Musiikki on suomalaisuuden globaali ääni.
Tuijotin tulehen kauan, Tuonelan joutsen, Vaiennut viulu, Siksi oon mä suruinen, Varpunen jouluaamuna, Joutsenlaulu, Murheellisten laulujen maa, Voitolla yöhön…
Suomalaisen musiikin kansallinen narratiivi on kulkenut perinteisesti Kalevalan, talvisodan, luonnon, murheellisten laulujen maan, hangen ja sisun kautta. Musiikki on kuitenkin jo itsenäistymisaatteen heräämisesti lähtien ollut Suomelle myös kansainvälistä vertaiskommunikaatiota ja suorituskykyä. Siksi se on muuttuvan ja kansainvälistyvän suomalaisuuden luonteva tulkki.
Kansallinen identiteetti on altis muutoksille. Suomalaisuuskaan ei ole pysyvä tai irrallinen yhteiskunnallisesta kontekstista. Tämä ei vähennä musiikin ainutlaatuisia mahdollisuuksia rakentaa yhteisöllisyyttä, lisätä hyvinvointia ja vahvistaa erilaisia identiteettejä – päinvastoin. Musiikilla on luontevaa päivittää kansallisia symboleja ja antaa ääni uudenlaiselle suomalaisuudelle ja sen monenlaisille ilmentymille.
Musiikin roolin suomalaisen identiteetin rakentajana ja päivittäjänä voi nähdä kahtalaisena: Yhtäältä vahvistaa kansallista tai paikallista identiteettiä, toisaalta kasvattaa globaaliin tietoisuuteen ja velvoitteisiin – kosmopoliitti-identiteettiin. Tämä ei tarkoita jonkinlaisten nationalistisen sävelvaraston ja uusien kansainvälisten virtausten tai mainstreamin vastakkainasettelua. Suomalaisen musiikkielämän rikkaus ovat innovatiiviset eri genrejen tekijät, joille oma kulttuuriperintö on luovuuden lähde ja voimavara, johon voi sulattaa uutta luovuutta ja monia arvoja.
Kansankulttuuri on tärkeä kansallisen identiteetin aines. Suomalaisen kansanmusiikin aarrearkusta löytyy värikäs kokoelma itkuvirsiä, runonlaulantaa, pelimanneja, itäkarjalaisia perinteitä. Musiikki on elänyt yhteisöjen arjessa ja juhlassa. Kansallisen identiteetin kulttuurinen sisältö ei sekään ole joitakin pysyviä kansankulttuurin muotoja. Viimeiset kolmekymmentä vuotta on suomalainen kansanmusiikki elänyt uskomatonta kukoistuskautta, elvyttäen ja tuoden todeksi vanhoja perinteitä sitoen ne nykyajan tarinankerrontaan ja yhteiskunnallisesti herätteleviin viesteihin. Se on paitsi uudenlaisen suomalaisuuden ääni myös oiva kansainvälinen vientituote. Mainittakoon vaikka urbaaneja balladeja Saarijärven kanteleensa kanssa laulava Maija Kauhanen, reiveissä ja klubeilla haitarillaan villitsevä Antti Paalanen, folk hop -yhtye Tuuletar tai suomalaisen afrobeatin sanansaattaja Helsinki-Cotonou Ensemble, kosmopoliitti-identiteetin rakentaja, joka kertoo suomalaisuudesta, jossa me sopeudumme muiden kulttuuriin ja opimme muilta.
Kansallissäveltäjän perintö
On selvää, että myös populaarimusiikissa voidaan helposti tulkita samanlainen representoinnin kansallisen spesifiyden kysymys kuin taidemusiikissa: suomalainen tango, humppa sekä Suomi-rock ja Suomi-pop lyriikoineen. Eivätkä niistäkään syntyvät suomalaisuuden representaatiot edusta ainoastaan yhdenlaista, muuttumatonta kansallista identiteettiä.
Sibelius on edelleen maailman soitetuin suomalainen. Toisena tulee Daruden Sandstorm vuodelta 1999. Ehkä assosioimme jo konemusiikin vetävän sykkeen suomalaisuuteen, mutta Sandstormin musiikkivideo tarjoaa kiistatta vahvaa suomalaista symboliikkaa: Suomen lipun sinistä taivasta vasten kohoaa valkoinen Helsingin tuomiokirkko.
Kollektiivista itseymmärrystä, kansainvälistä suorituskykyä ja päivittyvää symboliikkaa
Kansalliset taidelaitokset ovat itsenäiseen kansakuntaan kuuluvia kansallissymboleita. Kansallisoopperan ja -baletinkin tehtävänä on kansallisen omaleimaisuuden ja kollektiivisen itseymmärryksen lujittamisen ohella tukea kansainvälistä vertailua kestävää taiteellista uudistamista ja kyvykkyyttä.
Taidelaitosten suorituskyvystä löytyy kansainvälisestikin ainutlaatuinen esimerkki vuoden 1943 elokuulta, jolloin Suomalaisen Oopperan laulajat ja tanssijat esittivät, muun muassa Terijoella ja Valkeasaaressa, Bizet’n Carmen-oopperaa. Sen näki yli kymmenen tuhatta sotilasta, siviiliä ja lottaa. Osa heistä ei olisi sodan ulkopuolella tullut oopperaan astuneeksi. Rintamalla ooppera oli paitsi viihdytystoimintaa, myös joukkoja yhdistävä tekijä – osoitus jatkuvuudesta ja suomalaisen kulttuurin käsittämättömästä voimasta.
Sota siirtyi vuonna 2017 Kansallisoopperan näyttämölle Tanskalaisen Kenneth Greven ideoimassa suurteoksessa Kalevalanmaa; yhdessä teoksen koskettavimmista ja isänmaallisimmista kohtauksista soi Narvan marssi. Alkuperäiset toisen maailmansodan aikaiset manttelit loivat kansallisbaletin tanssijoiden liikkeeseen uskottavan raskauden. Koreografia kunnioitti sotilaskulttuurin symboliikkaa ja ”veljeä ei jätetä” -henkeä. Kohtauksen lopussa kohosi Suomen lippu. Oltiin suomalaisuuden ja isänmaallisuuden ytimessä. Siltikin, että tanssijat edustivat yhdeksää kansallisuutta, orkesterissa soitti 29 eri kansallisuutta, koreografi oli tanskalainen, kapellimestari britti. Eikä Narvan marssikaan suomalainen ole, vaan irlantilaista alkuperää, peräisin vuodelta 1700 Narvan taistelusta, jossa marraskuun lumipyryn sakeus pakotti sen hitaaksi. Surumarssin luonne syntyi myöhemmin sanoituksella, joka liitti tavallisen kansanmarssin surun ja kuoleman säestäjäksi.
Meille Narvan marssissa on itsestään selvä isänmaallinen kaiku: sillä on saatettu suomalaisia suurmiehiä viimeiselle matkalleen. Usein musiikin luomat tunnesiteet syntyvätkin kontekstuaalisesti. Yhdistämme ne oman elämämme merkkipaaluihin, käänteentekeviin hetkiin tai kansan historiaan. Sotilasmarssit ovat tyypillinen perinteinen suomalaisuuden viestinviejä. Uskomme niiden säilyvän kansan kollektiivisessa muistissa.
On kuitenkin muistettava, että vähitellen historiaan vetoamiselta putoaa pohja pois, jos menneisyys ei enää elä aidosti nykyisyydessä tai jos historian velvoittava voima heikentyy. Keskeinen koetinkivi onkin kulttuuriperinnön siirtäminen seuraaville sukupolville: Narvan marssin tuominen kansainvälisen korkeakulttuurisen kansallisinstituution näyttämölle oli yksi tapa tehdä sitä.
Alma itse kertoi hämmentyneensä siitä, kuinka leijonakoru assosioitiin rasismiin tai rajojen sulkemiseen. Hänelle itselleen se oli kansainvälisyyden, rohkeuden ja pelottomuuden symboli. Alman tähdittämä leijonakoru on tunnistettavasti naaras ja siltä on poistettu sotaisat miekat. Lisäksi se on käännetty oikealle – katsomaan kohti tulevaisuutta.
Kaisa Rönkkö
Kaisa Rönkkö on Music Finlandin toiminnanjohtaja. Tätä edelsivät johto- ja asiantuntijatehtävät mm. Suomen kansallisoopperassa ja -baletissa, Pääesikunnan viestintäosastolla sekä Fazer Konserttitoimistossa.