Turkista on kehittynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana revisionistinen valtio. Tämä ilmenee pyrkimyksenä haastaa Yhdysvaltain ja laajennetusti ymmärrettynä länsimaiden ohjauksessa muodostunut ja yhä niiden päämääriin kytkeytyvä niin sanottu liberaali maailmanjärjestys. Tämän järjestelmän olemuksesta ja sen tulevaisuudesta annetut arviot eroavat huomattavasti länsimaiden ja Turkin – kuten monen muunkin ei-läntisen valtion – välillä.
Turkin nykyinen tasapainopolitiikka lännen ja Venäjän, sekä nykyisen sodan osalta Ukrainan ja Venäjän välillä, tulee ymmärrettäväksi tarkastelemalla sitä koko kansainvälisestä järjestelmästä annettujen tulkintojen sisällä. Siinä missä länsimaat kokevat Kiinan nousun ja niin sanottujen BRICS-maiden, esimerkiksi Venäjän ja Intian, näkyvämmän roolin sekä voimapolitiikan ja aggressiivisen nationalismin nousun yksiselitteisesti ongelmallisena, Turkissa tämä muutos tulkitaan vähintään yhtä paljon mahdollisuutena. Tämä sen vuoksi, että useamman navan muodostamassa maailmassa Turkilla katsotaan olevan enemmän liikkumavaraa ja mahdollisuus itsenäisempään ulkopolitiikkaan. Tämä pyrkimys alkoi Turkissa välittömästi kylmän sodan päättymisen jälkeen 1990-luvulla, mutta on saanut aivan uutta pontta viimeisen 20 vuoden aikana hallitsevan islamilais-konservatiivisen Oikeus ja kehitys -puolueen (AKP) valtakaudella.
Kuva: Turkin presidentin kanslia
Erityisesti presidentti Erdoğanin ohjauksessa uuden, entistä autonomisemman Turkin rakentamisessa on lisäksi korostunut maan islamilaisen identiteetin korostaminen sekä pyrkimys tehdä Turkista islamilaisen maailman johtotähti. Leimaavaa on myös ollut Turkin 1920-luvulla tasavallan perustamisen myötä radikaaliin vaiheeseen siirtyneiden länsimaalaistamisreformien ja ennen muuta sekularismin raju kritiikki. Tältä perustalta Erdoğanin aikakauden ulkopolitiikassa ilmenee selkeä pyrkimys materiaalisen ja ideologisen riippuvuussuhteen katkaisemiseen länsimaihin.
Turkissa on sekä sekulaarinationalismiin että islamismiin kiinnittyvää länsimaiden vastaisuutta. Vaikka nämä kaksi virtausta ovat historiallisesti olleet toistensa vastakuvia, nykyisen valtakoalition aikana ne ovat osittain yhdistyneet valtiokeskeiseksi nationalismiksi, jonka ilmentymiä me olemme vastikään todistaneet Turkin asettuessa poikkiteloin Suomen ja Ruotsin Nato-hakemusten yhteydessä.
Turkki-keskustelun yhteydessä ihmetellään aika ajoin sitä, miksi se hakeutuu yhteistyöhön Venäjän kanssa, vaikka näiden kahden maan historia on täynnä sotia, eikä nykyinenkään kanssakäyminen eri konfliktialueilla, esimerkiksi Syyriassa ja Libyassa, ole mitenkään helppoa. Tässä on huomattava, että Venäjä ei kuitenkaan ole historiallisessa katsannossa ideologinen tai kulttuurinen haaste Turkille. Länsimaat sitä vastoin ovat se imperialistinen toimija, joka pyrki paloittelemaan paitsi Osmanivaltion alueet Lähi-idässä myös alun perin Turkin nykyiset alueet Anatoliassa. Lisäksi länsimaiden taloudellis-teknologinen nousu 1700-luvulta alkaen, sekä tarve omaksua läntiset menetelmät ja lopulta iso osa kulttuurimuodoista, on varsinkin konservatiivien piirissä koettuna traumaattisena.
Presidentti Erdoğan ilmoitti välittömästi Venäjän hyökkäyssodan alettua, että Turkki ei tule polttamaan siltoja sen enempää Venäjän kuin Ukrainankaan kanssa. Tätä linjausta maa on seurannut hyvin määrätietoisesti pyrkien koko ajan jatkamaan tasapainopolitiikkaansa. Turkin kannan voi kiteyttää ajatukseen, että Venäjän hyökkäys on erilaisten 1990-luvun puolivälistä käynnistyneiden prosessien tulos. Turkin johdon katsannossa Yhdysvallat pyrki rakentamaan pyramidimallin mukaisen maailmanjärjestyksen, jossa se ainoana suurvaltana määritteli globaalin järjestelmän ehdot seuraavan tason valtioiden – Saksa, Britannia, Ranska, Venäjä, Kiina – tyytyessä asetelmaan. Turkin mukaan Venäjä on sittemmin haastanut tämän pyramidimallin. Turkin valtiojohdon mukaan tämä mekanismi ei sellaisenaan oikeuteta Venäjän sotatoimia (jotka Turkki on tuominnut), mutta turkkilaisten silmissä itse järjestyksen kyseenalaistaminen on oikeutettua, ja maa pyrkiikin ajamaan uutta, omasta katsannostaan oikeudenmukaisempaa (länsimaiden hegemonian jälkeistä) maailmanjärjestystä.
Näiltä perusteilta Naton laajentuminen näyttäytyy Turkille ensisijaisesti väylänä tuoda sen omat intressit näkyvästi koko puolustusliiton agendalle. Tämä pitää sisällään ennen muuta pyrkimyksen saada koko puolustusliitto muuttamaan linjaustaan, jossa Kurdistanin työväenpuolue (PKK) ja sen Syyrian jatke (PYD) nähdään kovin eri tulokulmasta: PKK on määritelty terroristijärjestöksi, mutta Syyrian haara muodostaa pääasiallisen sotilaallisen voiman Yhdysvaltain aseistamassa Syyrian Demokraattiset voimat (SDF) nimisessä ryhmittymässä, joka on tunnetusti toiminut paikallisena maajoukkona ISIS-jihadistijärjestön vastaisessa koalitiossa.
Kuva: Nato
Turkki on tukenut Naton avoimien ovien politiikkaa ja vakuuttaa tekevänsä näin myös Suomen ja Ruotsi tapauksessa, kunhan maat täyttävät niille asetetut ehdot. Virallisesti kyse on siitä, että Suomen ja Ruotsin tulee ottaa kovempi kanta PKK:n ja sen sisarjärjestön (Syyrian kurdien PYD-puolue ja sen aseellinen siipi YPG), sekä uskonnollisen Gülen-liikkeen (Turkki on määritellyt tämän FETÖ-terroristijärjestöksi) toimintamahdollisuuksiin kurdidiasporan piirissä, sekä luovuttaa Turkille ihmisiä, joita Turkki syyttää terrorismista. Näistä vaatimuksista ensimmäinen sisältyy Madridin Nato-kokouksen alla kokoon runnottuun kolmikantaiseen yhteisymmärrysasiakirjaan, kun taas luovutukset ovat presidentti Erdoğan luenta siitä, mitä kyseisessä kokouksessa on suullisesti luvattu.
Yhteisymmärrysasiakirjan kohdassa 5 Suomi ja Ruotsi lupautuvat kiistämään edellä mainittujen terroristijärjestöjen tavoitteet. Kappaleessa puhutaan PKK:sta ’ja sen jatkeista’, joten Turkilla on itse asiassa varsin hyvät perusteet argumentoida, että sopimuksessa Suomi ja Ruotsi määrittelevät myös PYD/YPG:n sekä Gülen-liikkeen terroristisiksi. Tämä myös ilmoitettiin Turkin johdon toimesta Madridin neuvottelujen selkeimmäksi voitoksi. Turkin näkökulmasta kyseessä on ensimmäinen länsimaiden kanssa allekirjoitettu sopimus, jossa PYD/YPG sekä Gülen-liike ovat suoraan mainittu. Pyrkimys on täten saattaa vastaava tulkinta voimaan koko Naton piirissä.
Turkin ja suurimpien Nato-maiden, ennen muuta Yhdysvaltojen, intressit ovat pitkälti erkaantuneet. Näkyvissä ei ole paluuta vuosien 1950–1980 tilanteeseen, jolloin nämä intressit olivat (Kyproksen kysymystä lukuun ottamatta) helpompi sovittaa yhteen. Suomen ja Ruotsin hakemukset tullaan vielä Turkin puolestakin hyväksymään, ajankohta riippuu myös maan sisäpoliittisesta tilanteesta ja vaaliasetelmista. Aikaisintaan tämä voisi tapahtua lokakuussa, jolloin Turkin parlamentti palaa kesätauolta. Turkin muista erkaantuneet strategiset intressit tulevat kuitenkin aiheuttamaan jatkossakin turbulenssia Naton sisällä, ja että tämä kysymys säilyy sotilasliiton agendalla seuraavan 10 vuoden aikana. Oleellinen ongelmakohta Turkin lähivuosien asemalle Natossa on puolustusliiton selkeä uusi linjaus, jonka mukaan Venäjä nähdään yksiseitteisesti vihollisena ja jonka seurauksena keskitytään yhä enemmän Venäjän patoamiseen. Turkkia tämä ei miellytä sen pyrkiessä jatkamaan erityissuhdetta Venäjään.
Kirjoittaja
Toni Alaranta, VTT, on vanhempi tutkija Ulkopoliittisen instituutin Euroopan unioni -tutkimusohjelmassa. Hänen erityisosaamiseensa kuuluvat Turkin sisä -ja ulkopolitiikka, erityisesti suhteet EU:hun, Yhdysvaltoihin ja Venäjään, kurdikysymys kansainvälisessä politiikassa, Lähi-idän kansainväliset suhteet, Kyproksen kysymys, strategiset kulttuurit ja poliittinen islam.
