Presidentti Obaman muistelmien massiivinen avaus

Barack Obama: Luvattu maa (A Promised Land).
Otava 2020. 879 s.

 

Yhdysvaltain 44. presidentin Barack Obaman muistelmien ensimmäisen osan ilmestymistä on odotettu niin Yhdysvalloissa kuin muualla maailmassa. Muistelmakirjallisuus on teosten määrän perusteella laskettuna yksi historiaan liittyvien kirjojen suurimpia alalajeja. Varsinkin erilaisissa poliittisissa tehtävissä meritoituneilla henkilöillä on perusteltuja syitä kirjoittaa muistelmansa. Presidentti Obama ei ole tässä suhteessa poikkeus.

Kriittisesti ajatellen muistelmien kirjoittajilla on yleensä muutama peruste muistelulle. Ensinnäkin niissä on tarkoituksena omien muistikuvien ja tuntemuksien nostaminen yleisiksi totuuskriteereiksi. Toiseksi niihin liittyy usein eri aikojen vastapuolten toiminnan ja motiivien jonkinlainen vähättely. Kolmanneksi kirjoittajat haluavat korostaa tekemiensä ratkaisujen perimmäistä vaihtoehdottomuutta eli kertoa tehneensä sen mikä kulloisissakin olosuhteissa on ollut mahdollista. Neljänneksi monien muistelmien tunnusomainen piirre on ollut ilmaisun kuivakkuus; huumorilla ja itsekriittisellä pohdiskelulla on niissä ollut vain vähän tilaa.

Obaman muistelmien ensimmäinen osa välttää useimmat näistä sudenkuopista. Hän toki pyrkii korostamaan omaa rooliaan ja motiivejaan kulloisiakin vastapuolia kuitenkaan suuremmin väheksymättä. Vastustajat ovat toki vastustajia, mutta hän suhtautuu heihin armollisesti ja antaa tunnustusta niin Hillary Clintonille kuin John McCainille. Lisäksi Obama suhtautuu itseensä ja moniin tekemiinsä ratkaisuihin ilahduttavan itsekriittisesti, mikä tekee teoksen lukemisen miellyttäväksi. Kerronta on siinä määrin sujuvaa, että siitä jää lukijalle miellyttävä tunne.

Obama käy kirjassa läpi poliittisen ja henkilökohtaisen elämänsä ensimmäisen presidenttikautensa loppupuolelle saakka. Se huipentuu hänen koko ensimmäistä kautta ja hänen edeltäjäänsä George W. Bushia varjostaneen Osama bin Ladenin surmaamiseen toukokuun alussa 2009 Pakistanissa. Tätä tapahtumaa kuten kaikkia muitakin sitä edeltäneitä tapahtumia tarkastellaan kyllä jälkikäteen mutta kuitenkin reaaliajan luomassa kontekstissa, jossa henkilökohtainen ja julkinen sijoitetaan taitavasti limittäin.

Vaikka Obaman kerronta on sujuvaa, on muistelmien ensimmäinen osa silti massiivinen, lähes 900-sivuinen kirjajärkäle. Muistelmille voidaan siksi odottaa jatko-osaa parin vuoden kuluessa. Kaksiosaisten muistelmateosten logiikkaan kuuluukin, että jälkimmäinen osa on yleensä ensimmäistä pidempi. Varautukaa siksi siihen, että vuonna 2022 tai 2023 ilmestyy Obaman muistelmien toinen osa, jossa hän käy läpi sekä toisen virkakautensa viimeiset vuodet että Donald Trumpin nelivuotisen kauden. Silloin ei voida enää odottaa pelkää suopeaa suhtautumista poliittiseen vastapuoleen.

Obaman kahdeksaa vuotta Yhdysvaltain presidenttinä on mielenkiintoista tarkastella hänen seuraajansa koko valtakauden ja erityisesti sen viimeisten viikkojen tarjoamasta näkökulmasta. Trumpia äänesti marraskuussa 2020 yli 74 miljoonaa amerikkalaista (yli 48 % äänestäjistä), joukossa sekä täydellisiä poliittisia höyrypäitä että aivan tavallisia tulevaisuudestaan huolestuneita amerikkalaisia. Kysymys kuuluukin: miten on ollut mahdollista, että poikkeuksellisen suurin odotuksin alkanut Obaman kausi päättyi Trumpin valintaan ja muuttui arvottomaksi näytelmäksi, Yhdysvaltain historian pahimmaksi poliittiseksi ja perustuslailliseksi kriisiksi sitten vuosien 1861–1865 sisällissodan?

Obama nousi vuoden 2008 vaaleissa valtaan tunnuslauseella ”Yes, we can” eli me pystymme siihen. Takana oli Bushin kahdeksanvuotinen kausi, jolloin huomio oli kiinnittynyt syyskuun 2001 tapahtumia seuranneeseen sotaan terrorismia vastaan, jolloin monet maan sisäiset haasteet olivat vähemmälle huomiolle. Obaman viesti sai runsaasti vastakaikua suurkaupunkien keskiluokan, nuorten, naisten ja erilaisten vähemmistöjen keskuudessa, olihan hän Yhdysvaltain historian ensimmäinen ei-valkoinen presidentti.

Jälkikäteen arvioiden näyttää kuitenkin siltä, että Obaman asettamat tavoitteet jäivät osin julistusten tasolle. Toisaalta odotukset häntä kohtaan olivat kylläkin poikkeuksellisen suuret. Mitä pidemmälle hänen kautensa kului, sitä ilmeisemmäksi kävi, että hänen lanseeraamansa ”we” ei sittenkään kattanut kaikkia yhdysvaltalaisia. Yhdysvaltain sisälle rakentui vuosi vuodelta jyrkempi vastakkainasettelu, jossa Obamaa kannattavia vastassa oli erityisesti sisämaan valkoisten työväenluokkaisten äänestäjien ryhmä, jonka edustajat olivat jääneet syrjään yhteiskunnallisesta kehityksestä – ihmiset, jotka olivat huolissaan omasta ja perheidensä taloudellisesta tulevaisuudesta. Näin kuilu ”kahden Amerikan” välillä kasvoi, eikä Obama pystynyt kuromaan sitä umpeen. Tähän kohtaan pääsi Trump vuoden 2016 vaaleissa iskemään.

Silti on väärin väittää, että Yhdysvallat olisi jakautunut kahtia vasta vuoden 2016 vaalien yhteydessä. Yhtä väärin on etsiä syyllistä jakautumiseen presidentti Obamasta. Kyse oli pikemminkin siitä, että republikaanisen puolueen hajaannus alkoi 1990-luvulta lähtien ajaa syrjään perinteisiä liberaaleja, mikä mahdollisti vallan siirtymisen Teekutsuliikkeen kaltaisille oikeistolaisille järjestöille, joiden organisatorista taitavuutta Trump osasi käyttää taitavasti hyväkseen. Myös demokraattinen puolue teki virheitä. Obaman kauden synnyttämässä huumassa se päätti valita presidenttiehdokkaakseen Hillary Clintonin – ratkaisu, joka lopulta osoittautui vääräksi. Tulevaisuudestaan huolestuneet äänestäjät eivät luottaneet tähän vaan valitsivat Trumpin, joka lupasi ”tehdä Amerikan suureksi jälleen” vetoamalla moniin amerikkalaisiin perusarvoihin. Myös epäluottamus liittovaltioon ja ”Washingtonin eliittiin” ajoi heitä tämän leiriin.

Trumpin presidenttikauden analysointi kuuluu kuitenkin vasta muistelmien toiseen osaan. Viime aikojen tapahtumat lisäävät poikkeuksellisen paljon niihin kohdistuvaa mielenkiintoa.

Kirjoittaja

Jyrki Iivonen on puolustusministeriön entinen viestintäjohtaja sekä Tampereen ja Helsingin yliopistojen valtio-opin dosentti. Hän työskenteli vuosina 1996–2000 erityisasiantuntijana Suomen suurlähetystössä Washingtonissa. Iivonen on suorittanut 121. maanpuolustuskurssin.

Lisää artikkeleita:

EU-elinten puheenjohtajat tervehtivät.

Oodi rämpimiselle

Suvereenien tai ainakin sellaisiksi itsensä kuvittelevien kansallisvaltioiden välisessä kartoittamattomassa hetteikössä on nyt aivan ennennäkemätön tilaus juuri EU-maiselle eteenpäin rämpimiselle.

Lue artikkeli »