Yhdysvallat tekee tiliä

Robert Kagan (2018): The Jungle Grows Back: America and Our Imperiled World. Alfred A. Knopf.
 
John J. Mearsheimer (2018): Great Delusion: Liberal Dreams and International Realities. Yale University Press.
 
Stephen M. Walt (2018): The Hell of Good Intentions: America’s Foreign Policy Elite and the Decline of U.S. Primacy. Farrar, Straus and Giroux.
Maailmanjärjestys on kuin terveys; sen korvaamattomaan arvoon havahtuu usein vasta kun sen on jo vaarassa menettää. Näihin sanoihin tiivistyy Yhdysvaltain johtavan uuskonservatiivisen ajattelijan tuoreen kirjan ydinsanoma. Aiemmin Euroopan ja Yhdysvaltain maailmankuvien eroja käsitelleellä kirjallaan (Of Paradise and Power, 2003) maineeseen noussut Robert Kagan on nyt tuottanut tiiviin hätähuudon liberaalin maailmanjärjestyksen pelastamiseksi.
Kaganin lähtökohta on, että länsi ja Yhdysvallat sen etunenässä on vajonnut vaaralliseen omahyväisyyden tilaan. Toisen maailmansodan jälkeen rakennettu liberaali maailmanjärjestys ei ole luonnonlaki, vaan suurin ponnistuksin ja uhrauksin maailmanpolitiikan perusvoimia uhmaamaan rakennettu järjestelmä, joka on nyt vaarassa murentua.
 
Kaganin sanoin kansainvälinen järjestelmä ei ole sivistynyt ja hyvässä hoidossa oleva puutarha, vaan se on vaarallinen viidakko, joka on alati valmis valtaamaan alaa järjestyksen voimilta. Näistä järjestyksen voimista Yhdysvallat on ylitse muiden. Kirjan yksi vahvuus onkin Yhdysvaltain kansainvälispoliittisen roolin ja sen kehityksen esittäminen tiiviissä ja vahvasti näkökulmaistetussa muodossa. Kaganin kirjan yksi ydinviesti onkin muistuttaa yhdysvaltalaisia siitä, kuinka suurien vaarojen ja kustannuksien kautta he päätyivät omaksumaan maailmanlaajuisen johtoroolin ja kuinka sen seurauksena sekä Yhdysvaltoja että lähes koko maailmaa on kohdannut vertaansa vailla olevan vakauden, vapauden ja vaurauden ajanjakso.
 
Kirjan vahva perusargumentti on samalla myös sen merkittävin heikkous. Kagan ei näet osoita minkäänlaista pyrkimystä tarkastella Yhdysvaltain kylmän sodan jälkeistä roolia tai toimintaa kriittisesti. Päinvastoin, kritiikki kohdistetaan yksinomaan siihen, että kaikesta vastuunkannostaan huolimatta se ei sittenkään ole viimeksi kuluneiden kolmen vuosikymmenen aikana tehnyt tarpeeksi. Katastrofiksi osoittautunut Irakin sotakin kuitataan lähestulkoon olankohautuksella: ”tekevälle sattuu”.
 
Tämän valossa ei liene yllätys, että toimenpidesuosituksissaan Kagan asettuu eskimoiden valaansyöntikilpailun linjoille. Pääpalkintona on lisää samaa eli Yhdysvaltain tulee jatkossakin vain olla valmis kantamaan vastuunsa vapauden ja vakauden esitaistelijana maailmassa. Tarvittaessa tämä tarkoittaa riskejä ja kustannuksia kaihtamattoman maailmanlaajuisen roolin vahvistamista sekä aiempaa määrätietoisempaa ja rohkeampaa diplomatiaa.
 
Tässä kohtaa kirja törmää yhteen oman lohduttoman analyysinsä kanssa. Kaganin mukaan Yhdysvaltain kansa ja iso osa sen johtajista on näet jo lopen uupunut alituiseen vastuunkantoon. Tämä näkyi jo Barack Obaman presidenttikaudella, mutta aivan erityisen kritiikin kohteeksi valikoituu nykyinen presidentti Donald Trump, joka on Kaganin mukaan puheillaan ja toimillaan ”iskenyt seipään liberaalin maailmanjärjestyksen sydämen lävitse”. Samalla Yhdysvaltain johtorooli on huvennut niin sotilaallisesti kuin diplomaattisesti. Tuloksena on kuilun reunalla hoippuva liberaali maailmanjärjestys, jota aggressiiviset ja autoritaariset valtiot sysivät kohti romahdusta.
 
Aikaa Kaganin mukaan kuitenkin vielä on, sillä ongelmista huolimatta liberaalin maailmanjärjestyksen perusteet ovat edelleen kunnossa. Tarvitaan vain järjestystä määrätietoisesti ylläpitäviä voimia, toisin sanoen Yhdysvaltain luja sitoutuminen nykyisen järjestelmän ylläpitämiseen ja sitä tukeva voima ja päättäväisyys vastustaa autoritaaristen valtojen pyrkimyksiä. On kuitenkin vähintäänkin epäselvää, onnistuuko Kagan analyysillään vakuuttamaan amerikkalaiset siitä, että pettymykseksi osoittautuneella kurssilla on yksinkertaisesti vain pysyttävä.
 
Kirjan kenties ongelmallisinta antia on Kaganin pyrkimys essentialisoida Venäjän ja Kiinan toimintaa. Kaganin mukaan kansakunnat pyrkivät aina palaamaan tietylle perusuralleen ja Venäjän ja Kiinan tapauksessa se on vapauden arvoille vihamielisen ekspansion tie. Venäjästä ja Kiinasta kirjoittaessaan Kaganin analyyttinen ote kirpoaa ja tilalle tulee karkea leimakirveiden heiluttelu. Venäjä ja sen johtaja Putin ovat ”pahoja” ja Kiina ”aggressiivinen”. Näin voi kenties olla, mutta olisi ollut analyyttisesti hedelmällisempää ja älyllisesti rehellisempää pyrkiä hieman monisyisempään analyysiin syistä ja seurauksista. Myös Kiinan ja Venäjän tapauksessa lienee tilaa ja tilausta harmaan sävyille.
 
On kuitenkin hyvin mahdollista, että maailma on jo lukittautunut uralle, jolla vaihtoehdot ovat Kaganin kuvaaman kaltaiset ja ainut tapa varmistaa maailman vakaus on padota ja vastustaa haastajien pyrkimyksiä kiivaasti. Kirjan lukija jää kuitenkin pohtimaan, onko maailma todellakin näin yksiulotteisesti hyvän ja pahan akselille asetettavissa? Olisiko ollut mahdollista koettaa pohtia asioita hieman ilmavammin, edes älyllisessä, jollei sitten poliittisessa mielessä, ja tutkia kontrafaktuaalisia maailmoja, joissa kuluneiden kolmen vuosikymmenen kehitys olisi kenties voinut kulkea toisin? Minkälaista johtajuutta Yhdysvalloilta tämä olisi vaatinut silloin ja mitä tällaiset näkymät tarkoittaisivat tämän päivän ratkaisuille? Onko meillä todellakin enää valittavissa vain liberaalin maailmajärjestyksen romahtamisen tai armottoman kamppailun tiet?
 
Näitä toisenlaisia ratkaisuja pohtivat realisteiksi itse itseään tituleeraavat John Mearsheimer ja Stephen Walt. Waltin kirja on suora hyökkäys Yhdysvaltain ulkopoliittista eliittiä vastaan. Waltin mukaan kyseessä on loismainen syöttiläsluokka, joka omien uriensa ja etujensa vuoksi on ajanut Yhdysvalloille ylisuurta, kallista ja raskasta kansainvälistä roolia.
 
Mearsheimer pohtii teemaa oppineemmin ja ankkuroi oman kirjansa liberalismin erilaisten virtausten pohtimiseen. Mearsheimerin mukaan liberalismi on mahdollista vain valtioiden sisällä ja niiden väliseen kanssakäymiseen sen periaatteet tuovat vain kitkaa. Yritykset niiden ajamiseksi kansainvälisellä tasolla ovat tuhoon tuomitut ja/tai vaativat kohtuuttoman suuria panostuksia Yhdysvalloilta.
 
Sekä Mearsheimer että Walt suosittelevat Yhdysvaltain kansainvälisen roolin ja vastuiden merkittävää supistamista. Viime kädessä heidän suosittelemansa strategia on niin sanottu offshore balancing, jossa Yhdysvallat käyttäisi turvattua geostrategista asemaansa irrottautuakseen etulinjan maailmanlaajuisista vastuista, antaen samalla alialueellisten turvallisuusdilemmojen luoda itselleen otollisia ja Yhdysvaltain kilpailijoiden kannalta kuluttavia asetelmia.
 
He myös molemmat katsovat Trumpin presidenttikauden olevan hukattu mahdollisuus uudelleenkalibroida Yhdysvaltain kansainvälinen rooli: Yhtäältä Trumpin strateginen näkemys ja johtajuus eivät ole olleet kyllin vahvoja, toisaalta Washingtonin ulkopoliittinen eliitti (josta Walt käyttää myös termiä ”Möykky/the Blob”) ovat vieneet hänestä voiton. Kaiken kaikkiaan Trump on osoittautunut katastrofaaliseksi johtajaksi, joka on heikentänyt Yhdysvaltain globaalia johtoroolia saamatta mitään tilalle.
 
Kaganin, Mearsheimerin ja Waltin kirjoista on mahdoton vetää yhtä johtopäätöstä, sen verran yhteismitattomia niiden lähtökohdat ja argumentit ovat. Tässä on myös niiden jaettu ydin, sillä ne osoittavat Yhdysvaltain jälleen tekevän tiliä itsensä ja muun maailman välillä. Yhdysvaltain monet älylliset perinteet ohjaavat keskustelua kohti vetäytymistä, mutta maailma kasvavine paineineen ja vaaroineen tuskin tulevat tätä sallimaan. Tämä on myös Kaganin kirjan johtopäätös: Yhdysvallat voi kyllä vetäytyä vastuusta, mutta tulee väkisinkin ajan mittaan vedetyksi jälleen mukaan maailman asioihin ja vaaroihin. Samalla kuitenkin liberaalin maailmanjärjestyksen perusteet voivat lahota korjauskelvottomaan tilaan.
 
Nyt käynnissä oleva keskustelu on Suomelle ja muille pienille länsimaisille valtioille elintärkeä. Toisen maailmansodan jälkeinen ajanjakso on ollut pienille valtioille poikkeuksellisen suopea: se on varmistanut niiden elinehdot ja mahdollistanut menestymisen. Kotimainen keskustelumme ei ole vielä juurikaan havahtunut pohtimaan mitä Kaganin kuvaama liberaalin maailmanjärjestyksen mahdollinen mureneminen tarkoittaa Suomelle. On selvää, että järjestyksen pysyttäminen voimissaan edes keskeisin osin on Suomelle elintärkeä intressi. Tämä ei kuitenkaan ole Suomen omissa käsissä ja jos järjestys romahtaa, on Suomikin nopeasti jälleen perustavaa laatua olevien kysymysten äärellä.

Kirjoittaja

Hiski Haukkala on kansainvälisen politiikan professori Tampereen yliopistossa ja Maanpuolustuksen tieteellisen neuvottelukunnan MATINEn jäsen. Haukkala on suorittanut 207. maanpuolustuskurssin.

Lisää artikkeleita:

Vuonna 2018 suomalaisissa korkeakouluissasuoritettiin noin 1800 tohtorintutkintoa. Uusiatohtoreita juhlistetaan promootiossa. Kuva: Juuli Kalavainen/Helsingin yliopisto

Suomeen tarvitaan lisää korkeasti koulutettuja

Yliopistot pitävät tärkeänä koko koulutusketjun tukemista aina varhaiskasvatuksesta korkeakouluihin sekä jatkuvaan oppimiseen. Menestyvä yliopisto tarvitsee hyvällä pohjaosaamisella tulevia opiskelijoita. Tähän ollaan panostamassa uudessa hallitusohjelmassa.

Lue artikkeli »