Sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen rapautuminen on luonut epävakautta ja sotilaallisen voiman merkitys maailmanpolitiikassa on jälleen korostunut. Uudet teknologiat ja digitalisaatio tulevat vaikuttamaan asejärjestelmien kehittämiseen.
Kylmän sodan päättyessä uhkakuvat Euroopassa ja Yhdysvalloissa muuttuivat. Aseellista konfliktia valtioiden välillä ei pidetty enää todennäköisenä. Oman alueen puolustamisen sijaan päätehtäväksi nousi kriisinhallinta. Asevoimista kehitettiin kevyempiä, jotta ne soveltuisivat paremmin monikansallisiin operaatioihin omien rajojen ulkopuolella. Yhteistoimintakyky liittolaisten ja kumppaneiden kanssa kehittyi, mutta samalla tingittiin perinteisestä kyvystä käydä sotaa toista valtiollista vastustajaa vastaan.
Vuosi 2014 oli vedenjakaja eurooppalaisessa ja transatlanttisessa puolustusajattelussa. Krimin valtaus ja Venäjän sotatoimet Ukrainassa toimivat herätyskellona eurooppalaisille valtioille ja Yhdysvalloille. Viimeiset viisi vuotta on käytetty tehokkaasti. Perinteistä puolustuskykyä on palautettu kansallisin toimin, pienemmissä alueellisissa maaryhmissä sekä yhteistyössä EU:n ja Naton piirissä. Puolustuskyvyn palauttaminen vie kuitenkin aikaa ja vaikka suunta on oikea, niin työ on yhä kesken.
Kuva: Oleg Kuleshov/Tass/GettyImage
Puolustuskyvyn rakentamisessa on ollut osaksi kyse kertaalleen menetetyn osaamisen palauttamisesta. Se on aikaa ja resursseja vievää, mutta toteutettavissa. Samalla on kuitenkin ymmärretty, että pelkästään kellon kääntäminen taaksepäin ei riitä. Emme ole palaamassa kylmän sodan asetelmaan ja uhkaympäristöön. Vanhan osaamisen lisäksi on valmistauduttava uusiin haasteisiin: sodankäynti on muuttanut muotoaan ja teknologian kehittyminen tulee lähivuosina vauhdittamaan kehitystä. Neuvostoliiton ja Varsovan liiton sijaan lännen aseman ja sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen haastavat nyt myös muut valtiot. Kehityksessä on kuitenkin kaksi puolta. Esimerkiksi uudet teknologiat palvelevat myös puolustajaa. Euroopan integraatio ja eurooppalaisten maiden puolustusyhteistyö on kehittynyt, mikä luo uusia mahdollisuuksia tehokkaammalle toiminnalle.
* * *
Ukrainasta ja Syyriasta on tullut eräänlaisia sodankäynnin harjoituskenttiä ja testilaboratorioita. Krimin valtaus ja laaja hybridikeinojen käyttö yllätti Ukrainan ja lännen. Venäjän hybridi- ja informaatiovaikuttamisesta on sen jälkeen tullut uusi normaali: tavoitteet pyritään saavuttamaan turvautumatta perinteisiin sotilaallisiin keinoihin, sillä ei-sotilaalliset keinot ovat monesti tehokkaampia. Ukrainassa jatkunut sota on osoittanut hybridivaikuttamiseen varautumisen tärkeyden – ellei valtio ja yhteiskunta laajemmin ole varautunut hybridivaikuttamiseen, tekee se itsestään houkuttelevan kohteen vaikuttamisyrityksille. Käyttöön voidaan ottaa silloin koko vaikuttamisen skaala ei-sotilaallisista sotilaallisiin keinoihin. Vastaavalla tavalla voidaan nähdä, että kansainvälisen yhteisön kyvyttömyys puuttua ja ratkaista Syyrian konflikti tarjosi Venäjälle tilaisuuden lisätä omaa vaikutusvaltaansa Lähi-idässä. Syyrian sota – Ukrainan ohella – on myös tarjonnut Venäjälle mahdollisuuden testata uusia asejärjestelmiä ja kehittää sodankäyntikykyä. Kehitys Georgian sodasta kymmenen vuotta sitten on ollut merkittävää ja suunnitelmallista. Se näkyy ehkä parhaiten Venäjän kaukovaikuttamiskyvyn kehittymisessä (esimerkiksi Kalibr-risteilyohjukset). Tämä asettaa uusia haasteita niille maille, jotka joutuvat miettimään, kuinka näiltä aseilta puolustaudutaan. Lisäksi Venäjä kehittää tulevaisuuden asejärjestelmiä. Julkisuudessa on eniten huomioita herättänyt hypersoninen Avangard-taistelukärki sekä ydinkäyttöiset Burevestnik-risteilyohjus ja Poseidon-torpedo.
Teknologinen kehitys ja digitalisaatio ovat jo muuttaneet yhteiskuntiamme sekä kiihdyttäneet globalisaatiota. Ne tulevat jatkossa vaikuttamaan yhä voimakkaammin myös asejärjestelmiin sekä siihen, kuinka puolustus toteutetaan. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Poikkeavaa on kuitenkin se, että tänä päivänä tutkimusta ja kehitystoimintaa tekee länsimaissa ennen kaikkea yritysmaailma ja yksityinen sektori. Tutka, ydinteknologia, maailmanlaajuinen paikallistamisjärjestelmä ja internet ovat esimerkkejä teknologisista kehitysaskeleista, jotka ovat syntyneet puolustustutkimuksen kautta ja joita on päästy hyödyntämään siviilipuolella vasta myöhemmin. Tänä päivänä puolustushallinnot eivät enää johda tutkimustyötä 5G-verkkojen, tekoälyn, nanoteknologian tai autonomisten järjestelmien osalta. Tämän vuoksi esimerkiksi Pentagon joutuu miettimään uusia tapoja tehdä yhteistyötä Piilaakson teknologiajättien ja start up –yritysten kanssa. Vastaava esimerkki on Euroopan komission kasvava rooli puolustuksen alalla. Komissiolla on käytössään laaja työkaluvalikoima, jota ei ole aikaisemmin hyödynnetty puolustusyhteistyössä.
Yhdysvalloissa tutkimustoiminnan proliferaatio on nostanut huolenaiheeksi sen oman etumatkan korkean teknologian tutkimuksessa ja kehityksessä sekä innovaatioissa Kiinaan nähden. Vuonna 2018 valmistuneessa Yhdysvaltojen puolustusstrategiassa Kiina nostetaankin Yhdysvaltojen päävastustajaksi Venäjän ohella. Myös Euroopassa käydään tällä hetkellä keskustelua kiinalaisen verkkolaitteita ja älypuhelimia valmistavan Huawein mahdollisesti aiheuttamista turvallisuusriskeistä. Keväällä 2019 Euroopan komissio antoi EU:n jäsenmaille suosituksen toimenpiteistä, joilla varmistetaan 5G-verkkojen kyberturvallisuus Euroopassa. EU-maiden kansalliset riskiarviot valmistuivat kuluvan syksyn aikana. Niissä nostetaan esille valtiollisten toimijoiden aiheuttamat riskit, mutta Kiinaa tai Huaweita ei mainita nimellä.
Yhdysvallat ei koe, että sen asema olisi uhattuna vain tutkimuksessa ja kehityksessä tai korkean teknologian osaamisessa. 9/11-terrori-iskujen jälkeen Yhdysvallat keskittyi terrorismin vastaiseen sotaan Afganistanissa ja Lähi-idässä. Sodat ovat sitoneet Yhdysvaltojen resursseja ja jakaneet maata poliittisesti. Samaan aikaan Yhdysvaltojen vastustajat ovat kyenneet perehtymään siihen, kuinka Yhdysvallat käy sotaa ja kuinka sen toimintavapaus pystytään parhaiten kiistämään. Onkin arvioitu, että Yhdysvaltojen päätöksessä irtautua keskimatkan ohjukset kieltävästä INF-sopimuksesta painoi yhtä paljon Venäjän sopimusrikkomukset kuin Kiinan asema sopimuksen ulkopuolella. Tämä kehitys tulee ymmärtää Euroopassa; turvallisuustilanne Aasiassa ja Tyynellämerellä vaikuttaa jatkossa aiempaa tiiviimmin Euroopan turvallisuuteen ja vakauteen.
Eurooppalainen puolustus- ja turvallisuusajattelu on kehittynyt merkittävästi viimeisen kymmenen vuoden aikana. Puolustusyhteistyön laajentamisen ja syventämisen moottoreina ovat toimineet vuonna 2007 käynnistynyt finanssikriisi ja yllä kuvatut Venäjän toimet Ukrainassa. Tunne siitä, että eurooppalaisten tulee kyetä kantamaan enemmän vastuuta omasta turvallisuudestaan, on vahvistunut. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Naton rooli kollektiivisen puolustuksen toteuttajana pyrittäisiin sivuttamaan tai korvaamaan. Nato ja tiivis transatlanttinen suhde säilyy Euroopan puolustuksen ja turvallisuuden kulmakivenä. Pyrkimys lisätä eurooppalaista strategista autonomiaa tuleekin nähdä tavoitteena kantaa vastuuta Euroopan turvallisuudesta silloin, kun Yhdysvallat ei näe tilanteeseen puuttumisen olevan omassa kansallisessa intressissään tai mikäli Yhdysvaltain asevoimat on sidottuna muihin konflikteihin. Samalla eurooppalaisen toimintakyvyn kehittäminen voidaan nähdä panostuksena taakanjakoon, jota Yhdysvaltojen hallinnot presidentistä toiseen ovat Euroopalta peräänkuuluttaneet. Toimintakykyinen Eurooppa on tasavertaisempi kumppani Yhdysvalloille.
Kuva: Lauri Heikkinen/valtioneuvoston kanslia
Tarve tehostaa puolustusyhteistyötä on muuttanut puolustusyhteistyön luonnetta Euroopassa. Kaikkea yhteistyötä ei pyritä toteuttamaan yhdessä kaikkien EU:n tai Naton jäsenvaltioiden kesken. Sen sijaan on syntynyt useita alueellisia maaryhmiä, joissa yhteistyössä on ollut helpompi edetä nopeasti. Myös Suomi on liittynyt tämän kaltaisiin maaryhmittymiin: Nordefcossa tiivistetään Pohjoismaiden välistä puolustusyhteistyötä, Joint Expeditionary Force -hankkeessa kehitetään yhteistoimintakykyä monikansallisissa operaatiossa, Framework Nations Concept -hankkeessa kehitetään sotilaallisia suorituskykyjä ja European Intervention Initiative -hankkeessa kehitetään yhteistä eurooppalaista strategista kulttuuria, mikä on edellytys yhteiselle toiminnalle. Maaryhmittymien lisäksi useat maat ovat tiivistäneet puolustusyhteistyötään kahdenvälisesti. Suomikin solmi edellisellä hallituskaudella yhdeksän kahdenvälistä puolustusyhteistyötä koskevaa kehysasiakirjaa (Iso-Britannia, Japani, Norja, Puola, Ranska, Ruotsi, Saksa, Viro ja Yhdysvallat) sekä kolmenvälisen kehysasiakirjan, joka koskee puolustusyhteistyötä Suomen, Ruotsin ja Yhdysvaltojen välillä. Nopeasti tarkasteltuna saattaa tuntua, että puolustusyhteistyön pirstaloituminen on tapahtunut Naton tai EU:n kustannuksella ja saattaa jopa johtaa puolustuksen alueellistumiseen. Tästä ei kuitenkaan ole kyse. Yhteistyön avulla toimeenpannaan tehokkaammin kansallisia tavoitteita, olivatpa ne syntyneet osana kansallista puolustussuunnittelua tai osoitettu Nato-maille osana yhteistä puolustussuunnittelua. Jokainen maa voi itsenäisesti päättää käyttääkö se yhteistyön avulla luotuja valmiuksia yksin, yhdessä osana kollektiivista puolustusta tai yhteistyössä koalitiossa. Puolustusyhteistyön tiivistyessä yhteinen ymmärrys uhkista ja turvallisuuden jakamattomuudesta on vahvistunut. Yhteistyön on havaittu olevan kaikkien yhteisessä intressissä myös kriisitilanteessa puolustusratkaisusta riippumatta.
* * *
Euroopan turvallisuusympäristö on heikentynyt. Vanhat sotilaalliset uhkat ovat palanneet, mutta samalla uhkat ovat moninaistuneet ja muuttaneet osaksi muotoaan. Hybridivaikuttaminen ja kybersodankäynti eivät ole enää uusia ilmiötä. Teknologian kehittyminen ja digitalisaatio tulevat muuttamaan toimintakenttää myös jatkossa.
Keskustelu siitä, kuinka tekoäly, autonomiset järjestelmät, nanoteknologia, 5G-verkot ja avaruuden lisääntyvä käytettävyys tulevat muuttamaan puolustusta, on käynnistymässä. Edellä mainitut teemat ovat näinä päivinä lähes kaikkien kansainvälisten puolustuskokousten tai –seminaarien pääaiheita. Uudet teknologiat ja digitalisaatio eivät silti korvaa perinteistä puolustusta. Pikemminkin 2020-luvun puolustusagenda tulee olemaan näiden yhdistelmä.
Kirjoittaja
Pete Piirainen toimii neuvottelevana virkamiehenä puolustusministeriössä. Hän vastaa puolustusyhteistyöstä Yhdysvaltojen kanssa. Hän on toiminut aikaisemmin mm. puolustusneuvoksena Suomen pysyvässä EU-edustustossa sekä suurlähetystössä Washingtonissa. Piirainen on suorittanut 224. maanpuolustuskurssin.
