Ilmaston kuumeneminen ja luontokato ovat edenneet niin pitkälle, että olemme siirtyneet kroonisten ympäristökriisien aikakauteen. Perinteisen varautumisen ja kriisinhallinnan rinnalle tarvitaan nyt strategista ympäristökriisien hallintaa. Suomalaisen yhteiskunnan on lähitulevaisuudessa kyettävä jatkuvasti päivittämään kauaskantoisia suunnitelmia moniulotteisten ympäristökriisien varalle – samalla, kun se hoitaa toistuvia akuutteja häiriötiloja.
Jos ihmiskunta ei onnistu rajoittamaan kasvihuonekaasupäästöjä globaalisti, nousee maapallon keskilämpötila vuoteen 2100 mennessä jopa lähes 6 astetta esiteolliseen aikaan nähden. Sellaisessa tulevaisuudessa poikkeukselliset helle- ja kuivuuskaudet sekä rankkasateet monikertaistuvat niin sattumistiheydeltään kuin intensiteetiltään. Luonnon tarjoamat ekosysteemipalvelut puolestaan rapautuvat dramaattisesti nykyisestä, jakautuvat alueellisesti epätasaisesti ja kärjistävät maiden välistä epätasa-arvoa.
Hallitustenvälisen luontopaneelin (IPBES) ja ilmastopaneelin (IPCC) mukaan pahimmat uhkakuvat voidaan välttää vain ennennäkemättömin yhteiskunnallisin ja teknologisin murroksin. Parhaimmassakin tapauksessa, jolloin globaalin keskilämpötilan nousu saadaan rajoitetuksi noin 1,5 asteeseen, raportit muistuttavat tarpeesta sopeutua uudenlaiseen ympäristöön. Tässä siedettävässäkin tulevaisuudessa kroonistuneet häiriötilat ja kriisit seuraavat toisiaan jatkuvasti.
Kuva: Nasa
Häiriöt ja kriisit muuttuvat arkipäiväisiksi
Krooniset kriisit edellyttävät niin päättäjiltä kuin kansalaisiltakin kykyä strategiseen kriisinhallintaan. Olisi tiedostettava, että häiriöt ja kriisit eivät ole enää poikkeuksellisia vaan arkipäiväisiä, ja että poistuttaessa yhdestä häiriötilanteesta ollaan siirtymässä uuteen. Samaan aikaan olisi kyettävä suhtautumaan tulevaisuuteen pitkäjänteisesti siitäkin huolimatta, että juuri nyt on pakko selviytyä päällä olevasta energiakriisistä, pakolaisaallosta, tulvatuhojen jälkihoidosta tai helleaallon ylikuormittamasta terveydenhuollosta.
Tietoisuus siirtymisestä kroonisten ympäristökriisien aikakauteen ei kuitenkaan näy yhteiskunnallisessa päätöksenteossa tai keskustelussa. Olemme yhtä lailla kykenemättömiä sitoutumaan pitkäjänteiseen strategiseen kriisinhallintaan kuin irtautumaan haitallisista hätäratkaisuista keskellä akuutteja kriisejä. Strategisen päätöksenteon vaikeus näkyy globaalilla tasolla valtioiden puolivillaisena sitoutumisena Pariisin ilmastosopimuksen 1,5 asteen tavoitteeseen. Glasgow’ssa vuonna 2021 esitetyt valtiolliset päästörajoitustavoitteet supistaisivat toteutuessaan globaaleja vuosittaisia päästöjä 53 gigatonniin vuoteen 2030 mennessä, kun 1,5 asteen tavoite edellyttäisi 33 gigatonnin saavuttamista. Yhtä puolivillaista on sitoutuminen luontokadon torjumiseksi asetettuihin tavoitteisiin. Luontokadon torjumisen tavoiteaikataulua on 2000-luvulla työnnetty vuosikymmen kerrallaan eteenpäin, viimeksi vuoteen 2030. Lyhytnäköisiin hätäratkaisuihin puolestaan ajauduttiin, kun Suomi ja moni muu Euroopan valtio jakoi pandemian keskellä löysäkätisiä yritysavustuksia ja hankki pikavauhdilla korvaavia fossiilisia polttoaineita Ukrainan sotaa seuranneessa energiakriisissä.
Kuilu ympäristötavoitteiden ja todellisuuden välillä
Väheksymättä lainkaan kunnianhimoisten tavoitteiden merkitystä päätöksenteossa, on yhteiskunnan varautumisen ja huoltovarmuuden kannalta kuitenkin elintärkeää olla rehellinen. On tunnustettava kuilu tavoitteiden ja todellisuuden välillä. Kuilu on leveä ja syvä. Valtiot ovat vapaaehtoisesti luvanneet tavoitella niin vaatimattomia päästörajoituksia, että ne nostaisivat maapallon keskilämpötilaa vuoteen 2100 mennessä lähes 3 astetta esiteolliseen aikaan nähden. Kuitenkin siedettävän 1,5 asteen tulevaisuuden saavuttaminen edellyttäisi IPBES:in ja IPCC:n mukaan radikaaleja yhteiskunnallisia ja teknologisia läpimurtoja, eikä vähemmässä kuin vuosikymmenessä. Historiasta löytyy kyllä esimerkkejä vastaavista murroksista, mutta paljon pienemmässä mittakaavassa. Yhdysvallat käänsi siviiliteollisuutensa sotateollisuudeksi muutamassa kuukaudessa päättäessään lähteä mukaan toiseen maailmansotaan. Suomi rakensi teollisuutensa kivijalan muutamassa vuodessa maksaessaan sotakorvauksia Neuvostoliitolle.
Jälleenrakennus onkin suomalaisessa ympäristökeskustelussa herätetty uudelleen henkiin ekologisen jälleenrakennuksen muodossa. Se tarkoittaa yhteiskunnan aineenvaihdunnan nopeaa uudistamista siten, että päästöt ja luonnonvarojen käyttö saadaan laskettua kestävälle tasolle.
Johtamissani Strategisen tutkimuksen neuvoston ja Suomen Akatemian rahoittamissa hankkeissa olemme kehittäneet päätöksenteon alustaa, joka kykenisi vastaamaan ekologisen jälleenrakennuksen kauaskantoisiin haasteisiin keskellä kroonistuvia ympäristökriisejä. Hankkeissa on järjestetty kahdeksan strategista tilannehuoneharjoitusta Helsingissä, Tampereella ja Kotkassa, havainnoitu alueellisia valmiusharjoituksia, haastateltu noin viittäkymmentä suomalaista ilmastonmuutoksen, varautumisen ja turvallisuuden asiantuntijaa sekä tehty laajoja kirjallisuusselvityksiä. Koska tarvittavilla päätöksillä on kiire, tavoitteena on ollut kehittää päätöksenteon vallitseviin rakenteisiin ja käytäntöihin istuvia ratkaisuja.
Kuva: YK
Monimuotoista kriisinhallintaa
Strategisella ympäristökriisien hallinnalla on kaksi ominaispiirrettä: monimuotoisuus ja varovaisuus. Päätöksenteko voi olla monimuotoista monella eri tavalla. Ensiksikin strategisiin ympäristöpäätöksiin olisi saatava mukaan sekä päättäjät että asiantuntijat. Vaikka on poliittisesti muodikasta peräänkuuluttaa näyttöön perustuvaa päätöksentekoa, suhtautuvat päättäjät asiantuntijoihin usein pelkkinä informaation lähteinä, eivät keskustelukumppaneina päätösten valmistelussa. Krooniset ympäristökriisit ovat kuitenkin niin monimutkaisia, että häiriötiloihin varautuvien päätösten valmistelu edellyttää asiantuntijoiden vaikutusvallan lisäämistä.
Toiseksi asiantuntemuksen olisi oltava monimuotoista. Kroonistuneet ympäristön ja yhteiskunnan kriisit ovat tyypillisesti monikriisejä, jotka koskettavat samanaikaisesti eri toimialoja ja purkautuvat kaskadina toimialalta toiselle. Tämän opetti pandemiakin. Vaikka Suomella oli pandemian varautumissuunnitelma, siitä ei ollut juuri apua, kun kriisi alkoi purkautua talouteen, kulttuuriin, koulujärjestelmään, sosiaalihuoltoon – ja kaiken kukkuraksi maantieteellisesti vaihdellen. Eri alojen asiantuntijoista koostuvat koronaryhmät oli koottava tarpeen mukaan.
Kolmanneksi olisi kauaskantoisen kriisinhallinnan otettava huomioon, että tulevaisuus on monimuotoinen. Vaikka tunnemmekin hitaasti ja huomaamatta hiipivien ympäristökriisien ominaisuudet isossa mittakaavassa, emme voi mitenkään ennustaa ilmaston kuumenemisesta ja luontokadosta seuraavien häiriöiden yksityiskohtaista ajankohtaa, paikkaa, laatua tai suuruutta. Niihin pääsemme käsiksi vain epätäydellisesti ja epäsuorasti, rakentamalla perusteltuja vaihtoehtoisia skenaarioita tulevaisuudesta. Strategisissa tilannehuoneharjoituksissa hyviksi skenaariotekniikoiksi ovat osoittautuneet tulevaisuutta havainnollistavat audiovisuaaliset kojelaudat ja strategisten suunnitelmien koepaineistaminen suhteessa odotettavissa oleviin luonnonmullistuksiin.
Lopuksi olisi strategisia päätöksiä valotettava monesta eri näkökulmasta, koska tulevaisuuden häiriönsietokyky vaatii suuria panostuksia. Tiukassa taloudellisessa tilanteessa asetetaan lyhyen tähtäyksen taloudelliset näkökohdat usein kauaskantoisten ympäristönäkökohtien edelle. Yhteiskunnan häiriönsietokyky edellyttää kuitenkin, että teknisiin infrastruktuureihin ja ekosysteemeihin on sisäänrakennettu päällekkäisiä toimintoja ja ylimääräisiä resursseja – eli taloudellista tehottomuutta. Kun päätöksenteon kohteena ovat sellaiset kriittiset ekosysteemipalvelut kuin esimerkiksi puhdas vesi ja ilma, viljava maa ja pölytys, ajatusmallien kapeikot horjuttavat ajan myötä yhteiskunnan perusrakenteita.
Kuva: Ismo Pekkarinen / Lehtikuva
Varovaisuuden voima
Strategisten ympäristöpäätösten toinen periaate, varovaisuus, on erityisen haastava, koska se voi väärin tulkittuna lamauttaa päätöksenteon. Varovaisuusperiaatteella on kaksi puolta. Toisaalta olisi varottava lukkiutumista sellaisiin instituutioihin, ajatusmalleihin ja teknologioihin, jotka estävät murtautumista kestävämpiin elämänmuotoihin. Toisaalta olisi varottava päätöksiä, jotka lukitsevat tulevan kehityksen poluille, jotka jossain vaiheessa osoittautuvatkin kestämättömiksi.
Nykyhetkeen lukkiutuminen näkyy puolustuksellisissa ajatusmalleissa. Niin julkisen kuin yksityisenkin sektorin päättäjien on tutkimuksissa havaittu lukkiutuvan huonompaan vaihtoehtoon, jos pelkäävät parhaimman vaihtoehdon uhkaavan mainettaan, uudelleen valintaansa tai urakehitystään. Ilmastopolitiikassa puolustukselliset ajatusmallit ilmenevät ”rakenteellisena ilmastodenialismina”. Yhteiskunnan lukkiutuneet rakenteet ja käytännöt lamaannuttavat ilmastotoimet siitäkin huolimatta, että päättäjillä on yllin kyllin tietoa ilmaston kuumenemisesta. Välitön keino puolustuksellisten ajatusmallien horjuttamiseksi on irrottaa päättäjät ja asiantuntijat institutionaalisista kytkennöistään siksi ajaksi, kun he valmistelevat vaikeita strategisen kriisinhallinnan päätöksiä. Pysyvämmäksi ratkaisuksi on esitetty erilaisia tulevaisuusedustajia ja -foorumeita, jotka valtuutettaisiin lainsäädännöllisesti puolustamaan tulevien sukupolvien etuja päätöksenteossa.
Samalla, kun on varottava lukkiutumista nykyisiin rakenteisiin, olisi vältettävä lukkiutumista uusiin, ympäristön kannalta kestämättömiin valintoihin. Tämä ei tarkoita kyvyttömyyttä sitoutua minkäänlaisiin kauaskantoisiin kriisipäätöksiin. Kyse on monimuotoisuuden hyväksymisestä. Koska tiedämme tulevaisuuden olevan kulkua häiriötilasta ja kriisistä toiseen vailla tarkkaa ennakkotietoa niiden vakavuudesta, on perusteltua seurata yhteiskunnan ja ympäristön olosuhteita jatkuvasti ja panostaa instituutioiden ja teknologioiden muuntautumiskykyyn.
Irtaantuminen kestämättömistä poluista
Institutionaalinen lukkiutuminen on vältettävissä varmistamalla nykyistä joustavammat mahdollisuudet muokata poliittisen demokratian rakenteita ja käytäntöjä. Esimerkiksi valmiuslainsäädäntö, normaaliolojen lainsäädäntö ja kriittiset viranomaistoiminnot olisi sopeutettava yhteiskunnan joustavaan ja toistuvaan heilahteluun normaaliolojen, häiriötilojen ja poikkeusolojen välillä. Teknologista lukkiutumista lieventäisivät modulaariset ratkaisut, joissa materiaalien kierrätys on etukäteen suunniteltu ja jotka siten ovat muunneltavissa. Suomalaisen metsäteollisuuden suuret ja pitkäikäiset investoinnit uusiin sellutehtaisiin samaan aikaan, kun maankäyttösektorin hiilinielut nousivat ilmastopolitiikassa arvoon arvaamattomaan, ovat esimerkki kohtalokkaasta teknologisesta polkuriippuvuudesta.
Suomalainen yhteiskunta pystyy rakentamaan strategisen varautumisensa ympäristökriiseihin hyvän päälle, koska varautuminen ja valmiusharjoitukset ovat arkipäivää yhteiskunnan eri tasoilla ja toimialoilla. Niiden rinnalle tarvitaan kuitenkin uudentyyppisiä päätöksenteon alustoja ja harjoituksia, jotka varmistavat kriittisten infrastruktuurien ja ekosysteemipalvelujen ylläpidon pitkällä aikavälillä.
Kirjoittaja
Janne I. Hukkinen on Helsingin yliopiston ympäristöpolitiikan professori. Hän tutkii kestävän kehityksen yhteiskunnallisia ulottuvuuksia, erityisesti osallistumista, asiantuntijuutta ja riskejä ympäristö- ja teknologiapolitiikassa.
