Ilmastonmuutos on nousemassa merkittäväksi muuttoliikkeen ajuriksi valtioiden sisällä ja niiden välillä. Ilmastonmuutosta ei voi tarkastella vain ympäristökysymyksenä.
Ilmastonmuutos saatetaan usein mieltää hitaasti eteneväksi ilmiöksi, jonka seurauksena lämpötilat asteittain nousevat, hellejaksot pitenevät ja sään ääri-ilmiöt yleistyvät. Keskustelua ja päätöksentekoa hallitsevat hillintätavoitteet ja -menetelmät sekä tavoitevuosiluvut. Samalla kun on selvää, että asetetuista ja sovituista sopeutumis- ja hillintätoimista tulee pitää kiinni, on syytä arvioida systemaattisesti myös ilmaston kuumenemisen pidemmän aikavälin riskejä.
Nykyisin tiedostetaan jo varsin hyvin se, että ilmastonmuutosta ei voi tarkastella vain ympäristökysymyksenä. Muutoksen monien ilmenemismuotojen tiedetään vaikuttavan heikentävästi yhteiskuntien toimintakykyyn, kuten talouteen, ruoantuotannon edellytyksiin ja yhteiskuntien turvallisuuteen. Presidentti Sauli Niinistön Euroopan komissiolle laatima varautumisraportti ”Safer Together” muistuttaa, että ilmastonmuutoksen ja luontokadon turvallisuuskytköksiä ei tunnisteta eikä johdeta vielä riittävästi yli sektorirajojen. Raportti kehottaakin siirtymään reaktiivisesta kriisinhallinnasta ennakoivaan, “all hazards” ‑lähestymistapaan, jossa myös ilmasto‑ ja luontoriskien turvallisuuskytkökset analysoidaan järjestelmällisesti. Myös mm. Euroopan komission ja EU:n ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan yhteinen tiedonanto vuodelta 2023 kehottaa päivittämään EU:n ilmasto–turvallisuus-näkymää ja sisällyttämään luontokadon ja ympäristön heikentymisen osaksi turvallisuusanalyysiä ja kriisivalmiutta.
Kuva Ferdinand Reus / Wikimedia Commons
Ilmastonmuutoksen seuraukset ketjuuntuvat yhtenäisriippuvuuksien maailmassa tavalla, joka voi merkittävästi heikentää elämisen perusedellytyksiä ja kasvattaa yhteiskunnallisia jännitteitä. Kun nämä paineet osuvat yhteen poliittisen epävakauden ja heikon hallinnon kanssa, seurauksena voi olla hallitsematon muuttoliike. Tätä mahdollisuutta korostaa myös ”Climate Endgame” ‑tutkimus, joka muistuttaa, että muuttoliikkeeseen johtavat lopputulokset eivät välttämättä edellytä korkeimpia lämpenemistasoja, jos yhteiskunnallinen hauraus ja ilmastovaikutukset osuvat samaan aikaan. Mahdollinen väestön liikehdintä ei siis ole ilmastonmuutoksen sivujuonne.
Viimeisimmät YK:n, Maailmanpankin ja IMF:n arviot vahvistavat, että ilmastonmuutos on nousemassa merkittäväksi liikkeelle lähdön ajuriksi – sekä valtioiden sisällä että maiden välillä. Tämän muuttoliikkeen arvioidaan kytkeytyvän erityisesti vesiniukkuuteen, sadontuoton heikkenemiseen ja merenpinnan nousuun sekä väestödynamiikkaan lähtömaissa.
Tuore Oxfordin yliopiston tutkimus (Lizana et al. 2026) osoittaa, että jos globaali lämpeneminen saavuttaa 2 °C esiteolliseen verrattuna, äärikuumuudessa elävien osuus kasvaa 2010-luvun 23 %:sta 41 %:iin vuoteen 2050 mennessä (≈3,79 mrd ihmistä). Vaikutus on voimakkain Keski‑Afrikan tasavallassa, Nigeriassa, Etelä‑Sudanissa, Laosissa ja Brasiliassa, kun taas altistuneiden ihmisten määrät ovat suurimmat Intiassa, Nigeriassa, Indonesiassa, Bangladeshissa, Pakistanissa ja Filippiineillä. Osa muutoksista realisoituu jo ennen 1,5 °C:n ylittymistä (globaalin lämpenemisen arvio on nykyhetkellä noin 1,3–1,4 °C). Näillä alueilla kuumuus kasautuu niukkoihin resursseihin, tiheään väestöön ja ulkona tehtävän työn suureen osuuteen. Äärikuumuudesta kärsivien maiden tapauksessa muuttoliikkeestä voi tulla selviytymisstrategia, ei vain taloudellinen valinta.
Suurin osa ilmastonmuutokseen liittyvästä liikehdinnästä on toistaiseksi ollut valtioiden sisäistä. Kun maaseudun toimeentulo heikkenee, ihmiset suuntaavat kaupunkeihin etsiäkseen työtä, turvaa ja palveluja. Ilman riittävää ennakointia kiihtyvä kaupungistuminen voi entisestään ylikuormittaa asumista, terveydenhuoltoa ja infrastruktuuria sekä johtaa eriarvoisuuden kasvamiseen. Näin syntyy noidankehä: ilmasto ajaa liikkeelle, liike kuormittaa järjestelmiä ja kuormitus ruokkii epävakautta – joka voi taas lisätä liikehdintää.
Jos ilmastoriskit heikentävät elinolosuhteita samanaikaisesti useilla alueilla, myös rajat ylittävä muuttoliike voi kasvaa, erityisesti siellä, missä ilmastovaikutukset, nopea väestönkasvu ja poliittinen epävakaus kohtaavat. Ilmastonmuutos voi pahentaa olemassa olevia konflikteja ja lisätä muiden globaalien riskien – kuten talouskriisien tai uusien tautien – todennäköisyyttä, jolloin muuttoliike kietoutuu kiinteästi turvallisuuteen, talouteen ja valtioiden välisiin suhteisiin.
Kuumuuden kasvu paljastaa jyrkän globaalin epätasa‑arvon. Trooppiset ja subtrooppiset maat kärsivät kuumuuden intensiteetistä, mutta viileämmillä alueilla muutos voi olla suhteellisesti suuri. Oxfordin yliopiston analyysi osoittaa, että äärikuumien päivien määrä voi kasvaa merkittävästi esimerkiksi Kanadassa, Suomessa, Ruotsissa, Norjassa, Itävallassa, Isossa‑Britanniassa ja Irlannissa. Pohjoisen maissa tämä ei tarkoita tropiikin kaltaisia olosuhteita, mutta se voi tarkoittaa pidempiä hellejaksoja, kasvavia hellejaksoihin liittyviä terveysriskejä tai sisätilojen ylikuumenemisen yleistymistä maissa, joiden rakennuskanta on suunniteltu ensisijaisesti pitämään lämpö sisällä talvella. Kaupungeissa tämä näkyy ilmastointitarpeesta aiheutuvina kesäkauden sähköhuippujen kasvuna, lämpösaarekeilmiön voimistumisena ja viher‑ sekä varjorakenteiden tarpeen korostumisena. Samalla Suomi ja muut pohjoisen maat voivat muodostua suhteellisesti viileämpinä ja vakaampina alueina houkutteleviksi muuttoliikkeen kohteiksi.
“Ilmastopakolaisuutta” ei tunnisteta kansainvälisessä pakolaisoikeudessa. Tämä jättää ilmaston muuttumisen vuoksi liikkeelle joutuvat ilman selkeää suojeluasemaa erityisesti hitaissa, pitkittyneissä ja rakenteellisissa siirtymissä. Ilman ennakoivaa politiikkaa muuttoliike tapahtuu kriisien, ei hallitun suunnittelun kautta. Jos aikajänne ulotetaan 2100–2300-luvuille, monenvälisen poliittisen päätöksenteon peruslogiikka muuttuu; on tarkasteltava riskejä sukupolvien päähän. Ilmastonmuutokseen liittyvästä muuttoliikkeestä olisi tehtävä ennakoitavaa kriisivetoisuuden sijaan. Tällainen pitkäjänteinen suunnitelmallisuus edellyttää toimivaa monenvälistä kansainvälistä yhteistyötä.
Kuva: Imagechina / Alamy
Toimivia ratkaisuja on jo olemassa. IPCC muistuttaa, että isoilla ja nopeilla päästövähennystoimilla voidaan hidastaa lämpenemistä noin kahdessa vuosikymmenessä. Ilmanlaadun parannukset näkyvät terveyshyötyinä vielä nopeammin. Uusiutuva energia on yhä useammin halvin tapa tuottaa uutta sähköä ja kapasiteetin odotetaan skaalautuvan nopeasti jo kuluvan vuosikymmenen aikana – samalla riippuvuus fossiilisista vähenee, kuten Suomen oma esimerkki on jo osoittanut. On myös tärkeää, että siirtymät vähähiilisyyteen eri sektoreilla tehdään oikeudenmukaisesti huomioiden eri väestöryhmät. Näin voitaisiin ennaltaehkäistä ilmastonmuutoksen etenemiseen liittyvää hallitsemattoman muuttoliikkeen riskiä. Ennakkovaroitusjärjestelmät ovat kustannustehokkaita ja niiden kattavuutta laajennetaan parhaillaan globaalisti. Kaupunkivihreän lisäämisellä ja helteiden terveyshaittojen ehkäisytoimilla voidaan vähentää hellekuolleisuutta; luonnon ekosysteemiratkaisuilla voidaan myös vähentää esimerkiksi tulvariskejä. Ilmastonmuutokseen sopeutuminen sekä inhimillisten kustannusten hillintä on myös muuttoliikkeen riskein hallintaa.
Halusimme tai ei, ilmaston lämpeneminen tulee nostamaan esiin myös maahanmuuttoon liittyviä kysymyksiä ja haasteita lyhyellä ja pidemmällä aikajänteellä. Kehityskulku ei kuitenkaan ole lukittu: jokaisella lämpenemisen kymmenesosallakin on merkitystä globaalisti. Kysymys ei lopulta ole vain ilmastosta, vaan siitä, missä ja millä ehdoilla ihmiset voivat elää – ja pysyä kodeissaan.
Kirjoittaja
FT Juhani Damski on ympäristöministeriön kansliapäällikkö. Aiemmin hän on toiminut mm. Ilmatieteen laitoksen pääjohtajana. Damski on suorittanut 195. maanpuolustuskurssin vuonna 2010.
