Eurooppalaisen demokratian haasteet

Euroopan unioni on 27 jäsenvaltion muodostama poliittinen, taloudellinen ja oikeudellinen yhteisö, jolla on valtiollisia piirteitä olematta kuitenkaan yhtenäisvaltio tai edes liittovaltio. EU:lla ei ole omaa perustuslakia vaan sen toimivalta ja päätöksentekosäännöt perustuvat jäsenvaltioiden neuvottelemiin ja hyväksymiin perussopimuksiin, joista viimeisin on vuonna 2009 voimaan tullut Lissabonin sopimus.

Kansainvälisenä järjestönä EU:ta on usein luonnehdittu ainutkertaiseksi kansainväliseksi järjestöksi, jonka kaltaisia ei ole muita. EU:n ymmärtämistä ei helpota lainkaan, että se on ollut lähes jatkuvassa muutoksen tilassa varsinkin 1980-luvun sisämarkkinoita koskevan valkoisen kirjan ja niin sanotun yhtenäisasiakirjan hyväksymisestä lähtien. Ne tarkoittivat EU:n taloudellisen toimivallan merkittävää lisäämistä ja sitä koskevan päätöksenteon tehostamista, joka puolestaan edellytti myös unionin institutionaalisten rakenteiden ja päätöksenteon ”demokraattisuuden” vahvistamista.

Mitä useammissa EU-asioissa ryhdyttiin tekemään päätöksiä jäsenvaltioiden hallitusten niin sanotulla määräenemmistöllä yksimielisyysvaatimuksen sijasta, sitä enemmän Euroopassa on keskusteltu ”demokratiavajeesta” ja miten sitä pitäisi korjata. Miten kansalaisten suorilla vaaleilla valitsemat Euroopan parlamentti ja jäsenmaiden kansalliset parlamentit pystyvät tehokkaasti valvomaan hallitusvallan käyttöä EU:ssa.

Vuonna 1992 voimaan tulleessa Maastrichtin sopimuksesta ja sitä seuranneissa Amsterdamin, Nizzan ja Lissabonin sopimuksissa Euroopan parlamentin asemaa on asteittain vahvistettu siten, että nykyään parlamenttia voidaan pitää tasavertaisena lainsäädäntö- ja budjettivallan käyttäjänä neuvoston kanssa. Sen lisäksi EP:lla on nykyään vahva rooli komission nimittämismenettelyssä ja todellinen mahdollisuus myös valvoa komission toimintaa ja tarvittaessa jopa äänestää komission luottamuksesta.

Vaikka poliittinen keskustelu demokratiavajeesta on hieman vaimentunut viime vuosina, monet ovat edelleen huolissaan siitä, että EU:ssa ei ole vieläkään ”poliittista hallitusta”. Komissio ei ole Euroopan parlamentin asettama poliittinen enemmistöhallitus, vaan se on Eurooppa-neuvoston nimeämän komission puheenjohtajaehdokkaan jäsenvaltioiden ehdotusten pohjalta kokoama ”27 eri jäsenmaan kansalaisen muodostama kollegio”, jonka Euroopan parlamentti sitten hyväksyy tai hylkää kokonaisuudessaan.

Komission erityisluonteesta ”poliittisesti riippumattomana toimeenpanoelimenä” huolimatta se on politisoitunut monin tavoin. Sen kokoonpanossa pyritään huomioimaan Euroopan parlamentin vaalitulosten mukaiset poliittiset voimasuhteet eri puolueryhmien välillä. Vuosien 2014 ja 2019 vaaleissa eurooppalaiset puolueryhmät asettivat myös omat kärkiehdokkaat komission puheenjohtajaksi.

Vuonna 2014 jäsenvaltioiden päämiehet kunnioittivat tätä järjestelmää ehdottaessaan komission puheenjohtajaksi vaalit voittaneen EPP-ryhmän ”spitzenkandidat” Jean-Claude Junckeria, mutta vuonna 2019 yksikään kärkiehdokas ei kuitenkaan heille kelvannut. Päämiehet ehdottivat listan ulkopuolelta Saksan puolustusministeri Ursula von der Leyenia, jonka lopulta myös Euroopan parlamentti hyväksyi – joskin edellyttäen, että asiaan palataan EU:n tänä vuonna alkavassa tulevaisuuskonferenssissa. Samassa yhteydessä monet varmaan haluavat jatkaa keskustelua myös yhteiseurooppalaisista vaalilistoista Euroopan parlamentin vaalien ylikansallisuuden vahvistamiseksi.

Menemättä yhtään tämän yksityiskohtaisemmin eurooppalaisen ”demokratiavaje”-keskustelun historiallisiin yksityiskohtiin, totean omana kantanani, ettei EU:ssa tällä hetkellä ole mitään todellista demokratiavajetta – kaikissa keskeisissä lainsäädäntö- ja budjettivaltaa koskevissa asioissa neuvosto ja parlamentti ovat jo hyvin tasavertaisia. Myös komission nimittämiseen ja poliittiseen valvontaan Euroopan parlamentin toimivaltuudet ovat varmaan jo niin vahvoja kuin nykyisen EU:n perussopimusten mukaisen institutionaalisen järjestelmän puitteissa on mahdollista.

Euroopan parlamentin puhemies David Sassoli, neuvoston puheenjohtajavaltion Portugalin pääministeri António Costa ja komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen allekirjoittivat maaliskuussa parlamentin täysistunnossa julistuksen Euroopan tulevaisuuskonferenssista. Puhemies Sassolia totesi ”Konferenssi on kansalaisille ja kansalaisyhteiskunnalle ainutlaatuinen tilaisuus vaikuttaa Euroopan tulevaisuuteen ja siten varmistaa eurooppalaisen demokratian toimivuus.”
Kuva: Euroopan unioni 2021 – EP / Eric Vidal

Sen sijaan EU:n nykyisestä perusluonteesta johtuen parlamentilla ei ole niin sanottuja konstitutiivisia oikeuksia – ei perustuslain säätämisvaltaa, ei valtaa päättää toimivallan siirrosta jäsenvaltioilta unionille eikä päätösvaltaa budjetin tulopuolesta (ns. omien varojen päätökset). Ja jos niistä on oikeasti huolissaan, silloin pitää pohtia koko EU:n perusolemusta uudestaan – haluammeko ottaa pitkän loikan kohti EU:n valtiollistamista ja luovuttaa EU-tasolle sellaisia valtaoikeuksia, joita sillä ei nyt ole!?

Vaikkei EU ole liittovaltio, pidän sen monia liittovaltiomaisia piirteitä lähes välttämättöminä, koska niitä tarvitaan kohtuullisen kompleksisen ylikansallista toimivaltaa käyttävän unionin päätöksenteon legitimoimiseen. EU:n kansanvaltaisuuden varmistamiseksi me tarvitsemme sekä jäsenvaltioiden hallituksia edustavan neuvoston että eurooppalaisten suorilla vaaleilla valitun Euroopan parlamentin tasavertaisina lainsäädäntö- ja budjettivallan käyttäjinä.

Suomen hallituksen osallistuessa EU:n neuvoston päätöksentekoon eduskunnan on saatava ennalta tietää hallituksen kannat ja vaikuttaa niihin ennen kuin hallituksen edustaja sitoutuu meitä oikeudellisesti sitovan lainsäädäntö- tai budjettivallan käyttöön Brysselissä. Tässä suhteessa Suomen hallituksen ja eduskunnan suuren valiokunnan toimintamalli on ollut varmaan yksi onnistuneimpia Euroopassa. Kansallisten parlamenttien omien hallitusten demokraattinen valvonta ei kuitenkaan korvaa tai ole vaihtoehto Euroopan parlamentin osallistumiselle lainsäädäntö- ja budjettiasioiden käsittelyyn yhdessä neuvoston kanssa EU-tasolla.

Eurooppalaisen demokratian todelliset haasteet eivät kuitenkaan ole viime vuosina olleet niinkään institutionaalisia vaan pikemminkin poliittisia – koko liberaalin demokratiamme perusteita haastava poliittisen populismin nousu. Uudet populistiset poliittiset voimat ovat haastaneet perinteisiä keskusta-oikeistolaisia ja keskusta-vasemmistolaisia puolueita lähes kaikissa EU-maissa, varsinkin oikeistolainen nationalistinen konservatiivisuus on saanut vahvan jalansijan monessa jäsenmaassa. Monia näitä liikkeitä yhdistää monen muun asian lisäksi EU- ja maahanmuuttovastaisuus, jotka ovat hallinneet eurooppalaista poliittista keskustelua vuoden 2009 finanssikriisin, 2015 pakolaistulvan, 2016 brexit-äänestyksen ja jopa 2020 Yhdysvaltain presidentinvaalien yhteydessä.

Vaikka uudet populistiset poliittiset toimijat eivät ole ”valloittaneet” Brysseliä, niiden vahvistunut vaikutus monessa jäsenmaassa aiheuttaa paljon pohdittavaa myös EU:ssa. Silloin kun nämä erilaiset populistit nousevat valtaan, kuten viime vuosina Kreikassa, Unkarissa, Puolassa, Italiassa ja tavallaan myös Britanniassa, se on poliittinen haaste tavalla tai toisella koko EU:lle – ja kaikilla meillä on omat populistimme, vaikka ne eivät olisi vallassa.

Ehkä jossain mielessä toiveikas huomio, että pahin populismin aalto näyttää kuitenkin olevan jo taittumassa Euroopassa!? Ainakin EU:n kannatus jäsenmaiden kansalaisten keskuudessa on vahvistunut viimeisten Eurobarometrien mukaan – 64 % suomalaisista ja 63 % eurooppalaisista piti EU:ta hyvänä asiana helmikuussa 2021!

Kirjoittaja

OTK Antti Peltomäki on juuri siirtynyt eläkkeelle Euroopan komission Suomen edustuston päällikön tehtävistä. Ennen Suomeen paluuta hän toimi komission varapääjohtajana tietoyhteiskunta-asioiden pääosastolla (2007–2012) ja sisämarkkina-, teollisuus- ja yrittäjyyden pääosastolla (2012–2019) Brysselissä. Komissioon Peltomäki siirtyi Suomen valtionhallinnosta, jossa hän toimi EU-asioiden valtio- ja alivaltiosihteerinä valtioneuvoston kansliassa (1997–2006), neuvottelevana virkamiehenä oikeusministeriössä (1996–1997) ja valiokuntaneuvoksena eduskunnan ulkoasianvaliokunnassa (1991–1996). Hän on reservin luutnantti, joka hiihtää talvet, ajelee moottoripyörällä kesät ja jossain siinä välissä lukee kirjat. Peltomäki on suorittanut 170. maanpuolustuskurssin.

Share on twitter
Share on facebook
Share on linkedin

Lisää aiheesta:

Mielenosoittaja pitää käsissään kylttiä, jossa on puolalaisen tuomarin Tuleyan kuva ja vaatimus hänen vapauttamisestaan. Hänen ympärillään seisoo poliiseja.

Demokratia ja oikeusvaltio

Nyt olisi tilaisuus kiihkottomasti selvittää oikeusjärjestyksemme niitä rakenteita, jotka ovat alttiita tuomioistuinten riippumattomuutta vaarantaville, yksinkertaisella eduskuntaenemmistöllä toteutettavissa oleville muutoksille.

Lue artikkeli »