Luontoympäristöt eivät ole pelkästään taloutemme tukipylväs, harrastusten ja liikunnan näyttämö tai ohitettavaa etäisyyttä. Ne ovat voimavara, josta ihmiset saavat hyvinvointi- ja terveyshyötyjä perusarkeensa. Suomalaisille on eurooppalaisittain tarkasteltuna suotu vesi- ja viherympäristöjä poikkeuksellisen paljon, monipuolisesti ja niihin on lyhyt matka myös kaupunkien sisällä. Tällaista maata ja tilannetta kannattaa puolustaa.
Fyysinen ympäristö ylipäänsä on toimintakykymme yksi peruspilari; tukikeino käsitellä vaikkapa pettymystä, stressiä tai suuttumusta. Jotkut käyttävät stressinpurku- tai rauhoittumiskeinoina mielikuvia tai rentoutusharjoituksia. Jotkut hölkkäämistä tai saunomista. Jotkut käsittelevät mielialaansa puhumalla muille. Tunteita voi käsitellä myös hakeutumalla arkielämän mielipaikkaansa. Kysyttäessä tamperelaisilta ja helsinkiläisiltä arkielämän mielipaikkaa vuonna 2005 noin 60 % aikuisista mainitsi jonkin luontopaikan. Noin 25 % mainitsi oman kodin ja yllättävästi vain 5–10 % kaupunkimaisen paikan kuten kahvilan, kampaamon tai kirjaston. Mielipaikat eivät ole vain elämäntavan kuvastajia, vaan niiden psyykkinen tehtävä on säädellä tunteita ja stressiä. Ne tukevat elpymistä, elämänvoiman ja -innon palautumista, ajatusten selkiinnyttämistä ja arkipäivän huolien unohtamista. Laajoilla metsäalueilla ja rannoilla elpymiskokemukset näyttävät olevan hieman voimakkaampia kuin kaupunkikeskustoissa tai niiden puistoalueilla.
Kuva: Riikka Haahti
Jo muutaman vuosikymmenen tutkimusnäyttö epidemiologisesta ja kokeellisesta tutkimuksesta osoittaa, että luonnossa liikkuminen parantaa ”tyypillisen kaupunkilaisen” koettua mielialaa ja hyvinvointia. Jopa enemmän kuin sisäliikunta tai liikkuminen rakennetussa ympäristössä. Etenkin puistoissa ja kaupunkimetsissä kävely ylläpitää keskittymiskykyä ja työmuistia kaupungilla kävelyä paremmin.
Luonnossa kävely laskee kehon vireystilaa. Elvyttäviä muutoksia ovat esimerkiksi verenpaineen ja sydämen sykkeen lasku sekä sykevälivaihtelun rentoutumista osoittavat muutokset. Tätä ei selitä pelkästään se, että luontoalueilla on vähemmän melua ja ilmansaasteita – tämä todettiin suomalaisessa tutkimuksessa. Luonnossa liikkuminen myös vahvistaa rentoutumisen kokemusta ja elämäntyytyväisyyttä. Vahvin näyttö on rauhallisuuden ja energisyyden lisääntymisestä sekä vihan, surun, ahdistuneisuuden ja uupumuksen tunteiden vähenemisestä. Nämä tunteet puolestaan vähentävät työstressistä palautumisen tarvetta. Eräässä 18 vuotta kestäneessä brittiläisessä pitkittäistutkimuksessa havaittiin, että asukkaat olivat onnellisempia niinä vuosina, kun he elivät alueilla, jossa oli enemmän luontoa. Heillä oli myös noina aikoina vähemmän masennusta ja stressiä. Viiden vuoden seurannassa ihmisillä, jotka muuttivat vihreämmille asuinalueille, oli muuttoa seuraavina kolmena vuonna aikaisempaa parempi koettu mielenterveys. Samaa ei havaittu kaupunkimaisille alueille muuttaneilla. Väestötason tutkimuksissa on havaittu asuinalueen suuremman viherympäristön määrän olevan yhteydessä vähäisempään sairastavuuteen, erityisesti masennuksen ja ahdistushäiriöiden sekä mm. sepelvaltimotaudin osalta. Britanniassa on havaittu, että niillä alueilla, joissa on eniten viherympäristöä, eri tuloluokkien välillä on vähiten kokonaiskuolleisuuden ja verenkiertoelimistön sairauksista johtuvan kuolleisuuden eroja. Siis vähiten terveyden epätasa-arvoa.
Kuva: Riikka Haahti
Luonnon hyvinvointivaikutusten selitys voi olla osin lajinkehityksessä syntynyt taipumus: sopiva luontoympäristö näyttää herättävän automaattisesti ja nopeasti – 200 millisekunnissa – myönteisemmän tunnetilan ja fysiologisen virittyneisyyden vähenemisen verrattuna kaupunkimaiseen ympäristöön. Näin nopea reagointi ei välttämättä ole opittua. Toisaalta on esitetty, että ajan myötä ihminen oppii tunnistamaan itsessään luonnon myönteiset ja elvyttävät vaikutukset. Paikassa käymällä ihminen sitoo tiedostaen tai tiedostamattaan fyysisen ympäristön stressin- ja tunnesäätelynsä osaksi.
Kaikki luontoympäristöt eivät ole turvallista kaupunki- tai lähiluontoa. Villi luonto, erämaa, saattaa muistuttaa ihmistä hänen kuolevaisuudestaan. Se uhkaa ihmistä ylivoimaisuudellaan ja kesyttämättömyydellään. Yksittäiset tutkimustulokset osoittavatkin, että erämaahan kerrotaan liittyvän useammin kuolema-ajatuksia kuin rakennettuun luontoon tai kaupunkiin. Mutta samalla luontoon liittyy useammin myös vapauden kokemuksia. Villi luonto voi olla elämän ja elollisuuden vertauskuva; se kuvastaa kasvua, muuttumista, elämänvoimaa. Se voi olla myös jatkuvuuden ja pysyvyyden, ajattomuuden, universaalin vertauskuva. Luonto voi edustaa ihmistä korkeampaa, suurempaa voimaa: ikään kuin viattomuutta ja luonnontilaisuutta, salaperäisyyttä, henkisyyttä ja uutta todellisuuden tasoa.
Toisaalta luontoympäristöihin liittyy käärmeiden, hämähäkkien, ampiaisten, petoeläinten, äkkisyvän veden, korkeiden paikkojen, eksymisen, ukkosen, myrskyn ja pimeyden pelkoa. Kun ihmiset ovat kuvailleet luonnossa tapahtuneita uhkaavia tilanteita, useisiin tilanteisiin liittyi yllättäen sekä kielteisiä että myönteisiä kokemuksia. Kielteiset kokemukset olivat pelkoa ja tilanteen hallinnan menettämisen aiheuttamaa uhkaa. Myönteiset kokemukset olivat tilannetta seuranneita hurmion, kiihtymyksen ja lumoutumisen kokemuksia sekä aistikokemusten ja tietoisuuden terävöitymistä. Pelkojen voittaminen eräretken aikana näyttää lisäävän psyykkistä energiaa ja itseluottamusta. Pelon kokemisessa on yksilöllistä vaihtelua ja ainakin sukupuoli ja aistimushakuisuus ovat mahdollisia eroihin yhteydessä olevia tekijöitä.
Kuva: Roine Piirainen / Kuvia Suomesta
Luonnosta on varsin monelle mielenrauhaksi ja -tueksi. Luonnon virkistyskäytön valtakunnalliset inventointitutkimukset (LVVI) 2000-luvulla kertovat, että suomalaisista yli 90 % harrastaa lähiulkoilua luonnossa. Yli 70 % lähiulkoiluun käytetyistä luontopaikoista on kävelyetäisyydellä kotoa. Lähiulkoilua on keskimäärin joka toinen päivä. Viherympäristöjen, erityisesti puistojen saavutettavuus, turvallisuus ja miellyttävyys näyttävät lisäävän liikunnan määrää eri ikä- ja sosiaaliryhmissä. Koronakeväänä 2020 maalis-toukokuussa Pirkanmaalla tehdyssä avoimessa verkkokyselyssä havaittiin, että kolme neljäsosaa vastaajista arvioi luontoliikuntansa lisääntyneen tuolloin. Muiden toimintojen ei kerrottu lisääntyneen yhtä paljon: noin puolet vastaajista arvioi puheluiden ja some-aktiivisuutensa lisääntyneen, 43 % arvioi lukemisen tai tv:n katselun,10 % autoilun ja 7 % alkoholin tai päihteiden käytön lisääntyneen. 69 % vastaajista kertoi, että koronaan liittyvä huoli tai ahdistus helpottui luontokäyntien avulla. Yli kolmasosa kertoi liikkuneensa nimenomaan uusilla, aiemmin heille tuntemattomilla alueilla. Luontoalueiden hakeminen ja tuntemus siis lisääntyi koronakevään aikana.
Moninaiset luontoalueet asuinalueiden läheisyydessä ovat siis voimavara paitsi normaalioloissa myös poikkeustilanteissa. Tämä olisi ymmärrettävä ympäristön suunnittelussa ja kokonaismaanpuolustuksessa.
LVVI-aineistojen pohjalta on myös havaittu, että tiheämpi viikoittainen luonnossa liikkuminen on yhteydessä parempaan koettuun hyvinvointiin – vähäiseen hermostuneisuuteen ja alakuloisuuteen sekä rauhallisuuteen ja onnellisuuteen. Näin on riippumatta siitä, kuinka liikunnallinen henkilö yleisesti on. Luonnon hyvinvointivaikutukset osoittavat, että luontosuhteemme on itse asiassa osa päivittäistä toimintakykyämme. Suhteen laatua on syytä varjella ja puolustaa. Mielipaikkakäynnit luontoympäristössä voitaisiin ottaa määrätietoisemmin käyttöön yhtenä hyvinvoinnin edistämiskeinona. ”Liikuntareseptejä” täydentämään voitaisiin kirjoittaa ”mielipaikkareseptejä”. Niissä ihmisiä kannustettaisiin löytämään arkiympäristön mielipaikkoja ja havainnoimaan niihin liittyviä kokemuksia ja elämyksiä. Tätä kautta liikuntaa kertyisi huomaamatta. Samalla ihmiset alkaisivat kiinnittämään tietoisemmin huomiota ympäristönsä laatuun ja sen aiheuttamiin kokemuksiin ja mielialoihin. Maanpuolustuksen kannalta ympäristön tuntemisen arvo tunnetaan: talvisodassa suomalaisen taktiikan perusta oli maaston ja olosuhteiden tunteminen ja hyödyntäminen. Korvet, metsät, rannat, lumihanget, pakkanen ja pimeys olivat tuttuja toimintaympäristöjä. Tämän päälle rakentui yllätys, taito ja menestys.
Kirjoittaja
Kalevi Korpela on Tampereen yliopiston psykologian emeritusprofessori. Hän toimi Puolustusvoimien koulutuksen kehittämiskeskuksen käyttäytymistieteiden osaston johtajana ja professorina 2004–2005.
