Etelä-Kaukasia on ollut läpi vuosisatojen Venäjän, Turkin ja Iranin pelikenttänä. Venäjä katsoo sen omakseen valvoakseen muita ja estääkseen lännen vaikutusvallan reunamillaan. Turkin tavoite on vahvistaa käytävää Azerbaidzhanin kautta Keski-Aasiaan. Armenialla on riippuvuussuhde Venäjään, pysyvä riitatila Azerbaidzhanin kanssa, mutta toimiva suhde Iraniin, missä puolestaan on merkittävä azeriväestö. Azerbaidzhanin yhteistyö Israelin kanssa lisää jännitettä. Armeenidiasporilla Ranskassa ja Yhdysvalloissa on sisäpoliittista roolia. Venäjän hyökkäys Ukrainaan lopetti ETYJ-vetoisen Minskin prosessin Ranska–USA–Venäjä-puheenjohtajatrion neuvottelut Vuoristo-Karabahista. Aiemmin EU:n ja lännen luokanparhaana pidetty Georgia takkuilee demokratiansa kanssa ja hakee monirattaista ulkopoliittista linjaa lännen lisäksi Venäjän, Kiinan ja arabimaailman kanssa. Jos kuulostaa sekavalta, sitä se on.
Venäjällä on alueella sekä kahdenvälinen että alueellinen agenda. Hybridivaikuttaminen talouden, arvojen ja politiikan keinoin on vahvaa. Sitä täydentää sotilaallinen läsnäolo Georgiassa Abhaasian ja Etelä-Ossetian nukkevaltioissa, Armeniassa Gyumrin tukikohdassa ja Azerbaidzhanissa Vuoristo-Karabahin rauhanturvana. Hyökkäys ja sota Ukrainassa on muuttanut sotilaallisen läsnäolon volyymiä, kun ammattisotilaat on tarvittu muualle. Mutta vaikka sotilaallinen vaikutusvalta on määrällisesti vähentynyt, kokonaisote on vahva eikä muuta ole näkyvissä.
Vuoristo-Karabahin sota syksyllä 2020 muutti kolmikymmenvuotisen status quon, kun Azerbaidzhan valloitti takaisin sille kansainvälisoikeudellisesti kuuluneet alueet Karabahin ympäriltä sekä Vuoristo-Karabahin autonomisen alueen eteläosan. Venäjän kätilöimä tulitaukolausuma marraskuulta 2020 antoi Venäjälle vakauden takuumiehen roolin ja vastuun alueen armeeniasukkaiden turvallisuudesta. Rauhanturvan määräaika päättyy marraskuussa 2025, mutta jo nyt on näkyvissä Venäjän otteen irtoaminen. Onko kysymys halun tai kyvyn puutteesta vai hyvästä yhteistyödialogista presidenttien Putin ja Alijev välillä?
Venäjä-vetoinen Kollektiivisen turvallisuussopimuksen järjestö (KTSJ) velvoittaa jäsenvaltiot keskinäiseen apuun sotilaallisen hyökkäyksen tapahtuessa. Venäjä ei kuitenkaan tukenut Armeniaa Karabahin sodassa, sillä sen mielestä alue ei kuulu Armenialle. Armenia jäi vaille Venäjän kahdenvälistä ja KTSJ:n kollektiivista tukea myös Azerbaidzhanin syksyn 2022 tykistöhyökkäyksessä. Lisäksi Venäjä ei ole täyttänyt tulitaukosopimuksen velvoitettaan pitää Armenian yhteys Karabahiin (ns. Lachinin käytävä) avoimena. Armenia on pettynyt Venäjän tyhjiin turvataukuisiin ja on alkanut ottaa etäisyyttä Venäjään sotilaallisena kumppanina. Se on käytännössä irtisanoutunut yhteistyöstä, vaikka onkin pysynyt KTSJ:n jäsenenä.
Armenia on ensi kertaa itsenäisyytensä aikana alkanut ottaa itse vastuuta ulko- ja puolustuspolitiikastaan muun muassa siirtämällä asehankintoja Intiaan. Armenia luo kokonaisturvallisuuden konseptia, jossa se on käyttänyt pohjana Suomen mallia. Onnistuuko irtautuminen tai etääntyminen, on eri asia. Venäjän ote Armenian taloudesta, kriittisestä infrasta ja energiataloudesta on vahva.
Venäjän rooli onkin näkyvin Armeniassa. Peitellymmin taloudellinen (ja siihen perustuva poliittinen) ote tuntuu Georgiassa, missä Georgian Dream -vetoinen hallitus on aiheuttanut hämmennystä kotimaassa ja ulkomailla Venäjä-myönteisillä otteillaan tilanteessa, missä Ukraina-tuki jakaa kansainvälistä kenttää Venäjän ystäviin ja vastustajiin. Venäjä de facto miehittää 20 % Georgian alueesta kutsuen sitä tueksi Abhaasian ja Etelä-Ossetian itsenäisille valtioille. Georgia on pieni ja haavoittuva maa, ja hallitus on valinnut varovaisen Venäjä-politiikan linjan. Vuoden 2008 sodan muistot ovat tuoreina mielessä.
Kuva: EEAS / EUMA
YK:ssa, ETYJ:ssä ja Euroopan neuvostossa Georgia seisoo tukevasti länsimielisten rivissä, mutta samalla antaa ristiriitaisia lausuntoja, on avannut lentoyhteydet Venäjälle, ei sitoudu sanktioihin ja avomielisesti vastaanottaa turisteja ja maastaan poistuneita venäläisiä Georgiaan. Venäjä puolestaan poisti georgeilta viisumivelvollisuuden. Ortodoksikirkon rooli on merkittävä. Keväällä 2023 hallitus tuki Venäjän-mallin mukaista ulkomaalaisagenttilakiesitystä. Kansainvälisestikin tuetut katuprotestit kaatoivat esityksen, mutta epäilys hallituksen tavoitteista jäi. Georgiaa – kuten Armeniaakin – epäillään vahvasti sanktioiden kiertämisestä, mutta näytön hankkiminen on vaikeaa. Molempien kauppaluvut Venäjän kanssa ovat moninkertaistuneet.
Georgiassa arviolta 150 000 venäläistä elävät omissa yhteisöissään, mikä lisää sisäisiä jännitteitä. Armeniaan on muuttanut saman verran venäläisiä, jotka sen sijaan ovat olleet tervetulleita ja saapuneet jäädäkseen. Molemmissa maahanmuutto on tuottanut merkittävän talouskasvubuustin. Azerbaidzhaniin venäläisiä on muuttanut vain vähän.
Vaikka Georgia jätti Ukrainan ja Moldovan vanavedessä EU-jäsenyyshakemuksen keväällä 2022, ei EU-piireissä olla täysin vakuuttuneita hallituksen tahdosta sitoutua EU-jäsenyyteen ja -arvoihin. Syksyllä EU-komissio tekee esityksensä jäsenmaille Georgian edistymisestä, myös suhteessa muihin hakijamaihin.
Georgian outojen valintojen syyt ovat sisäpoliittisia. Valtapuolueen ensisijainen tavoite on pysyä vallassa ja äänestäjät on pidettävä tyytyväisinä rahalla ja perinteisellä arvopohjalla. Lisäksi tarvitaan viholliskuva, jollaiseksi sopii vuoden 2008 sodan aikainen presidentti Mikheil Saakashvili, joka suorittaa sairaalassa vankeustuomiotaan. Saakashvili on Ukrainan kansalainen ja länsimielinen, mistä löytyy peruste niin horjuvalle Ukraina-linjalle kuin länsivastaisuudellekin. Omien intressien politiikka noudattaa Kremlin pelikirjaa, vaikkei siihen perustukaan.
Kuva: Karen Minasyan / AFP / Lehtikuva
Azerbaidzhan on taloudellisesti vakaa ja turvatakuut sille antaa Turkki. Turkin tavoin se tasapainoilee tukemalla Ukrainaa muun muassa polttoaineviennillä mutta olemalla YK–Ukraina-äänestyksissä poissa salista. Venäjä myy Bakulle kaasua kansalliseen kulutukseen, jotta azerikaasua riittäisi Euroopan-vientiin, mikä on Azerbaidzhanin vahvin pelimerkki EUn suuntaan. Azerbaidzhanin heikon ihmisoikeustilanteen ei soisi jäävän energiakaupan varjoon. Riippuvuus Georgiasta on merkittävä – energiaputket ja rahtireitit kulkevat sen kautta. Venäjän ote epävakaasta Georgiasta on siis painostuskeino myös Bakun suuntaan.
Presidentti Alijev on voitetun sodan voimaannuttama ja painostaa Armeniaa saneltuun rauhaan. Venäjän rooli rauhanvälittäjänä Karabahin sodan jälkihoidossa on epäselvä, mutta varmaa on, ettei Venäjä halua rauhansopimuksen syntyvän lännen – EUn tai USAn – fasilitoimana. Venäjä näkee lännen läsnäolon vähentävän sen vaikutusvaltaa ja vastustaa myös Armeniassa keväällä 2023 käynnistettyä EU-monitorointimissiota.
Koko Etelä-Kaukasia toivoo Ukrainan sodan päättymistä, mutta preferoitua voittajaa ei haluta nimetä – kaikilla loppuratkaisuilla on vaikutus, johon pienten maiden on taas sopeuduttava.
Kirjoittaja
Kirsti Narinen on syksystä 2020 alkaen toiminut Suomen Kiertävänä eli Helsingistä käsin akkreditoituna suurlähettiläänä Armeniaan, Azerbaidzhaniin ja Georgiaan. Ulkoasiainhallinnon palvelukseen hän on tullut vuonna 1984 ja hänellä on varhaisuran kokemusta Neuvostoliitosta ja sen hajoamisen jälkimainingeista. Viro on hänelle erityisen läheinen ja hän on toiminut siellä lähetystöneuvoksena 1990-luvulla ja suurlähettiläänä 2014–2018, minkä jälkeen hän toimi Hybridikeskuksen kansainvälisten suhteiden päällikkönä. Hän on suorittanut 213. maanpuolustuskurssin sekä Viron vastaavan 38. Riigikaitsekursus’en.
