Karkumatka Suomen halki

Ben Macintyre. Vakooja ja petturi. Kylmän sodan tärkein vakoiluoperaatio. Suom. Aura Nurmi. Atena 2020.

Kylmän sodan aikana Suomi oli ainakin kahdesti isojen vakoiluloikkausten näyttämönä. Joulukuussa 1961 KGB-majuri Anatoli Golitsyn loikkasi Helsingissä CIA:n haltuun, ja heinäkuussa 1985 brittien SIS (eli MI6, alan suomalaisella slangilla Kutonen) salakuljetti Suomen halki KGB-eversti Oleg Gordijevskin, jota oli Moskovassa alettu epäillä vakoilusta. Hänet tuotiin Vaalimaalla rajan yli auton takakontissa ja ajettiin yhtä kyytiä Pohjois-Norjaan.

Ben Macintyren nyt suomennettu kirja The Spy and the Traitor (2018) tuo tempauksesta uutta tietoa, joka perustuu mukana olleiden haastatteluihin.

Gordijevskin isä, tšekisti, vaikeni 1930-luvun tekemisistään. Äiti inhosi sitä työpaikkaa, mutta pojat jatkoivat alalla. Isoveli Vasili palveli lännessä ’illegaalina’ eli väärennetyn henkilöllisyyden turvin. Miehityksen alla 1968 hän esitti tšekeille ”länsisaksalaista”. Myös Oleg aloitti tuon linjan yhteysupseerina Kööpenhaminassa. Toiselle Tanskan-komennukselleen hän tuli politiikan linjalle.

Gordijevskin mielipiteet vaikuttivat kriittisiltä, ja brittien tiedustelu sai vielä vihjeen. Moskovan kansainvälisten suhteiden instituutin käynyt tšekkiloikkari arvioi, että tätä hänen opiskelutoveriaan kannattaisi lähestyä. Näin tehtiin, ja yhteistyö alkoi 1974. Britit saivat käypää tavaraa: tietoa KGB:n verkostoista, viitteitä Pohjoismaissa värvätyistä agenteista.

Kautensa päättyessä 1978 Gordijevski palasi kotimaahan. Britit katsoivat liian vaaralliseksi pitää mitään yhteyttä Moskovassa, ja pahimman varalta laadittiin pakosuunnitelma. Sen käynnistäisi Gordijevskin ilmaantuminen jonain tiistaina klo 17:30 leipäkioskille Ukraina-hotellin luo, kädessään Safeways-kaupan muovikassi ja harmaata päällä. Vastaan tulisi suklaapatukkaa syövä britti, harmaata päällä ja kädessään Harrodsin kassi. Ei sanaakaan, vain katsekontakti, ja kumpikin tietäisi, mitä piti tehdä.

Neljä vuotta joku britti kävi joka tiistai ostamassa leipää.

Huipputiedot

Kesäkuussa 1982 Gordijevski pääsi ulkomaille, Lontooseen, jossa päähoitajaksi tuli SIS:n Venäjä-osaston päällikkö, kirjassa ’James Spooner’, eli John Scarlett, sittemmin koko Sirkuksen päällikkö, jos palvelusta sopii käyttää John le Carrén romaaneista tuttua entisajan lempinimeä. Ja nyt avautui näköala huipulle. KGB:n ohjesähkeistä näkyi, että neuvostojohto ja etenkin Juri Andropov pelkäsivät tosissaan lännen yllätysiskua ydinasein. Sellaista ei ollut tekeillä, mutta väärä luulo oli vaarallinen. Hermojen kiristyessä neuvostojohto voisi yrittää ehkäisevää iskua.

Läheltä piti 26. syyskuuta 1983 klo 00:40, kun Moskovan tienoon valvontabunkkerin laitteet hälyttivät vastustajan laukaisseen ydinohjuksia. Ylempää ei saatu ketään kiinni ja vuoropäällikkö, everstiluutnantti Stanislav Petrov päätteli omin päin, että hälytyksen täytyi olla laitevika. Jos Yhdysvallat hyökkää, se ei hyökkää viidellä ohjuksella.

Ydinsodan uhkatiedot raportoitiin pääministeri Margaret Thatcherille ja CIA:n kautta presidentti Ronald Reaganille. Molemmat ottivat neuvostopelot huomioon ja hillitsivät kovia puheitaan, mihin vaikuttivat muutkin tekijät kuin salasähkeet. Uskottavuus vaati ilmoittamaan tietojen lähteen: KGB:n tiedustelu-upseeri. Thatcherin puolesta nimi sai olla vaikka ’Mr Collins’, mutta CIA:ssa ryhdyttiin haarukoimaan henkilöllisyyttä. Ketkä voivat tietää tuon asian, ketkä tuon, keillä tuo erikoisalue – noin piiri supistuu. Itsekin yksilöin samalla metodilla Suojelupoliisin 1955–1956 saaman tietolähteen kommunistien huipulta.

 

Paljastuminen

Britit auttoivat Gordijevskin KGB-uraa nousukiitoon hankkimalla lähteitä ja muuta. Erään vakoilujutun yhteydessä KGB:n Lontoon-päällikkö karkotettiin maasta, eli ykköspaikka aukesi. Tammikuussa 1985 Gordijevski kutsuttiin Moskovaan neuvottelemaan siitä, ja monen kiemuran jälkeen hän sai nimityksen ja palasi Lontooseen.

Samaan aikaan toisaalla: CIA:n virkailija Aldrich Ames toimitti kirjeen KGB:n Washingtonin päällikölle, kertoi mikä oli miehiään ja pyysi tiedoistaan 50 000 dollarin alkupanosta. Tarjoukseen tartuttiin. Jo toisella tapaamisella 15. toukokuuta 1985 hän sai paketin, jossa oli 500 kappaletta sadan dollarin seteliä. Ilmeisesti jo silloin Ames kertoi brittien korkean tason agentista KGB:ssä. Hän kuului niihin, jotka CIA:ssa tiesivät asiasta ja koettivat tunnistaa lähteen.

Seuraavana päivänä Gordijevski kutsuttiin sähkeellä kiireesti Moskovaan tapaamaan KGB:n ja sen ulkomaantiedustelun päälliköitä. Lontoossa riski tajuttiin ja pakosuunnitelma kerrattiin, mies kun tahtoi lentää Moskovaan. Siellä ylimpien tovereiden tapaaminen viipyi ja viipyi. Lopulta käynnistyivät ankarat kuulustelut, syytöksenä vakoilu brittien hyväksi. Kenties varma nimi puuttui vielä, sillä epäiltyä ei pidätetty, tai sitten toivottiin hänen yrittävän kontaktia britteihin, jolloin yllätettäisiin vastapuoli verekseltään.

 

Pako

Gordijevski sai katsekontaktin leipäkioskilla tiistaina 16. heinäkuuta 1985. Pelastusoperaatiota ryhtyi johtamaan SIS:n Moskovan-aseman päällikkö, kirjassa ’varakreivi Roy Ascot’, oikeasti Raymond Asquith, nykyään Oxfordin jaarli, jonka isoisän isä oli aikoinaan pääministerinä. Kiinnijäämisen ja diplomaattisen selkkauksen varalta aie piti kertoa uudelle suurlähettiläälle. Sir Bryan Cartledge asettui raivokkaasti vastaan, mutta Thatcherin siunaus heltisi heti. Se haettiin Skotlannista Balmoralin linnasta, jossa pääministeri oli kuningattaren vieraana ja myöhään torstai-iltana jo vuoteessa lukemassa papereita.

Korkea SIS:n virkamies esitti Suojelupoliisin päällikölle Seppo Tiitiselle hypoteettisen kysymyksen: ”Jos meillä olisi loikkari joka pitäisi tuoda Suomen kautta, kuvittelisin että mieluiten näkisitte meidän saavan hänet ulos vetämättä teitä mukaan?” Kirjan mukaan Tiitinen vastasi: ”Aivan oikein. Kertokaa meille jälkikäteen.” Tämä kuulostaa uskottavalta. Käryn käydessä skandaalia pahentaisi, jos olisi toimittu täysin Suomen viranomaisten selän takana. Reittiä, päivää tai nimiä ei Tiitinen tarvinnut.

Suunnitelman mukaan Gordijevskin piti päästä omin neuvoin ison D:n muotoiselle taukopaikalle, joka oli tienvarren kahden tarkastuspisteen puolivälissä metsässä 26 kilometriä ennen Viipuria, kilometritolpan 836 (etäisyys Moskovasta) kohdalla. Kohtaaminen lauantaina päivällä, piiloon diplomaattiautoon ja rajan yli Suomeen. Se oli jäänyt ainoaksi vaihtoehdoksi, eikä sitäkään pidetty helppona.

Gordijevski sai varjostajien huomaamatta ostetuksi junalipun Leningradiin, vain itselleen. Vaimo ja kaksi tytärtä olivat etelässä. Junalle hän lähti ikään kuin juoksulenkille, karisti varjostuksen ja hankkiutui Leningradin-asemalle, joka oli täynnä nuorisofestivaaleille saapuvia ulkomaalaisia, enimmät Suomesta. Tungos suojasi. Pääteasemalleen juna saapui lauantaiaamuna kello 5. Gordijevski otti taksin Suomen-asemalle ja nousi klo 7:05 paikallisjunaan määränpäänä Zelenogorsk, entinen Terijoki, jossa tapahtui vaihto parhaat päivänsä nähneeseen bussiin.

Britit puolestaan lähtivät kahdella autolla yötä vasten, suoraan lähettilään tervetulovastaanotolta. Mukana oli kaksi pariskuntaa ja vauva, matkan tekosyynä toisen rouvan äkillinen selkäkipu, joka vaati välitöntä laatuhoitoa Helsingissä. Leningradin hotelli Astorian eteen kaarrettiin lauantaiaamuna klo 7:30, nautittiin aamiainen ja tapettiin aikaa Smolnan puistossa. Kun matka jatkui puolen päivän maissa, letkaan liittyi KGB:n sininen Žiguli ja kaksi tavallisen miliisin autoa. Se kuului rutiiniin.

Normaalisti britit eivät piitanneet varjostajista, mutta tällä kertaa temppuiltiin. Välillä ajettiin aivan hiljaa, sitten kovempaa. Kohtaamispaikan lähestyessä kiihdytettiin täyteen vauhtiin ja ladat jäivät. Paikan luona oli huono näkyvyys, notkelma ja kallio, jonka takaa kiepautettiin taukopaikalle. KGB painoi kovaa vauhtia ohi.

Gordijevski oli odotellut tuntikausia ja kertomansa mukaan tehnyt teon, joka kuulostaa mielenvikaiselta: liftasi Viipurin liepeille pieneen kahvilaan. Henki pelissä, mutta pakko saada kaksi pulloa olutta ja paistettua kanaa. Naamakin näytti pahalta, kun levoton matkalainen oli yöllä pudonnut junan punkasta. Paluumatkalla Viipurista hän väitti kuorma-auton kuskille menevänsä datšalle naisiin. Sikäli kun reissu tapahtui, se ehkä laukaisi jännitystä.

Taukopaikan pusikosta brittien eteen kömpi kulkurin näköinen mies, joka murahti: ”Kumpi auto?” Sierran takaluukkuun ja eteenpäin. Seuraavalta tarkkailupisteeltä saatiin KGB jälleen perään. Rajan ja rajakoirien lähestyessä askarrutti autoon leviävä venäläinen bukee: hikeä, halpaa saippuaa, tupakkaa, olutta. Macintyren kirjassa on kuvattu, miten rouvat hoitivat koirat. Toiselle voimakastuoksuisia Golden Wonder -juusto- ja sipulisipsejä – kerrankin iloa englantilaisesta elintarvikkeesta – ja toisen kuonon eteen vaippa, jonka vauva oli juuri täyttänyt. Muistikuvissa saattaa olla lisäväriä. Puomi joka tapauksessa nousi.

Vaalimaan jälkeen pantiin kaiuttimista täysillä soimaan Finlandia. Vastaanottajat odottivat tienvarren parkkipaikalla kahden kirkkaanpunaisen vuokra-Volvon kanssa. Tiimissä oli kolme SIS:n virkailijaa, joista yhden Gordijevski tunsi, ja kaksi Tanskan suojelupoliisin PET:n virkamiestä, jotka toivat passit koko pakolaisperhettä varten nimellä Hanssen. Kun marjastajia ei enää näkynyt, ’herra Hanssen’ päästettiin esiin, alusvaatteisilleen kuoriutuneena ja aivan hiessä. Metsänpeikko tervehti naiset suutelemalla kädelle.

Moskovan britit jatkoivat Helsinkiin. Päivällisellä Klaus Kurjessa oli paahdettua riekkoa ja bordeaux’ta. Nuoren rouvan selkä ihmeparani.

 

Vino Suomi-kuva

Kirjan Suomi-kuva ei hivele. Etenkin seuraavat väitteet ja detaljit pistävät silmään. Vielä ”teknisesti” Suomen puolella britit pelkäsivät käännytystä, jos KGB vain soittaisi perään.

Jopa huoltoaseman puhelin saattoi olla KGB:n kuuntelussa. Kuitenkin kirjassa väitetään, että jo matkalta Helsinkiin soitettiin päämajaan Lontooseen. Kalansaalis hyvä, aurinko paistoi, vieraita vain yksi. Luultavammin soittivat omilleen Helsinkiin, sanoivat joko tuon tai pelkän OK:n, ja Helsinki sähkötti Lontooseen.

Britit uskoivat, että Suomi oli sitoutunut palauttamaan kaikki rajan yli tulleet karkulaiset KGB:lle. Maa oli vain teoriassa suvereeni, käytännössä täydessä kontrollissa, jopa orjuudessa (in thrall). Neuvostovastaiset kirjat ja filmit oli kielletty. Todisteeksi siteerataan pilapiirtäjä Kari Suomalaista.

Suomesta ei pakolaisia voinut lennättää länteen, koska KGB valvoi maan lentokenttiä. Jos pakoseurue tulisi rajan yli KGB kintereillään, tanskalaisen kaksikon tehtävänä oli blokata takaa-ajo. KGB voisi lähettää iskuryhmän Suomeen tuhoamaan pakoretkueen.

Nämä ovat luuloja tai liioittelua. Rajaloikkareiden palauttamisesta oli välipuheita, mutta ei sopimusta, eikä se koskaan ollut aukotonta. Ei länsidiplomaattien seurueesta olisi ketään palautettu, etenkään Tanskan passin haltijaa. KGB:n takaa-ajon jatkaminen rajan yli oli mahdotonta, ja poliittisesti vielä mahdottomampaa oli isku Suomeen. Se olisi tehnyt tyhjäksi kaiken sen pehmeän vaikutuksen, mitä oli vuosikymmeniä koetettu rakentaa. Teknisesti ja teoriassa siihen olisi kyetty, jos oli koordinaatit, mutta viikonloppuna Moskovassa ei edes tiedetty Gordijevskin kadonneen. Varjostajat arvelivat hänen palanneen lenkiltä asuntoonsa eivätkä raportoineet putoamistaan.

Ei mairittele maineikasta brittipalvelua, jos sen muualla toimineilla ammattilaisilla saattoi vallita noin vino käsitys Suomesta. Kenties kirjoittaja on maustanut muotoiluja ja tulee siten antaneeksi todellista huonomman käsityksen SIS:n maantuntemuksesta. Yllä oleva lista ei anna täyttä kuvaa Kutosen asenteista, kun Tiitiseen kuitenkin oltiin yhteydessä ja Suomi ylipäätään katsottiin mahdolliseksi. Kun vuonna 2017 ilmeni vastaava tarve päästä salaa ja heti Moskovasta, Suomen sijasta väyläksi valikoitui Montenegro.

Kirjassa ei mainita SIS:n Helsingin-asemaa eikä sen päällikköä Meta Ramsayta ole haastateltu, vaikka hän hoiti suhteet Tiitiseen ja muualle. Kutosella oli oma Suomi-mafiansa ja sillä erinomaiset yhteydet, vaikutusmahdollisuuksia ja realistinen käsitys maan oloista. Jotkut KGB:n suomalaiset kontaktit olivat yhteydessä myös britteihin, joskus yhdessä hiljaa torjuen Neuvostoliiton päällekäyvimpiä pyrkimyksiä. Britit eivät tietenkään halunneet Helsingissä palvelevien diplomaattiensa näkyvän pako-operaation yhteydessä, mutta yhtä selvää on, ettei täysin ilman paikallisyhteyttä voitu toimia.

Nimittämällä labourpuolueen Meta Ramsayn Helsinkiin 1980–1981 SIS satsasi Suomen presidenttipelissä hevoseen, joka osoittautui voittajaksi. KGB:n liikkumavaraa söi takertuminen viimeiseen saakka Kekkoseen, eikä se sitten saanut edes mieleisintään ehdokasta yhteenkään neljästä pääpuolueesta. Ei Ahti Karjalaista vaan Johannes Virolainen, ei Ilkka Suomista vaan Harri Holkeri, ei Aarne Saarista vaan Kalevi Kivistö, eikä Kalevi Sorsaa vaan Mauno Koivisto. Skotti Ramsay – nyttemmin paronitar Ramsay of Cartvale – tunsi monia SDP:n johtoon nousseita jo 60-luvun opiskelijatoiminnasta. Hän rakensi erinomaiset suhteet myös Suojelupoliisin uuteen nuoreen päällikköön Seppo Tiitiseen.

Lontoossa tiedon Gordijevskin pääsystä Suomen puolelle saivat Thatcher ja ulkoministeri Geoffrey Howe. Viimeksi mainittu vietti viikonloppua Kentissä upealla virka-asunnollaan (Chevening House), edessään suuri Suomen kartta. ”Mitkä ovat suunnitelmanne siltä varalta, että KGB:n iskuryhmä on jäljillä?” hän kysyi. ”Entä jos tämä menee pieleen? Entä suomalaiset?” Eli Britannian ulkoministeri olisi uskonut KGB:n iskuryhmän voivan toimia Suomessa tai Suomen viranomaisten saattavan palauttaa loikkarin.

 

Seppo oli tyytyväinen

Pakoautot ajoivat kohti pohjoista koko valoisan yön. Brittien autoa ajoi pakosuunnitelman äiti, ’Veronica Price’. Aiemmin väitettiin, että kuskina olisi ollut Meta Ramsay, mutta näin ei näyttäisikään olleen. Pysähdyttiin vain ottamaan bensaa ja Gordijevski yritti ajaa partansa peruutuspeilin avulla, mutta sen keskeyttivät hyttyset. Sunnuntaiaamuna oltiin Karigasniemellä, josta jatkettiin Hammerfestin lentokentän hotelliin ja sieltä aamulla Oslon kautta Lontooseen.

Maanantai-iltana Lontoosta saapui Helsinkiin sähke Tiitistä varten. Siihen saatu vastaus lienee Meta Ramsayn kirjaama: ”Seppo on tyytyväinen. Mutta hän tahtoo tietää, käytettiinkö väkivaltaa.”

Kirjoittaja

Kimmo Rentola on poliittisen historian professori Helsingin yliopistossa. Hän on suorittanut 190. maanpuolustuskurssin.

Lisää artikkeleita: