Aloitan suosittelemalla lämpimästi Jyväskylän yliopiston koordinoiman Soveltavan kielentutkimuksen keskuksen Kieli, koulutus ja yhteiskunta -verkkolehteä. Sen maaliskuun 2025 erikoisnumero on omistettu kielelliselle huoltovarmuudelle. Asiantuntijat kirjoittavat muun muassa medialukutaidosta, viranomais- ja kriisiviestinnän kielestä sekä monikielisyydestä ja kielitaidon monipuolisuudesta. Kieli- ja tekstitaitoja tarvitaan joka päivä mutta etenkin tiukan paikan tullen. Kieliasiat eivät ole vain kulttuuriharrastus tai älymystöeliitin statusjuttu vaan tärkeä osa yhteisön ja yhteiskunnan toimintaa. Ne eivät ole itsestäänselvyys vaan vaativat asiantuntemusta ja tietoista työskentelyä.
Tätä tietoista työtä on Suomessa tehty yhtä kauan kuin Suomea valtiona ja kansakuntana on kehitetty. Kuten monissa muissakin Euroopan kansallisvaltioissa, kansalliskieli ja kansallinen sivistys on pitänyt rakentamalla rakentaa. Niinpä 1800-luvulta lähtien nuoren Suomen pieni sivistyneistö väitteli innokkaasti eri murteiden piirteiden sovittelemisesta yhteen, oikeinkirjoituksen tai sanojen taivutuksen yksityiskohdista, ja sepitti modernisoituvan maailman tarpeisiin satoja uusia sanoja. Prosessin päätteeksi tämä rakennettu kansallinen identiteetti piti luonnollistaa, historiantutkija Eric Hobsbawmin sanoin ”unohtaa, että keksitty traditio oli keksittyä”. Harva enää muistaa, että yleiskielen pehmeää d:tä, jota aikoinaan kansakouluissa rahvaanlapset saivat vaivalla opetella ääntämään, ei alun perin tunnettu juuri missään suomen murteessa. Eikä monikaan tule ajatelleeksi, että esimerkiksi esine, taide, näytelmä ja valtimo ovat 1800-luvulla keksittyjä uudissanoja.
Kuva: Antti Aimo-Koivisto / Lehtikuva
Kansalliskielen rakentamiseen on usein liittynyt jonkinlainen uhanalaisuustarina. Johann Gottfried von Herder, kansallisromantiikan isä, oli 1700-luvun lopulla ohimennen vihjaissut, että unkarilaiset – joita oli tuolloisen Unkarin kuningaskunnan asukkaista alle puolet – saattaisivat ehkä joskus tulevaisuudessa kadota slaavien, saksalaisten ja romanialaisten mereen. Niinpä nykyäänkin jokainen sivistynyt unkarilainen tietää, että ”Herder ennusteli kielemme kuolevan sukupuuttoon”. Tämä ajatus uhanalaisuudesta nousee Unkarin julkisessa keskustelussa edelleenkin joskus esiin, niin älyttömältä kuin se tuntuukin, kun kyseessä on yli kymmenmiljoonainen ja kansainvälisten tutkimusten mukaan Euroopan yksikielisin kansakunta. Mutta näin nämä asiat koetaan…
Myös suomenkielisen suomalaisuuden puolustamiseen yhdistetään uhkakuvia. Pitkälle 1800-luvulle sivistystä ja yhteiskunnallista nousua ei Suomessa voinut ajatellakaan ilman ruotsin taitoa. Pahimpana pelkona oli, että suomalaiset aivan vapaaehtoisesti siirtyisivät käyttämään pelkästään hienompaa, sivistyneempää ja coolimpaa ruotsin kieltä. Tämä huoli ei suinkaan ollut aiheeton eikä itsessään järjetön, vaikka sittemmin taittuikin naiivin normiriemuiseksi kielenkäytön ”svetisismien” kyttäämiseksi. Nykyään samanlaisia pelkoja liitetään englannin kieleen. Sen pelätään – eikä suinkaan aiheettomasti – syövän sekä Euroopan ”pienten” kansalliskielten elintilan että eurooppalaisten kielitaitovarantojen perinteisen rikkauden. Siispä siinä missä suomen kielestä aikoinaan kiihkeästi raivattiin todellisia tai kuviteltuja ruotsalaisuuksia, nykyajan maallikkojen kielikeskusteluissa melkein mikä hyvänsä, mikä jonkun kielikorvassa särähtää, leimataan kärkkäästi ”anglismiksi”, oli siihen aihetta tai ei. Ja jos ruotsin kielen ylivallasta vapautumisen sivutuotteena saattoi suomalaisen kansallistunteen pohjille sakkaantua kummallista herravihan sekaista hurrivihaa, niin nykyään englantiin liittyviä pelkoja voidaan valjastaa myös muukalaisvihan ja rasismin palvelukseen.
Kuva: Kim Saarinen / Annikin Runofestivaali
Pitääkö suomen kieltä (sekä muita kansallis- ja kotoperäisiä kieliämme) siis puolustaa samalla tavalla kuin Suomen maatakin? Tämä rinnastus ei liene aivan älytön. Maanpuolustushan ei tarkoita vain sotimista, vaan siihen kuuluu puolustusvalmiuden ja -tahdon ylläpitäminen, viime kädessä kaiken sen tukeminen, mikä suomalaisille tekee Suomen puolustamisesta mielekästä. Tätä myönteistä mielekkyyttä ei rakenneta ruusuisille kuvitelmille Suomen ja suomalaisuuden ylivertaisuudesta, sen perustana voi olla vain jo Paasikiven peräänkuuluttama tosiasioiden tunnustaminen. Nykyajan maanpuolustuksen maailmassa Suomi ei myöskään ole yksin, vaan kaiken pohjana on kansainvälinen yhteistyö. Samanlaisella realismilla pitäisi ajatella myös suomen kielen puolustamista, nimenomaan tuon alussa mainitun kansallisen huoltovarmuuden osana: ei eristäytymällä ja torjumalla vaan järkevää rinnakkaineloa etsien. Ei siksi, että suomen kieli olisi sen ainutlaatuisempi ja ihmeellisempi kuin mikään muukaan, vaan siksi, että se, samoin kuin demokraattinen yhteiskuntajärjestyksemme, on ainutlaatuisen arvokas kulttuurituote, joka elää ja toimii jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisten kanssa ja jonka puolustaminen on mielekästä meille ja erityisesti meille.
Kirjoittaja
Johanna Laakso on aikoinaan Helsingin yliopistossa opiskellut ja väitellyt Wienin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori, jota kiinnostavat monenlaiset kielen ja vähän yhteiskunnankin historian kysymykset.
