itse kotimainen länsimaalaistaminen ymmärretään virheenä ja puolueen ideologiassa keskeistä onkin niin sanottu restauraation teema, eli pyrkimys palauttaa Turkki islamilaisen sivilisaation johtotähdeksi.
Tällä kotimaisella restauraation projektilla on suora kytkös uuteen ulkopolitiikkaan. Presidentti Erdoğanin ja hänen lähipiirinsä ajattelussa tasavaltainen Turkki oli turhaan pakottanut maan ulkopolitiikan ahtaaseen muottiin, länsimaiden liittolaiseksi. Yhdistettynä 2000-luvun kahden ensimmäisen vuosikymmen merkittävään talouskasvuun, Turkin ulkopolitiikan keskiöön on noussut ajatus Turkista ’järjestystä rakentavana’ toimijana. Tässä katsannossa niin sanottu vanha Turkki vain alistui muiden määrittelemään järjestykseen, kun taas nykyinen itse aktiivisesti luo uutta maailmanjärjestystä.
Kuva: Patrick Semansky/AFP/Lehtikuva
Yhä useammin tämä aktiivinen järjestyksen luonti realisoituu tavalla, joka ulkopuolelta tarkasteltuna tuntuu pikemminkin tuottavan epäjärjestystä. Vuodesta 2011 eteenpäin Turkin ulkopolitiikassa on koettu radikaali muutos, kun maa on aktiivisesti pyrkinyt kaatamaan naapurimaan eli Syyrian hallinnon. Vuoteen 2016 saakka kyse oli sunnikumouksellisten ryhmien rahoittamisesta, laajalla skaalalla Turkin yhteen kokoamien niin sanotun Vapaan Syyrian Armeijan (FSA) taistelijoista aina salafi-jihad-järjestöihin, ennen muuta Ahrar al-Sham ja Jabhat al-Nusra. Syyrian hallinnon kaatamiseen tähtäävät pyrkimykset avasivat kuitenkin tien Syyrian PKK-liitännäisten ryhmien de facto autonomiselle hallinnolle Turkin vastaisen rajan tuntumassa. Tämän vuoksi erityisesti vuodesta 2016 eteenpäin Turkin omat asevoimat ovat taistelleet Syyrian puolella kurdijoukkoja vastaan.
Presidentti Erdoğanin keskeisin motto kuuluu ”maailma on suurempi kuin viisi”, viittauksena YK:n turvallisuusneuvosten viiteen pysyvään jäseneen. Turkki onkin yksi niistä toimijoista, joka kaikkein äänekkäimmin vaati kansainvälisissä suhteissa uusia järjestelyjä ja näiden kautta lisää sananvaltaa.
Kuva: Lehtikuva /AP Photo
Nykyisellään Erdoğanin johtama ulkopolitiikka on yhdistelmä elementtejä perinteisestä tasavaltalaisesta doktriinista ja uudesta imperiaalisesta, islamilaisen sivilisaation erityisyyttä korostavasta katsannosta. Taistelu Kurdistanin työväenpuolueen (PKK) syyrialaisesta sisarpuoluetta vastaan Syyriassa, sekä järkähtämätön asenne Kyproksen turkkilaisosan ja itäisen Välimeren resurssien hyödyntämisessä edustavat perinteistä linjaa, kun taas Muslimiveljeskunta-liikkeen tukeminen Syyriasta Libyaan, sekä pyrkimykset nousta sunni-islamilaisen maailman johtotähdeksi edustavat uutta, islamiin kiinnittyvää ulkopolitiikkaa. Muslimiveljeskunnan määrätietoinen tukeminen on myös ajanut Turkin törmäyskurssille Saudi-Arabian, Egyptin ja Arabiemiraattien kanssa. Näiden valtojen keskinäinen taistelu alueellisesta herruudesta ulottuu aina Libyaan ja Afrikan sarven alueelle sakka.
Turkin uuden ulkopolitiikan johtoajatuksena on edistää kansainvälisen järjestelmän moninapaistumista. Tämän katsotaan lisäävän Turkin liikkumavaraa ja mahdollisuuksia määritellä järjestelmän toimintalogiikkaa omista intresseistä. Tällä tavoin Turkista on tullut revisionistinen eli vallitsevaa järjestelmää haastava toimija. Turkki haluaa jatkossakin pysyä Nato-jäsenenä sekä EU-hakijamaana. Näitä molempia se kuitenkin pyrkii hyödyntämään omien, monesti täysin erillisten päämääriensä toteuttamiseksi. Uusi ulkopolitiikka ei pyri korvaamaan länsiorientaatiota tiiviillä liittolaisuudella Venäjän kanssa, vaan toimintaa ohjaa uskomus Turkin kyvystä raivata itselleen entistä autonomisempi asema suurvaltojen välissä, pyrkien hyödyntämään molempia omien etujensa mukaisesti.
Kirjoittaja
Toni Alaranta on Turkin poliittiseen historiaan erikoistunut valtiotieteiden tohtori. Alaranta työskentelee vanhempana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa.
