Vallisaari on nähnyt monta vaihetta historiansa aikana. Nykyisin se tarjoaa ainutlaatuisia luonto- ja taidekokemuksia, johon linnoitusrakenteiden jäänteet, patterit ja ruutikellarit antavat oman, kiinnostavan sävynsä.
Kuva: HAM / Helsinki Biennaali / Maija Toivanen
Keskiajalla Vallisaaren nimi oli Träskö, koska saari oli tunnettu makean veden lammistaan. Se tarjosi perinteisten laivareittien varrella erinomaisen paikan laivoille täydentää vesivarastojaan. Saaren nykyinen nimi Skanslandet, Vallisaari, esiintyy jo 1600-luvun lopun kartoissa, joten voimme päätellä, että jotain skansseja Vallisaaressa oli jo silloin. Vallisaaren linnoituksia alettiin rakentaa 1800-luvulla, mutta isoimmat kasemattipatterit ja muut puolustusrakenteet, joista Vallisaari nykyään tunnetaan, rakennettiin vasta Krimin sodan jälkeen, osana Viaporin linnoituksen ja Pietarin puolustuskokonaisuuden vahvistamista.
Nykyisin saari on kiehtova yhdistelmä kulttuurimaisemaa ja koskematonta luontoa; sotilashistoriaa, rakennettua ympäristöä, luonnontilaista metsää, mereen laskeutuvaa kalliota, rikasta eliöstöä ja hobbitien asumuksia muistuttavia ruohon peittämiä kumpumaisia muodostelmia, jotka kätkevät sisäänsä vanhoja ruutikellareita.
Alkukesästä Vallisaaren valtaavat lukemattomat idänukonpalot (bunias orientalis), jotka muuttavat maiseman vallitsevaksi väriksi kirkkaan keltaisen. Idänukonpalko on tulokaslaji, joka on päätynyt Vallisaareen venäläisen sotaväen rehukuormien seassa. Nykyään sen kasvupaikkojen perusteella voi päätellä, missä venäläisten varuskunnat sijaitsivat.
Myöhemmin sydänkesällä samoilta paikoilta löytää toisen kauniin kukan, herkän harmion (Berteroa incana), joka sekin on samaa reittiä saaren tullut vieraslaji. Monituisten endeemisten kasvilajien lisäksi saarella asuu yli 1000 eri perhoslajia, lukemattomia eri hyönteisiä ja viisi suojeltua lepakkolajia; sammakoita, saukkoja, rapuja, mäyriä, satakieliä ja monia muita, harvinaisiakin kasvi- ja eliölajeja, lista on pitkä ja harvinaisen rikas. Vallisaari on edelleen Helsingin saariston monimuotoisin ekosysteemi.
Vallisaari on Itämeren sylissä ja siellä ollessasi olet aina vähän eristyksissä, niin kuin saarien luonteeseen kuuluu. Saaressa on oma tunnelmansa, sää ja lämpötila saattaa muuttua nopeasti ja saaren eri puolilla tuntuu jopa olevan oma mikroilmastonsa. Joka puolella aistii ja haistaa meren.
Vallisaari on puolustusvoimien hallussa säilynyt suhteellisen erillään muusta kaupungista. Saaressa on asunut toki pysyvästi armeijan henkilökuntaa perheineen ja se on ollut tuhansien sotilaiden palveluspaikka. Pikkuhiljaa toiminnan vähennyttyä saari on hiljentynyt ja luonto on saanut lisää tilaa.
Kuva: HAM / Helsinki Biennaali / Sonja Hyytiäinen
Joka toinen vuosi järjestettävä Helsinki Biennaali järjestetään neljättä kertaa Vallisaaressa kesällä 2027. Vallisaari taiteen näyttämönä on hyvin erityinen. Jos haluaisimme tehdä asiat helposti, emme ikinä valitsisi saarta taiteen esityspaikaksi. Metsähallituksen biologit ja muut luontoasiantuntijat pitävät tarkkaan huolta siitä, ettei saaren ekosysteemi vaurioidu, ja hyvä niin. Se tarkoittaa kuitenkin taiteen esittämisen ja tuotannon kannalta rajoituksia. Vallisaareen ei saa tuoda mitään vierasta, eikä sinne saa jättää mitään. Saari on myös muinaismuistolain alainen kiinteä muinaisjäännös.
Rajoituksista huolimatta Vallisaari on se syy, mikä tekee biennaalistamme ainutlaatuisen maailman yli 200 taidebiennaalin joukossa. Se mahdollistaa aivan erityistä vuoropuhelua taiteen, luonnon ja historian välillä. Kun Vallisaareen tuodaan taidetta, on itsestään selvä, että se tulee tehdä mahdollisimman vastuullisesti, herkkää luontoa ja kulttuuriperintöä kunnioittaen. Samalla biennaalin järjestäminen on positiivisella tavalla pakottanut museomme tutkimaan ja tutustumaan Vallisaaren kaikkiin ulottuvuuksiin, liittyivät ne sitten saaren kyläyhteisöön, puolustushistoriaan, lajikirjoon tai sään vaikutuksiin.
Biennaalin kuraattorit vaihtuvat, joten kokonaisuus on joka kerran erilainen. Vuonna 2025 kuraattoreina olleet Kati Kivinen ja Blanca de la Torre nostivat biennaalin päätapahtumapaikan, Vallisaaren, biennaalin pääosaan. He olivat erityisesti inspiroituneet saaren ainutlaatuisesta luonnosta ja sen ei-inhimillisistä asukkaista. Kuraattorit rohkaisivatkin meitä irrottautumaan ihmiskeskeisyydestä ja tarkastelemaan luontoa uudesta perspektiivistä, taiteen kautta. Taiteilijoilla on erityistä herkkyyttä nähdä toisin ja luoda uusia, ennenäkemättömiä maailmoja.
Moni nykytaiteilija on inspiroitunut Vallisaaresta ja on halunnut ottaa haasteen vastaan tehdä taidetta yhteistyössä saaren kanssa. Attakwad-niminen taiteilija teki 2021 biennaaliin teoksen Hype. Teos syntyi täysin Vallisaaresta inspiroituneena, tarkemmin sanottuna sen kääpiä havainnoimalla. Taiteilija kopioi todelliset käävät ja valoi ne pieniksi pronssiveistoksiksi, jotka hän asetti kiertämään pitkin puunrunkoa, kuin DNA-sekvenssien spiraaliksi. 32 pronssiveistoksen sarja toi esiin luonnon matemaattis-geometrista rakennetta, ja samalla se varmasti kiinnitti saarella vierailevien huomion havainnoimaan oikeitakin sieniä ja kääpiä. Taide saa katsomaan tarkemmin.
Kuva: HAM / Helsinki Biennaali / Maija Toivanen
Joitakin taiteilijoita puhuttelee nimenomaan Vallisaaren ainutlaatuinen luonto, toisia taas sen poliittis-sotilaallinen historia, tai vaikkapa saaressa 1937 tapahtunut traaginen räjähdeonnettomuus. Jotkut toivovat voivansa esittää teoksensa nimenomaan ulkona, esimerkiksi lähellä vettä. Toisille saaren vanhat ruutikellarit tai puolustusrakenteet ovat erityisen kiinnostavia taiteen esityspaikkoja; niissä onkin oma vahva tunnelmansa ja latauksensa.
Esimerkiksi kesän 2023 biennaalissa yksi taiteilijoista, liettualainen Emilia Škarnulytè käytti videoinstallaationsa esittämiseen yhtä vanhoista Vallisaaren ruutikellareista. Hänen teoksensa nimi oli Hypoxia, joka viittaa Itämeren happikatoon. Teoksen yhtenä kiinnostavana taustana oli liettualainen myytti Jūratė-jumalattaresta, jonka vedenalainen meripihkapalatsi tuhoutui ihmiseen lankeamisen vuoksi. Vaikuttavassa merenpinnan alapuolella tapahtuvassa tarinassa kohtasivat näin fakta, fiktio ja mytologia.
Esityspaikka vahvisti Škarnulytèn teoksen salaperäistä, tieteistarinoista inspiraatiota saatua kerrontaa. Myös kellarin kaikuisa akustiikka sopi teokseen tuoden siihen oman, jyhkeän ulottuvuutensa. Samalla merenpohjan rautaromua näyttävä elokuva muistutti Itämeren poliittisista jännitteistä ja kytkeytyi mitä kiinnostavammin Vallisaaren ympäristöön ja historiaan, kutkuttaen katsojan mielikuvitusta ja aisteja.
Viime kesän biennaaliteosta valmistaessaan perulainen taiteilija Ana Teresa Barboza työskenteli puolestaan Aleksanterin patterin kauniissa, mutta kalsassa sisätilassa. Kevät oli viileä, ja patterin sisällä kiviseinien ympäröimänä hengitys huurustui. Tunsin empatiaa ja ihailua Perun ilmastoon tottunutta taiteilijaa kohtaan, joka valittamatta ja väsymättä työskenteli useiden viikkojen ajan assistenttinsa kanssa kylmässä kellarissa, samassa, jonka olen kuullut toimineen vielä muutama vuosikymmen sitten reserviläisten majoitustilana.
Barbozan taideteos valmistui aikataulussa jäätävistä olosuhteista huolimatta. Siitä tuli häkellyttävän upea. Taiteilija punoi suurikokoisessa installaatiossa yhteen koivun tuohta ja perulaisen Yanchama-puun kuorta. Teoksessa nämä kaksi puun kuoren käytön historiaa ja kulttuuria, suomalainen koivumetsä ja Amazonin sademetsä kohtasivat vaikuttavalla tavalla.
Kuva>: HAM / Helsinki Biennaali / Kirsi Halkola
Helsinki Biennaalin yksi erityispiirteistä liittyy HAM Helsingin taidemuseon asiantuntijarooliin Helsingin julkisessa taiteessa. Julkiset veistokset ovat olennainen osa museon taidekokoelmaa. Tavoitteenamme on jättää jokaisesta biennaalinäyttelystä pysyvä jälki kaupunkiin julkisen taiteen muodossa. Koska Vallisaareen ei saa jättää mitään, pitää kokoelmiin hankittaville teoksille löytää pysyvä sijoituspaikka jostain muualta.
Tästä löytyy kolmen biennaalin jälkeen jo useita esimerkkejä. Alicja Kwaden eri kivilajeista tehdyt, eri planeettoja muistuttavat pallomaiset kiviveistokset tuotettiin esitettäväksi Vallisaareen ensimmäisessä biennaalissa vuonna 2021. Taiteilija valitsi teokseensa pääosin pohjoismaisia kivilajeja. Teoksen latinankielinen nimi Pars Pro Toto tarkoittaa ”osa edustaa kokonaisuutta”. Sen voi tulkita viittaavan siihen, miten sama rakenne toistuu niin atomeissa kuin aurinkokunnissakin.
Teos nähtiin Vallisaaren Suomenlinnan puoleisilla rantakallioilla, ja se oli monien biennaalivieraiden suosikki. Miten tuhansia kiloja painavat kivipallot saatiin asennettua paikoillensa ja siirrettyä kesän päätyttyä pysyvään sijaintipaikkaansa oli jonkinlainen logistinen haasteensa. Nyt ”kiviplaneetat” ovat vakituisessa paikassaan Kalasatamassa, useiden muiden biennaalista tuttujen teosten kanssa.
Taiteilijat saavat meidät katsomaan ympäristömme uusin silmin ja auttavat meitä reflektoimaan historiaamme ja tulevaisuuttamme. Tuskin maltan odottaa, että pääsemme kesän tullen taas Vallisaareen taiteilijoiden kanssa! Monta retkeä on tulossa, sillä 2027 biennaalia suunnitellaan kuumeisesti jo nyt.
Kirjoittaja
Arja Miller on taidehistorioitsija ja kuraattori, sekä HAM Helsingin taidemuseon ja Helsinki Biennaalin johtaja. Hän on suorittanut 253. maanpuolustuskurssin vuonna 2025.
