Liittosuhteet kansakunnan kilpenä

Mira Rapp-Hooper: Shields of the Republic: The Triumph and Peril of America’s Alliances.
Harvard University Press 2020. 272 s.

Yhdysvaltojen presidentti haluaa eroon puolustusliitosta, jota hän kutsuu muinaisjäänteeksi. Osasyynä on halu parantaa suhteita keskeiseen alueelliseen suurvaltaan. Kongressi vastustaa puolustusliiton alasajoa molempien puolueiden voimin, mutta lopulta presidentin seuraaja ajaa päätöksen läpi ja liitto vaipuu historian hämärään.

Tämä Kaakkois-Aasian sopimusjärjestön (SEATO) kohtalon kuvaus sisältyy Mira Rapp-Hooperin oivaan teokseen Shields of the Republic, joka voidaan jakaa kolmeen osaan. Ensin puidaan Yhdysvaltojen liittolaisuuksien historiaa ja logiikkaa, minkä jälkeen pyritään rakentamaan kehystä, joka auttaisi liittolaisuuksien tuloksellisuuden arvioinnissa. Lopuksi Rapp-Hooper pyrkii kuvaamaan elementtejä, jotka mahdollistaisivat liittolaisuuksien elinvoimaisuuden myös 2000-luvulla. Kirja auttaa hahmottamaan Yhdysvaltojen vaikuttimia Natossa, jonka dynamiikan tuntemisen tärkeys korostuu Suomessa entisestään näinä päivinä.

Kirja on reaktio presidentti Trumpin valtakauteen, jolloin Yhdysvaltojen liittosuhteiden tulevaisuus joutui valinkauhaan. Euroopassa Yhdysvaltojen valta-asemaan ja sitoutuneisuuteen oli vuosikymmenien aikana tuudittauduttu niin, että se alettiin nähdä pysyvänä asiantilana. Trump kuitenkin osoitti, että Yhdysvallat voi luopua kansainvälisistä sitoumuksistaan, mikäli se katsoo kansallisten etujensa sitä vaativan. Vaikka Rapp-Hooper perustelee liittolaisuuksien molemminpuolisia hyötyjä, antaa kirja samalla muistutuksen siitä, että vaikka intressit olisivat pysyviä, keinot niiden ajamiseen vaihtelevat.

Lähimenneisyys on peittänyt sitä tosiseikkaa, että Yhdysvallat on historiallisesti ollut erittäin haluton sitoutumaan liittolaisuuksiin. Varauksellisuus on perua maan alkutaipaleelta, perustuslaista ja presidentti Washingtonin jäähyväispuheesta, jossa hän varoitti maataan ajautumasta osaksi globaaleja valtapelejä. Itsenäisyyskamppailunsa aikana Yhdysvallat liittoutui Ranskan kanssa, mutta kokemukset olivat niin kitkeriä, että seuraavien 150 vuoden ajan Yhdysvallat vältteli kaikenlaisia liittosuhteita.

Toimintaympäristö kuitenkin muuttui. Toisen maailmansodan kokemukset ja sitä seurannut blokkiutuminen muokkasivat Yhdysvaltojen ajattelua avoimemmaksi liittoutumista kohtaan. Yhdysvallat katsoi, että sen oma turvallisuus kytkeytyi elimellisesti Euroopan turvallisuuteen. Syinä tähän olivat muun muassa keskinäisriippuvuuksien ja asejärjestelmien kantomatkojen kasvu. Uudessa maailmantilanteessa liittolaisista tuli Yhdysvaltojen puolustuksen etulinja.

Pohjois-Atlantin sopimus solmittiin 1949. Sen ytimessä oli yhteistä puolustautumista koskeva 5. artikla, jonka taustalla vaikutti yhä Washingtonin perintö: Yhdysvallat ei halunnut luoda sopimukseen automatiikkaa. Monet nykypäivän Natoon liitettävät elementit, kuten yhdysvaltalaisjoukkojen sijoittaminen Eurooppaan, kehittyivät ajan kuluessa, erityisesti Korean sodan opetusten myötä.

Eurooppalaisesta näkökulmasta kirjan huomattavana arvona on, että se avaa Yhdysvaltojen turvallisuuspoliittisia debatteja, jotka johtivat liittolaisuuksien muotoutumiseen. Samalla käy selväksi, että nimenomaan Yhdysvallat oli liikkeellepaneva voima kaikissa liittosuhteissaan ja niillä pyrittiin ratkaisemaan kansallisia dilemmoja. Paikoitellen, esimerkiksi kuvatessaan Naton laajentumisprosessia 1990-luvulla, Rapp-Hooper syyllistyy Euroopan maiden toimijuuden aliarvioimiseen, mutta laajasti ottaen kirjan amerikkalaispainotus vastaa todellisuutta.

Rapp-Hooper pyrkii osoittamaan, kuinka järjestelmä on mahdollistanut kansallisten etujen ajamisen kustannustehokkaalla tavalla. Analyysi on terävää ja tapausesimerkit hyödyllisiä, mutta kun puhutaan liittosuhteen tehosta konfliktien ehkäisemisessä, tullaan kontrafaktuaalin ongelmaan. Mikä oli syy siihen, että jotain ei tapahtunut? Estikö liittosuhde Saksaan Berliinin kriisin eskaloitumisen vai riittikö siihen pelkkä vahvan intressin olemassaolo? Liittokuntien, kuten myös pelotteen, tehon osoittaminen tieteellisesti on äärimmäisen vaikeaa.

Myös kustannus-hyötysuhteen arviointi on hankalaa. Pinnalla olleeseen keskusteluun taakanjaosta Rapp-Hooper toteaa kylmän sodan empiriaan nojaten, että vaikka vapaamatkustamisen houkutukset ovat Yhdysvaltojen sateenvarjon alla merkittäviä, on Yhdysvallat itse jäänyt silti plussan puolelle.

Yhdysvaltojen liittosuhteet ovatkin perimmiltään asymmetrisiä. Muut liittolaiset ovat ensi sijassa turvallisuuden kuluttajia ja Yhdysvallat on turvallisuuden tai kapeammin ajateltuna pelotteen päätuottaja. Tämän turvallisuuden tuottaminen on Yhdysvaltojen omassa turvallisuusintressissä, mutta kokonaisuuteen sekoittuvat myös muut intressit. Tarjoamalla turvallisuutta Yhdysvallat voi säädellä toimintaympäristöä – esimerkiksi varmistamalla, että liittolaismaat eivät kehitä omia ydinaseita – minkä lisäksi Yhdysvallat voi laskea saavansa poliittista ymmärrystä osakseen muissa kysymyksissä. Suhteiden toivotaan palvelevan myös taloudellisia intressejä. Tämän asymmetrian ymmärtäminen on keskeistä, kun pohditaan vaikkapa sitä, miksi monet Euroopan maat arvioivat Eurooppa-politiikkaansa Yhdysvallat-suhteen linssin lävitse.

Yhdysvaltojen liittosuhteiden perinteinen ensisijainen tehtävä näkyy kirjan nimessä. Niiden tehtävä on ollut suojata Yhdysvaltoja ja tuottaa sille lisää turvallisuutta. Kyse ei kuitenkaan enää ensi sijassa ole siitä, että Yhdysvaltojen oman alueen puolustusta tuettaisiin liittosuhteilla, vaan laajemmasta globaalista kamppailusta, jonka ennakoidaan kärjistyvän. Tällöin Yhdysvallat tarvitsee puolelleen laajan globaalin kumppaniverkoston. Kamppailu ei välttämättä ole sotilaallista, vaan poliittista tai esimerkiksi taloudellista, mikä korostaa liittosuhteiden poliittista roolia.

Samaan asiaan liittyy kysymys siitä, minkälaisia uhkia liittosuhteilla voi torjua. Kylmän sodan aikana vastaus oli selvä: konventionaalisia sotilaallisia sekä ydinaseisiin liittyviä uhkia. Pelote räätälöitiin tähän tarkoitukseen sopivaksi. 2000-luvulla uhkat ovat moninaistuneet ja Yhdysvaltojen potentiaaliset vastustajat osaavat lukea sen liittokuntien perinteisiä pelikirjoja. Rapp-Hooper puhuukin sen puolesta, että liittosuhteita uudistettaisiin 2000-luvun todellisuuteen sopivammiksi. Tämä keskustelu jatkuu, mutta sen syötteitä kannattaa etsiä erityisesti Washingtonista.

Kirjoittaja

Rasmus Hindrén toimii Euroopan hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskuksen kansainvälisten suhteiden päällikkönä.

Lisää artikkeleita:

Suojavarusteisiin pukeutuneet hoitajat ottavat koronavirusnäytteitä autolla testaukseen saapuneilta.

Koronapandemia koettelee yhteiskunnan resilienssiä

Kansainvälisellä tasolla pandemian jälkeinen aika on käytettävä viisaasti ja uudistettava instituutiot, seuranta- ja valvontajärjestelmät sekä koko globaalistrategia vakaviin hengitystieinfektioihin varautumiseen, sillä tämä ei välttämättä ole viimeinen kokemus vastaavasta.

Lue artikkeli »
Lissabonin sopimuksen myötä EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikasta vastaa ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja, jota puheenjohtajamaa tukee ajankohtaisen puolustusagendan edistämisessä. Kuvassa puolustusministeri Antti Kaikkonen ja silloinen EU:n ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Federica Mogherini. Kuva: Viivi Myllylä / valtioneuvoston kanslia

”Uusi puolustusagenda” Suomen EU-puheenjohtajuuden keskiössä

Suomi sai toimia EU-puheenjohtajamaana aikana, jolloin unioni määritti uudelleen kurssiaan puolustusyhteistyössä. Samalla EU:n parlamenttivaalit ja sen jälkeinen johdon vaihtuminen leimasivat puheenjohtajakautta, ja uuden komission aloituksen viivästyminen teki tunnelmasta odottavan. Tämä tarjosi luontevan tilaisuuden katsoa eteen päin ja kysyä: mitä seuraavaksi?

Lue artikkeli »