Henrik Tala
Aimo Pajunen – kylmän sodan kenraali
Siltala 2024.
Tohtori Henrik Tala on syventynyt perinpohjaisesti Aimo Pajusen elämänkaareen. Hän on käynyt läpi saatavissa olevat asiakirjat, sopimukset ja muistiinpanot sekä haastatellut työtoverit, sukulaiset ja yhteistyökumppanit aina Amerikkaa myöten. Teos on tieteelliset kriteerit täyttävästi dokumentoitu, mutta silti sujuvasti kirjoitettu saavutuksia painottaen, mutta virhearvioita unohtamatta. Tuloksena on tasapainoinen kokonaiskuva puolustuspolitiikan merkkimiehestä.
Aimo Pajunen oli älykkäin koskaan tapamani upseeri. Hän oppi ja omaksui uutta tietoa ilmiömäisen nopeasti. Esimerkkinä käy kielet: saksaa hän oppi yhdeksänvuotiaana messikallena Helsingin satamaan ankkuroiduissa saksalaisaluksissa, ruotsia pari vuotta myöhemmin sotalapsena naapurimaassa ja ranskaa kielenopettaja äidiltään. En tiedä miten hän oppi englannin, mutta Oxfordin yliopiston dekaani Marrack Goulding sanoi minulle, että tuo Aimohan tuntee Englannin kirjallisuuden paremmin kuin hän. Lukeneisuus olikin toinen hänen älykkyytensä sampo. Hän eteni opinnoissaan ennätysvauhtia: ylioppilas 17-vuotiaana, sitten heti varusmieheksi ja Merisotakouluun, jonka rannikkotykistölinjalta valmistui kadettiupseeriksi 19-vuotiaana ja joukko-osastopalvelun jälkeen Sotakorkeakouluun, josta valmistui yleisesikuntaupseeriksi 28-vuotiaana.
Upseeritutkinnon jälkeen hän palveli kahdeksan vuotta Kotkan rannikkopatteristossa, josta suurimman osan Rankin linnakkeella, melko monotoonisissa tehtävissä. Ajankulukseen hän lueskeli paljon, perusti perheen ja johti kunnanvaltuustoa. Sotakorkeakoulussa hänen vahvuutensa pääsivät esille. Hän valmistui kurssinsa priimuksena. Kurssin tärkeä koitinkivi oli kotityöviikko, joka alkoi lauantaina komentajan päätöksellä harjoitustilanteeseen ja jonka aikana oppilaiden tuli laatia kaikki prikaatin, toisella vuosikurssilla armeijakunnan, esikunnan suunnitelmat. Valtaosa oppilasupseereista työskenteli vimmatusti maanantaiaamuun asti, jolloin suunnitelmat tuli jättää puhtaaksikirjoitettuna tarkastettavaksi. Aimo sen sijaan istui jo torstai-iltana oppilasupseerien kantakapakassa ja ihmetteli, että missä ne kaverit luuhaa.
Ylivertaisen suorituskykynsä vuoksi hänen oli välistä vaikea ymmärtää meidän tavallisten taapertajien työtahtia. Tultuani hänen apulaisekseen puolustusneuvoston sihteeristöön hän kehotti minua kokoamaan aineistoa erään ministerin puheeseen maanpuolustuskurssien avajaisiin. Arkistosta löytyisi osviittaa. Parin tunnin päästä, kun juuri tutustuin aiempiin puheluonnoksiin, Pajunen tuli luokseni ja kysyi missä puhe viipyy. Opin että aineiston kerääminen merkitsi puheluonnosta eikä sen kirjoittamiseen saanut tuhlata aikaa.
Sotakorkeakoulun priimukselle avautui pian paikka puolustusneuvostossa, ensin yleissihteerin apulaisena ja myöhemmin yleissihteerinä. Hallituksen tärkeimmistä ministereistä ja Puolustusvoimien johdosta koostuvassa puolustusneuvostossa valmisteltiin kaikki maanpuolustusta koskevat päätökset ja tärkeimmät toimenpiteet. Siellä Pajunen tutustui eturivin poliitikkoihin ja eri hallinnonalojen johtaviin virkamiehiin. Lisäksi sihteeristö laati ehdotukset osallistujiksi valtakunnallisille maanpuolustuskursseille, jotka hiljan oli käynnistetty puolustusneuvoston valvonnassa. Listoja laatiessaan hän tutustui eri alojen johtohenkilöihin, joista erityisen tärkeitä suhdeverkon rakentamisessa olivat elinkeinoelämän ja median edustajat.
Puolustusneuvostossa Pajusesta kehittyi turvallisuuspolitiikan asiantuntija, jonka jälki näkyi puolustusneuvoston aloitteiden ja muistioiden lisäksi valtionjohdon puheissa. Näistä tunnetuin on presidentti Kekkosen tärkein turvallisuuspoliittinen kannanotto vuonna 1965 nuoren polven ulkopoliittisessa yhdistyksessä pidetty puhe.
Kasvavaa asiantuntemustaan Pajunen valotti heittäytymällä innolla mukaan 1960-luvulla vellovaan puolustuspoliittiseen keskusteluun. Tala valaisee osuvasti Pajusen panosta erilaisissa keskustelukerhoissa ja lehtien palstoilla. Niistä kauaskantoisin oli hänen vuonna 1969 julkaisema ehdotuksensa parlamentaarisen puolustuskomitean asettamisesta. Hallitukset vaihtuivat tiheästi ja puolustusmäärärahat niiden mukana. Pitkäjänteisyyttä voitiin saada vain sitouttamalla poliittiset puolueet määrärahakehykseen. Ehdotus oli rohkea, sillä Puolustusvoimat vastusti sitä tulevan komentajansa Sutelan johdolla peläten, että poliitikot vaan sotkeutuvat laitoksen sisäisiin asioihin rahanjaon sijasta. Pajunen ajoi esityksensä myös poliittisen kentän läpi. Ensimmäinen parlamentaarinen puolustuskomitea asetettiin vuonna 1970 Pajunen pääsihteerinä, toinen vuonna 1975 ja kolmas vuonna 1979. Komiteoiden suositukset muodostuivat Suomen puolustuspolitiikan ohjenuoraksi läpi 1970- ja 1980-luvun. Jopa Sutela myönsi niiden olleen hyödyllisiä.
Pisimmän työrupeaman Pajunen teki puolustusministeriössä, ensin neljä vuotta osastopäällikkönä ja sitten vuodesta 1979 lähtien viisitoista vuotta kansliapäällikkönä. Hänen panoksensa oli keskeinen puolustusbudjettia laadittaessa. Pääesikunta on puolustusministeriön alainen keskusvirasto, jonka määrärahaesityksen ministeriö käsittelee ja tarvittaessa muokkaa paremmaksi. Pääesikunnan päällikkönä neuvottelin neljänä vuotena budjetista Pajusen kanssa, aina hyvässä hengessä ja yhteisymmärryksessä. Pajusen jalanjälki oli mittava erityisesti hankinnoissa. Hänen ansionsa Hornet-hankinnassa 1992 ovat vertaansa vailla Suomessa. Samanaikaisesti hän junaili maavoimien suurhankinnan Saksasta, josta ostettiin pilkkahintaan valtava määrä Itä-Saksasta periytynyttä materiaalia. Kotimaisissa yhteistyökuvioissa häntä taas auttoi laaja verkosto, hän istui muun muassa useiden teollisuusyritysten hallituksissa. Hän oli lupsakka seuramies, joka mieluusti kutsuttiin eri tilaisuuksiin, jopa viihdyttäjäksi haitarin kanssa. Ehkäpä siitä juontui hänen hieman boheemi habitus, tukka pörröllään ja asu vähän sinne päin.
Epäsotilaalliseksi koettu ulkomuoto oli eräs tekijä, joka esti häntä saavuttamasta Puolustusvoimain komentajuutta, johon hän selvästi pyrki. Varsinaisesti hänet pudotti komentajapelistä vuonna 1981 Me-lehdelle annettu haastattelu, jossa hän haukkui Norjan Nobel-komitean. Presidentti Kekkonen, joka toivoi Nobelia uransa kruunuksi, käski valtioneuvoston rangaista Pajusta, minkä se tekikin antamalla hänelle varoituksen. Komentajuuden mentyä sivu suun hän yritti kansliapäällikkönä siirtää Puolustusvoimain komentaja Jan Klenbergin puolustusministeriöön. Kadettitovereiden ja henkiystävien suhde ajautui tämän johdosta haaksirikkoon. Klenberg tyrmäsi ehdotuksen julkisuudessa, jossa Pajunen leimautui puolustuksen nakertajaksi. Sovitteluni jälkeen riita tyyntyi, mutta kavereiden suhde ei koskaan palannut täysin ennalleen.
Pajunen jäi eläkkeelle 1994, jolloin tasavallan presidentti ylensi hänet esityksestäni täyskenraaliksi. Puolustusministeri Ole Norrback olisi halunnut ylentää hänet jo 1990 yhdessä Klenbergin kanssa, mutta vastustin tätä tuolloin menestyksekkäästi, koska en pitänyt hyvänä, että aktiivipalveluksessa olisi yhtä aikaa kaksi neljän tähden upseeria hieman ikään kuin kilpailemassa keskenään. Pajusen edellä kuvatun aloitteen valossa tämä kantani lienee oikeaan osunut.
Eläkkeelle jäätyään Pajunen muutti yhteen pitkäaikaisen sihteerinsä Rea Nukarin kanssa. Kenraalien rouvat paheksuivat tätä vimmatusti – peläten esimerkin tarttuvan? – ja lopettivat vihtoreidensa kanssa kaiken kanssakäymisen Pajusten kanssa. Pari vihittiin vuonna 2003, ja Rea toi valoa Pajusen viimeisiin vuosiin hoitaen tätä esimerkillisesti ja auttaen arjen monissa askareissa. Hoitoa tarvittiinkin vuosi vuodelta enemmän, sillä Aimon kunto hiipui, kunnes hänet oli pakko siirtää hoitolaitokseen. Siellä Rea kävi häntä tapaamassa loppuun asti.
Aimo Pajunen oli vertaansa vailla oleva puolustuspolitiikan arkkitehti. Tässä suhteessa hän on merkittävämpiä suomalaisia sotiemme jälkeen. Henrik Talan elämäkerta tuo hänen värikkään persoonansa elävästi esiin ja maalaa osuvan kokonaiskuvan monivivahteisesta ja poikkeuksellisen älykkäästä ihmisestä.
Kirjoittaja
Kenraali Gustav Hägglund toimi Puolustusvoimain komentajana 1994–2001. Hän on suorittanut 51. maanpuolustuskurssin.
