Sotilaallista liikkuvuutta tukeva infrastruktuuri ja toimiva yhteistyö vahvistavat Euroopan kriisinkestävyyttä ja pelotetta. Vain ajoissa perille ehtivästä avusta on hyötyä.
Euroopan turvallisuuskeskustelu keskittyy usein puolustusmenoihin, asejärjestelmiin ja joukkojen määrään. Harvemmin pysähdytään pohtimaan, miten joukot, kalusto ja apu todellisuudessa liikkuvat silloin, kun on kiire. Euroopan parlamentin puolustus- ja turvallisuusvaliokunta sekä liikennevaliokunta käsittelee sotilaallisen liikkuvuuden asioita aktiivisesti.
Sotilaallinen liikkuvuus kuulostaa helposti tekniseltä käsitteeltä, mutta sen ydin on yksinkertainen. Kyse on siitä, pystytäänkö Euroopassa siirtämään joukkoja, kalustoa ja tukea nopeasti ja sujuvasti yli rajojen ilman, että byrokratia, puutteelliset yhteydet tai yhteensopimattomat säännöt hidastavat toimintaa. Kyse on infrastruktuurista, mutta yhtä lailla lupakäytännöistä, rajamenettelyistä ja siitä, kestävätkö rakenteet poikkeusoloissa. Jos jokin näistä pettää, myös reagointikyky heikkenee.
Suomen näkökulmasta sotilaallinen liikkuvuus on erityisen keskeinen kysymys. Suomi on Venäjän rajanaapurina pohjoinen etulinjan maa. Jos Euroopan turvallisuus joutuisi vakavasti koetukselle, mahdolliset sotilaalliset yhteenotot käytäisiin täällä. Vaikutukset eivät kuitenkaan jäisi Suomeen, vaan heijastuisivat nopeasti koko Eurooppaan. Siksi Suomen kyky liikkua osana eurooppalaista kokonaisuutta ja vastaanottaa apua ei ole vain kansallinen kysymys, vaan koko unionin yhteinen etu.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että rajat ylittävän liikenteen on toimittava myös kriisitilanteessa. Satamien ja lentokenttien kapasiteetin, raideyhteyksien toimivuuden ja tieverkon kantavuuden on vastattava todellisiin tarpeisiin. Yhtä tärkeää on se, etteivät hallinnolliset esteet tai yhteensopivuusongelmat hidasta avun perillepääsyä silloin, kun jokainen tunti on ratkaiseva.
Kuva: Bundeswehr/Susanne Hähnel
Pohjoisen Euroopan olosuhteet poikkeavat monin tavoin Keski-Euroopasta. Pitkät etäisyydet, vaativa ilmasto ja harva asutus tarkoittavat, että vaihtoehtoisia reittejä ja varajärjestelmiä on vähemmän. Kun yksi yhteys katkeaa, seuraukset näkyvät nopeasti laajalla alueella. Tämä koskee sotilaallisen liikkuvuuden lisäksi energiahuoltoa, elintarvikeketjuja ja tietoliikenneyhteyksiä. Siksi sotilaallista liikkuvuutta tukeva infrastruktuuri Suomessa vahvistaa samalla koko Euroopan kriisinkestävyyttä ja pelotetta.
Suomi on myös käytännössä logistisesti saari. Olemme riippuvaisia meriyhteyksistä ja siitä, että Euroopan sisäinen liikenne toimii kaikissa oloissa. Ilman toimivia yhteyksiä ei ole huoltovarmuutta eikä uskottavaa puolustusta. Kun liikkuminen toimii, myös siviiliyhteiskunta kestää paremmin häiriöitä. Tässä näkyy kokonaisturvallisuuden ydin: siviiliyhteiskunta ja puolustus eivät ole erillisiä maailmoja, vaan toisiaan tukevia kokonaisuuksia.
Euroopan unionissa on viime vuosina alettu puhua yhä enemmän kaksoiskäyttöisestä infrastruktuurista. Kyse on rakenteista, jotka palvelevat sekä siviili- että sotilastarpeita. Ajatus on yksinkertainen ja järkevä. Investoinnit, jotka parantavat arjen liikkumista, vahvistavat samalla turvallisuutta. Satamat, rautatiet ja yhteydet eivät ole vain talouspolitiikkaa, vaan myös puolustuskykyä. Keskustelu Helsinki–Tallinna-tunnelista on tästä yksi esimerkki. Kyse ei ole vain liikennehankkeesta, vaan koko Itämeren alueen saavutettavuudesta, huoltovarmuudesta ja kriisinkestävyydestä.
Kuva: Bezav Mahmoud/Ruotsin puolustusvoimat
Sotilaallisen liikkuvuuden merkitys tunnistetaan EU:ssa jo laajasti, mutta seuraava ratkaiseva askel liittyy rahoitukseen. Tulevassa monivuotisessa rahoituskehyksessä sotilaallinen liikkuvuus on nostettava selkeästi keskiöön. Eurooppalaiset liikenneverkot ja CEF-rahoitus, eli EU:n väline keskeisten liikenne-, energia- ja digitaalisten yhteyksien kehittämiseen, tarjoavat työkaluja, mutta ne eivät yksin riitä. Tarvitaan poliittista tahtoa kohdentaa rahoitusta sinne, missä tarve on suurin. Itäiseen ja pohjoiseen Eurooppaan, alueille joissa Euroopan turvallisuus käytännössä alkaa.
Tässä Suomen rooli on keskeinen. Ilman kansallista rahoituspäätöstä sotilaallisen liikkuvuuden hankkeille, ei EU-rahoitusta Suomeen saada. EU-rahoituksen kautta saatavat summat voivat olla erittäin suuria suhteessa kansalliseen investointiosuuteen. Tämä kysyy valtiolta riskinottokykyä. Sekä kansallisessa priorisoinnissa että EU-vaikuttamisessa on pystyttävä perustelemaan, miksi nämä investoinnit eivät ole vain Suomen asia. Ne palvelevat koko unionia. Suomen EU-edustustolla ja kansallisella valmistelulla on tässä tärkeä vastuu.
Naton jäsenenä Suomi on osa laajempaa turvallisuusrakennetta, jossa EU:n ja Naton yhteistyö näkyy yhä enemmän arjen tekemisessä. Sotilaallinen liikkuvuus on yksi konkreettisimmista alueista, joilla yhteistyö mitataan teoissa. Kyky toimia nopeasti, ennakoivasti ja yhdessä ratkaisee kriisin hetkellä, ja siinä liikkumisen sujuvuus on ratkaisevaa.
Turvallisuus ei synny juhlapuheista eikä yksittäisistä hankkeista. Se rakentuu pitkäjänteisistä päätöksistä, investoinneista ja varautumisesta, jotka tehdään ennen kuin mikään kriisi on vielä käsillä. Kun huolehdimme siitä, että ihmiset, tavarat ja apu liikkuvat, huolehdimme samalla Euroopan kyvystä selviytyä kriiseistä.
Suomen kokemus kokonaisturvallisuudesta, huoltovarmuudesta ja varautumisesta on arvokas koko Euroopalle. Nyt on varmistettava, että tämä ymmärretään myös EU:n päätöksenteossa ja että sotilaallinen liikkuvuus nostetaan aidosti unionin turvallisuuden ytimeen. Kyse ei ole vain Suomesta, vaan Euroopan yhteisestä vastuusta ja toimintakyvystä.
Kirjoittaja
Merja Kyllönen on vasemmistoliiton europarlamentaarikko ja entinen liikenneministeri. Hän toimii Euroopan parlamentissa turvallisuus- ja puolustusvaliokunnassa, liikennevaliokunnassa ja ulkoasiain valiokunnassa. Hän on työssään painottanut kokonaisturvallisuuden ja pohjoisen Euroopan kysymyksiä. Kyllönen on suorittanut 185. maanpuolustuskurssin vuonna 2008.
