Ihmisen vahvuus nisäkkäänä on perustunut kykyymme tehdä yhteistyötä. Ihmiskunnalle tyypillistä on ollut myös kyky luoda identiteettiään kulttuurin avulla. Kulttuuri on näyttäytynyt arkisina asioina, tapoina ja työkaluina. Kulttuuri on myös aina sisältänyt halun esittää, tulkita, kirjoittaa, laulaa ja tanssia. Kulttuurilla ja taiteella on ollut valtava merkitys ihmisen hyvinvoinnille ja osallisuuden kokemukselle. Taide on ollut liima, joka on tuonut meidät yhteen. Kulttuurin yksi ulottuvuus on myös valitettavasti väkivalta ja tuhoaminen. Muut nisäkkäät eivät suunnittele imperialistisia valloituksia, eivät käytä aatteita ja oppeja toistensa systemaattiseen murhaamiseen ja tuhoamiseen. Ne tappavat elääkseen.
Tässä artikkelissa pohdimme kulttuurin ja taiteen merkitystä Suomen kansalliselle identiteetille ja sen turvaamiselle.
Suomi on kulttuurinsa tuote
Suomalaisen demokratian ja hyvinvointiyhteiskunnan malli on valistuksen projekti. Oma kieli ja sen kirjoittamisen ja opettamisen rakenteet, oma musiikki ja taide instituutioineen ja urheiluseurat, muutamia mainitaksemme, ovat olleet jo ennen itsenäistymistämme keskiössä henkisen huoltovarmuuden ja kansallisen resilienssin suhteen. Olemme hyväksyneet oppi-, vero- ja maanpuolustusvelvollisuuden, koska ne ovat taanneet meille elantoa ja turvallisuutta vaikeinakin aikoina. Olemme vaalineet ja puolustaneet myös suomalaista kulttuuria. Kun katsomme nykyistä kokonaisturvallisuuden mallia, yksi keskeinen sen kulmakivistä on sivistyksen, koulutuksen, kulttuurin ja taiteen ylläpitäminen myös vaikeina aikoina. Kulttuuri ja taide eivät kuulu vain opetus- ja kulttuuriministeriön tai sen alaisten kulttuuria ja taidetta toteuttavien instituutioiden vastuulle, vaan kaikki ovat omalla osallaan Suomessa vastuussa kulttuurin ja paremminkin taidon ylläpitämisestä ja edistämisetä.
Emme puolusta vain materiaa vaan myös kansallista henkeä, merkityksiä ja aineettomia rikkauksiamme. Suomalaisen kansallisen identiteetin rakennuksessa suomalaiset taiteilijat olivat keskiössä. Suomalainen taide on kuulunut kaikille. Kun Suomen Kansallisteatterin graniittilinna nousi harjaansa, taustalla eivät olleet hovi tai yläluokka, vaan kansa. Meitä edeltävät sukupolvet ovat myös aina huolehtineet kulttuurin ja taiteen sekä tapahtumien valtakunnallisesta saatavuudesta. Saatavuudesta on huolehdittu myös vaikeina aikoina. Kun Suomi eli vuonna 1917–1918 sen tuskallisia aikoja ja maa oli yleisesti kaikilla yhteiskunta tasoilla kaaoksessa, siitä huolimatta syntyi teattereita, orkestereita, urheiluseuroja ja kirjallisuuspiirejä. Syntyi kuvataidetta ja käsityötaidetta.
Kuva: Sodankylän elokuvajuhlat
Mikä toimii sitä ei kannata korjata
Monesti kiitämme siitä, että emme luopuneet yleisestä asevelvollisuudesta muiden eurooppalaisten kumppaniemme tavoin, vaikka tulevaisuus näytti silloin siltä, ettei kansakuntaa enää tarvita kokonaisuudessaan perinteisiin sotiin. Ylläpidimme valistuksen projektia turvallisuudesta. Samalla ylläpidimme perinnettä, sosiaalista sukupolvia ylittävää sitoutumista ja puolustuksellista osaamista. Kuten olemme huomanneet, on erittäin vaikeaa saada takaisin kerran lakkautettuja rakenteita. Ruotsissa kipuillaan edelleen kerran tehdyn päätöksen kanssa.
Vastaavasti voidaan ajatella, että syrjäseuduilta kerran lakkautetut koulut, urheilupaikat, musiikkiopistot, teatterit ja elokuvateatterit on vaikea ja jopa mahdotonta saada takaisin. Kyse ei ole vain tilojen uudelleen investoinneista, vaan koko osaamisen, innon ja motivaation verkoston rakentamisesta, joka on vienyt vuosikymmeniä. Maanpuolustustahtoa on ylläpidettävä kertausharjoituksilla ja vapaaehtoisella maanpuolustuksella, ja sama koskenee myös kansalaisten pitämistä kulttuurin, taiteen ja liikunnan parissa.
Muutama keskus, Helsinki ja Tampere etunenässä, eivät voi tarjota valtakunnallisesti keskitettynä kaikille suomalaisille kulttuurin ja taiteen sekä tapahtumien palveluja. Suomi on laaja maa, ja sillä on kulttuurisesti rikkaita ja arvokkaita alueita, joita eivät toiset alueet voi korvata. Kuten maanpuolustuksessa lähdetään koko valtakunnan puolustamisesta, on kulttuurin ja taiteenkin oltava valtakunnallista.
Suomen alueellinen, kulttuurinen ja sivistyksellinen tyhjentyminen ja keskittyminen muutamaan keskukseen on myös hybridivaikuttamisen näkökulmasta vaarallista. Tyhjiöt yleensä täyttyvät jollain toisella tarjonnalla, jos itse emme sitä ole täyttämässä.
Suomen idea ja ratkaisut eivät ole vain Helsingin ja Tampereen varassa, niihin vaikuttavat myös elinvoimaisuus Kouvolassa, Mikkelissä, Imatralla ja Kajaanissa, muutamia mainitaksemme. Jos näissä suomalaisissa paikoissa ei ole enää kulttuurin rakenteita laajassa mielessä, ei niissä ole myöskään henkistä huoltovarmuutta tai mielen resilienssiä. Nämä materiasta ja hengestä tyhjennetyt alueet täyttyvät nopeasti meille tuntemattomalla ja jopa vihamielisellä informaatiovaikuttamisella.
Kulttuuri on henkistä varautumista
Meitä uhkaa myös kognitiivinen ylikuormitus ja jopa kognitiivinen sodankäynti. Tämä tarkoittaa sitä, että tulevat sukupolvet käyttävät pääsääntöisesti arkensa ja vapaansa erilaisissa informaatiosovellutuksissa ja vieraantuvat fyysisestä ympäristöstään kuluttaen yhä enemmän heille itselleen räätälöityä informaatiota. Välitön perinteinen sosiaalinen vuorovaikutus, sen taidot, osallisuuden tunne, oman kielen, suomen, ruotsin tai saamen monialainen käyttö ja ympäristön ymmärtäminen perinteiden ja edellisten sukupolvien luomien merkitysten kautta katoavat.
Suomalaista kulttuuria ja taidetta tekevät vain suomalaiset ja jotta se on mahdollista me tarvitsemme toimivat rakenteet. Jos emme jatka teattereiden, elokuvien, kirjallisuuden, kuvataiteiden ja musiikin sekä eri urheilulajien perinteiden ja perinteisten tapojen siirtämistä seuraaville sukupolville valtakunnallisesti, katoavat kulttuurimme ja taiteemme globaalin informaatioympäristön alle. Joku muu kieli, mieli ja houkutin varastaa mielet.
WHO:n tutkimusraportin mukaan taiteisiin osallistuminen vaikuttaa positiivisesti omakuvaan, itsetuntoon, omien vahvuuksien ja kykyjen tunnistamiseen, kriittiseen ajatteluun, tunteiden säätelyyn. Se vahvistaa nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemusta sekä edistää kognitiivisten ja sosiaalisten taitojen kehittymistä. Kykyä empatiaan ja erilaisuuden kohtaamiseen. Taidetoiminta vahvistaa myös integraatiota, kulttuurien välistä kohtaamista ja dialogia. Aikamme tarvitsee osallisuuden kokemusta. Tasa-arvo rakentuu yhdenvertaiselle kyvylle toimia, niin että jokainen voi toteuttaa täyden potentiaalinsa. Nykyisellään tämä ei Suomessa toteudu, sillä kulttuurinen ja sivistyksellinen pääoma jakautuvat yhteiskunnassa epätasaisesti.
Elävä suomalainen kulttuuri- ja taidekenttä on merkittävä osa kansallista kokonaisturvallisuutta. Pidetään huolta sen olemassaolosta ja saavutettavuudesta myös seuraaville sukupolville.
Kirjoittajat
Eversti Aki-Mauri Huhtinen on sotilasprofessori emeritus Maanpuolustuskorkeakoulun johtamisen ja sotilaspedagogiikan laitoksella. Hän on suorittanut 203. maanpuolustuskurssin.
Elina Knihtilä on näyttelijä ja näyttelijäntaiteen professori Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Hän on suorittanut 241. maanpuolustuskurssin.
