Yhdysvallat on näyttäytynyt toisesta maailmansodasta alkaen teknologisesti ylivoimaisena sotilasmahtina. Tämä on vaatinut määrätietoisia teknologiaohjelmia.
Toinen maailmansota päättyi suuria ponnisteluja vaatineeseen ydinasedemonstraatioon, mutta atomivakoilun myötä Neuvostoliitto onnistui pian räjäyttämään oman ydinpomminsa.
Viimeistään Korean sodan myötä lännessä tiedostettiin, että konventionaalisin voimin ei ole mahdollista vastata Varsovan liiton suurempaan miesmäärään. Tämä johti presidentti Eisenhowerin ”New Look” -ohjelmaan 1950-luvun alkupuolella, missä laajalla ydinasearsenaalilla ja kostoiskustrategialla haettiin vastusta perinteisellä mittarilla ylivoimaiseen vastustajaan nähden.
1970-luvun puolivälissä Neuvostoliiton pelättiin jälleen ohittavan Yhdysvallat sotilasmahtina. Tämä johti ”Offset Strategy” -teknologiaohjelmaan, missä tiedustelu-, valvonta- ja johtamisjärjestelmät, täsmäasejärjestelmät, häivelentokoneet sekä erilaiset satelliittijärjestelmät nähtiin avaimina tulevaisuuden sotien voittamiseen.
Nämä uudet huipputeknologiset suorituskyvyt demonstroitiin maailmalle Persianlahden sodassa vuonna 1991. Oli ilmiselvää, että Yhdysvaltojen aseteknologian ylivoimalle ei ollut vastusta.
Samaan aikaan kuitenkin perinteinen vastustaja katosi, mikä johti asevoimien ja puolustusteollisuuden suuriin leikkauksiin. Vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeinen pitkä terrorismin vastainen sota sinänsä nosti jälleen puolustusbudjettia, mutta taistelut käytiin kehitysmaissa teknologisesti alkeellista vastustajaa vastaan. 2010-luvun puolivälissä Yhdysvallat oli elänyt neljännesvuosisadan kylmän sodan jälkeistä aikaa, ja asevoimissa vain harvat olivat kokeneet muuta kuin sotimista Irakissa ja Afganistanissa.

Kuva: DARPA
Presidentti Obaman kauden alkaessa vuonna 2009 kansa oli jo väsynyt kuluttavaan sotaan, minkä lisäksi monenlaiset talouspoliittiset ongelmat ja valinnat johtivat puolustusbudjetin leikkauksiin ja poukkoiluun. Venäjän valloittaessa Krimin vuonna 2014 – samalla kun Kiina oli jo pidempään vahvistanut asemaansa mm. Etelä-Kiinan merellä – Yhdysvaltojen asevoimien valmius oli kriisiytynyt.
1950- ja 1970-lukujen kanonisoitujen teknologiaohjelmien jatkeeksi Yhdysvaltojen puolustushallinto julkaisi vuonna 2014 uuden teknologiaohjelmansa ”Third Offset Strategy”. Motivaationa tässä toimi toisaalta kasvavien henkilöstökulujen synnyttämä tarve saada enemmän tuloksia vähemmällä henkilöstöllä, mutta myös Venäjän ja Kiinan kehittyneiden asejärjestelmien myötä muuttunut strateginen tilanne.
Venäjän ja Kiinan pelättiin uusimpien ilmatorjunta- ja meritorjuntaohjusten yms. asejärjestelmien myötä pystyvän estämään Yhdysvaltojen toiminnan laajoilla alueilla. Krimin valtauksen jälkeisenä esimerkkinä ovat toimineet Naton Baltian maiden puolustuksen haasteet Itämerellä, Venäjän asejärjestelmien vaikutuspiirissä.
Tähän ongelmaan pyritään vastaamaan mm. kaikkialle levittyvin nopein tietoverkoin, joiden avulla sensoreita ja asejärjestelmiä voidaan käyttää paikasta riippumatta, ja korvaamalla yksittäiset kalliit lavetit lukemattomilla miehittämättömillä, autonomisilla, hajautetuilla ja toipumiskykyisillä häivejärjestelmillä ilmassa, maalla, merellä ja merenpinnan alla. Myös avaruus- ja kybersuorituskyvyt, modernisoitavat ydinasejärjestelmät ja ohjuspuolustus korostuivat keskustelussa.
Presidentti Trumpin hallinnon aloittaessa vuonna 2017 edeltäjien käsitettä ”Third Offset Strategy” ei enää haluttu kiillottaa. Hallinnon toimet näyttäytyvät monilta osin myrskyisinä, mutta käytännössä Yhdysvaltojen strateginen suunnittelu eteni määrätietoisesti. Vuoden 2017 kansallinen turvallisuusstrategia ja vuoden 2018 kansallinen puolustusstrategia sekä puolustusbudjeteissa asetetut painopisteet ovat vieneet kolmannen teknologiaohjelman aatetta eteenpäin. Venäjä ja Kiina nimetään selkeästi vastustajiksi, ja Yhdysvaltojen täytyy valmistautua uuteen suurvaltakamppailuun ja taisteluun ”lähes tasavertaista” vastustajaa vastaan.
Venäjän toimet toimivat herätyksenä uuteen strategiseen tilanteeseen, mutta sen asevoimien muodostama uhka ei ole Yhdysvaltojen ajattelun keskiössä – vaikkakin Venäjän hybriditoimet demokraattisten järjestelmien horjuttamiseksi ovat jatkuva huoli. Yhdysvaltojen suurvalta-aseman kohtalonkysymyksenä tulee olemaan vastaaminen Kiinan nousuun.
Vaikka varmuutta ei olekaan Kiinan esittelemien huippumoderneilta näyttävien aseiden suorituskyvyistä, on selvää, että Kiinan asejärjestelmät haastavat Yhdysvaltojen toiminnan Kiinan lähialueilla alueellisista tukikohdista tai perinteiseen tyyliin lentotukialusosastoin. Myöskään satelliittijärjestelmät eivät ole enää turvassa. Sotilaalliset operaatiot täytyy suunnitella uusin konseptein ja kehittää niiden vaatima teknologia.

Kuva: US Air Force
Seuraavat teknologia-alueet on nostettu esiin sellaisina, joihin Yhdysvaltojen täytyy fokusoida ja investoida, koska ”tulevaisuuden sodat voitetaan näitä hyödyntämällä”:
- edistynyt tietojenkäsittely,
- big data -analytiikka,
- tekoäly,
- autonomia,
- robotiikka,
- miniatyrisointi,
- additiiviset valmistustekniikat,
- metamateriaalit,
- suunnatun energian järjestelmät,
- hypersooniset järjestelmät,
- bioteknologia,
- kyberpuolustus ja
- elektroninen sodankäynti.
Teollisuuspoliittinen tilanne poikkeaa kuitenkin täysin aiemmista teknologiaohjelmista. Suuri osa korkean teknologian tuotannosta on Aasiassa, ja myös innovoinnista yhä kasvava osuus tapahtuu Yhdysvaltojen ulkopuolella. Kiinassa tehdään jo enemmän teknisiä ja luonnontieteellisiä perustutkintoja ja väitöskirjoja sekä tieteellisiä julkaisuja kuin Yhdysvalloissa. Uudet strategiat, vauhditettuna presidentti Trumpin nopeilla kauppapoliittisilla liikkeillä, ovatkin johtaneet Yhdysvaltojen ja Kiinan väliseen kauppa- ja teknologiasotaan, missä maailma uhkaa jakautua kahtia ja myös Suomen eteen saattaa tulla mm. 5G-tietoliikennetekniikkaan liittyen kipeitä päätöksiä. Myös Yhdysvallat on dilemman edessä: toisaalta ”America First” -politiikan haluna on pitää alihankintaketjut tiukasti kotimaassa, toisaalta ymmärretään tarve löytää teknologialoikan edellyttämät uusimmat innovaatiot myös liittolaisten ja kumppaneiden autotallifirmoista.
Kirjoittaja
Insinöörieverstiluutnantti Janne Jokinen toimii Pääesikunnassa kyberoperaatiopäällikkönä. Jokinen on Maanpuolustuskorkeakoulun signaalitiedustelun ja elektronisen sodankäynnin dosentti ja Jyväskylän yliopiston kyberturvallisuuden dosentti sekä psykologi. Hän toimi vuosina 2016–2019 apulaispuolustusasiamiehenä Suomen Washingtonin suurlähetystössä vastuullaan puolustusmateriaaliyhteistyö ja muut puolustusteknologiakysymykset.