Myytinmurtajat teknologian kimpussa

Daron Acemoglu ja Simon Johnson:
Power and Progress, Our Thousand-year Struggle over Technology and Prosperity.
Basic Books, 2023.

Valta ja edistys, Tuhatvuotinen kamppailumme teknologiasta ja vauraudesta.
(suom. Kimmo Pietiläinen). 
Terra Cognita, 2023.

Kiinalaiset ovat viime vuosina joutuneet tottumaan sosiaaliseen pisteytykseen. Väärä mielipide sosiaalisessa mediassa tai epäilyttävä käytös digitaalisissa palveluissa heikentää luotonsaantia, matkustusoikeutta, koulutusta ja työllistymistä. Tämän 1,3 miljardin ihmisen elämää hallitsevan päätöksen teki muutama kommunistisen puolueen johtaja.

Facebook muutti viisi vuotta sitten suosittelujärjestelmää, joka nosti käyttäjälle esiin lähipiirin mielipiteet ohi luotettujen tietolähteiden. Esimerkiksi linkkaus Helsingin Sanomien juttuun tuo paljon vähemmän silmäpareja kuin sama teksti ilman linkkiä. Tämän ratkaisun, joka moninkertaisti mis- ja disinformaation määrän lähes kolmen miljardin ihmisen arjessa, teki lopulta yksin Mark Zuckerberg. 

Teknologia on valintoja. Teknologia on kontrollia. Teknologia on valtaa.

Viimeistään tekoälyn läpimurto pakottaa meidät kysymään: kuka käyttää valtaa, miksi, ja mihin tarkoitukseen. Tämän keskustelun tärkeä työkalu on huippuyliopisto MIT:n professoreiden Daron Acemoglun ja Simon Johnsonin tuore kirjajärkäle, Power and Progress.

 

***

Daron Acemoglu on aikamme maineikkaimpia taloustieteilijöitä. Hän on melkeinpä omin voimin nostanut taloustieteen institutionaalisen haaran jälleen akateemisesti tuotteliaaksi ja päätöksentekoon vaikuttavaksi voimaksi.

Yksinkertaistettuna asetelma on se, että 1980-luvulta lähtien valtaan astui uusliberaali mikrotalousteoria, joka painottaa yksilön kannustimia vahvistavaa politiikkaa. Nykyhallitus haluaa kannustaa asumistuen leikkauksella pienituloista muuttamaan halvempaan asuntoon. Mutta ihmiset eivät yhtä mittaa laskelmoi, eivät toimi rationaalisesti eivätkä yksin. Teorian selitysvoima on heikko, koska ihmisten valintoihin vaikuttavat myös lähimmäiset, yhteiskunta, kulttuuri ja perinteet – instituutiot.

Todennäköisesti muutto siis estyy, koska lapsi ei saa päiväkotipaikkaa, tai naapureista ei haluta luopua – joten pienituloinen kiristää vyötä lisää. (1980-luvun uusliberaali käänne onkin kiihdyttänyt tuloerojen kasvua, mitä Acemoglu ei hyväksy ollenkaan.)

Jotta instituutioiden merkitys voidaan ottaa lukuun, taloustiedettä on täydennettävä sosiologialla, valtio-opilla ja historialla. Tällä reseptillä Acemoglu on kirjoittanut menestysteokset Why Nations Fail ja The Narrow Corridor (2012 ja 2019, yhdessä James A. Robinsonin kanssa). Nämä kirjat ovat auttaneet päättäjiä ja ennakoijia analysoimalla kansakuntien resilienssiä ja haavoittuvuuksia monisyisemmin kuin kapea ja yksinkertaistava talousteoria.

Jos tavoitteena on kestävä ja menestyvä yhteiskunta, mikä on teknologian rooli? Mikä sen pitäisi olla?

***

Acemoglu ja Johnson ovat päättäneet olla myytinmurtajia. Myytti on se, että teknologia edistyy vääjäämättä, ja että se on hyväksi kaikille.

Laajassa historiallisessa katsauksessaan Acemoglu ja Johnson osoittavat, kuinka teknologian on aina pitänyt mullistaa maailma ja hyödyttää ihmiskuntaa – ja kuinka näin ei käynyt. Joko lupaukset eivät toteutuneet tai sitten toteutuivat täysin toisin kuin piti.

Kerta toisensa jälkeen kuilu villisti rikastuvan eliitin ja vieraantuneen, köyhtyneen työväen välillä kasvaa; maailman mittakaavassa holtittomasti kuluttava pohjoinen erkaantuu paremman elämän toivossa toistuvasti pettyvästä etelästä.

Acemoglu ja Johnson muistuttavat, että uuden teknologian käyttöönotolla on syvälliset yhteiskunnalliset vaikutuksensa, joita harvoin huomioidaan. He myös korostavat, että mikään kehityskulku ei ole vääjäämätön, vaan joka käänteessä tehdään valintoja. Useimmiten valintoja on tehty ennestään hyväosaisten eduksi, heikkojen ja haavoittuvien vahingoksi.

Omassa kirjassani Datakapitalismi kriisien maailmassa (2023) ihmettelen samaa. Miksi tekoälyn sovellukset Suomessakin tahtovat kontrolloida sosiaalitukien saajia sen sijaan että ideoitaisiin keskiluokan arkea ja yhteiselämää parantavia ratkaisuja?

Alankomaissa tekoälyn perusteettomiksi arvioimia tukia perittiin takaisin ilman lakiperustaa, jolloin kymmenet tuhannet (usein etnisesti profiloidut) ihmiset ajettiin talousvaikeuksiin ja jopa itsemurhiin – peräti tuhat lasta huostaanotettiin ilman syytä.

Vastaus on sinänsä helppo. Sekä yritykset että julkinen hallinto tavoittelevat teknologialla menosäästöjä. Seurauksena on, että asiakkaiden ja kansalaisten palvelut voivat heikentyä, ja työntekijöiden asema heikkenee. Leikkausteknologiaa Acemoglu ja Johnson vastustavat kovin sanoin. Tällainen ”jotenkuten-automaatio” (so-so automation) ei paranna tuottavuutta, vaan heikentää yhteiskuntaa.

Suuryritysten ja valtiovarainministeriön valtaa on siis suitsittava, mikäli tavoittelemme ihmiskeskeistä datataloutta. Miten valta voitaisiin jakaa uudelleen?

***

Tehtävä ei ole helppo. Datakapitalismissa jättiyritykset ovat vielä jättimäisempiä kuin teollisella kaudella, harvainvalta vielä harvemmalla, voimakeinot vielä voimakkaampia. Acemoglun ja Johnsonin ratkaisuehdotukset jäävät valitettavasti joko epämääräisiksi, epärealistisiksi tai epärelevanteiksi.

Ensimmäiseen sarjaan kuuluu esitys valtiojohtoisesta teknologiapolitiikasta. Jos jättiyritykset tai suurvaltojen asevoimat sanelevat innovaatiosatsaukset, tuotokset eivät edistä yhteiskunnan yleistä hyvää. Tehostuneen tekoälyn sovellukset voivat olla jopa vaarallisia. Mutta miten poliitikot ja byrokraatit osaisivat johtaa jotain mitä eivät oikeastaan ymmärrä, jää vastaamatta.

Epärealistista on vaatia, että datan keräämistä pitää rajoittaa. Oman kirjani pääväite on, että data on aikamme tärkein pääoma, arvon ja kasvun muodostaja. Sen rajoittaminen johtaisi 15 vuoden takaisen finanssikriisin kaltaiseen globaaliin romahdukseen.

Yhtä turhaa on toivoa, että valtiot eivät edistäisi valvontateknologioita. Nykyinen geopolitiikka korostaa datan sotilaallista merkitystä. Jokainen suurvalta haluaa omistaa johtavat teknologiat ja estää kilpailijoita; jokainen valvoo, vakoilee ja varastaa dataa kilvan. Kun Yhdysvallat asetti Kiinan puolijohdesulkuun, astuttiin iso askel kylmään datasotaan.

Epärelevanttia on puolestaan vaatia toimia, joita toteutetaan jo – ei tosin Yhdysvalloissa, vaan Euroopassa. On jopa ihmeteltävä, että instituutioiden ja sääntelyn merkitystä korostavat Acemoglu ja Johnson eivät lainkaan noteeraa EU-tasolla toteutuvaa, uraauurtavaa datatalouden regulaatiota. Viisi suurta säädöstä on äskettäin saatettu tai saatetaan pian voimaan.

EU-sääntely pyrkii rajoittamaan jättiläisfirmojen monopolivaltaa (Digimarkkinasäädös, DMA), kasvattamaan  alustojen vastuuta sisällöstään (Digipalvelusäädös, DSA), lisäämään käyttäjien ja kuluttajien valtaa dataansa (Datahallintasäädös, DGA) ja datan avoimuutta ja jakamista yhteiseksi hyväksi (Datasäädös, DA). Onpa Euroopassa valmistumassa maailman ensimmäinen tekoälysääntelykin (A.I. Act).

Kun kerran olemme jo vastaamassa kirjan kysymyksiin, siirtykäämme seuraavaan vaiheeseen. On näet helpompi heitellä ehdotuksia, mitä pitää tehdä, kuin tarttua epäseksikkääseen hallinnolliseen haasteeseen: millä keinoin saadaan tehdyksi se, mitä pitää tehdä?

***

Acemoglu ja Johnson ovat toivottoman USA-keskeisiä. Se rajoittaa analyysin käyttökelpoisuutta muun maailman tasolla – saatikka koko maailman. 

EU:n johtoasema saanee aikaan ”Bryssel-efektin”, ilmiön, jonka ensimmäisenä esitti suomalainen professori Anu Bradford. Piilaakson jättiyritykset joutuvat taipumaan EU-sääntelyyn, kuten kävi EU:n tietosuoja-asetuksen (GDPR) kohdalla.

Kirjoittajat sivuuttavat EU-instituutioiden ohella myös kaikki monikansalliset järjestelyt, joilla globaalia teknologista yhdenvertaisuutta ja kaikkia maita sitovia sääntöjä ja standardeja olisi tavoiteltava.

OECD veti vuosikausien neuvottelut, joilla saavutettiin sopimus monikansallisten yritysten verotuksesta. Olisiko OECD:n vasta perustettu Global Technology Forum kehitettävissä areenaksi, jolla datamassojen hallinnan, hyödyntämisen, avoimuuden ja jakamisen maailmanlaajuiset säännöt sovittaisiin? 

YK ansaitsee myös huomion. Sen suojissa toimii kansainvälinen televiestintäliitto (ITU, International Telecommunications Union), joka harmaissa komiteoissaan sommittelee käytännön pelisäännöt viestintäteknologian tulevaisuudelle. Ainakin suomalaisten on oltava valppaina.

Ylätason yhteistyö on ratkaisevan tärkeää, jos elättelemme toivetta yhdestä, yleisestä ja yhteisestä internetistä ja tekoälyn käyttöä säätelevistä sopimuksista. Samalla on kuitenkin huomioitava muurahaisperspektiivi. Jos teknologia uhkaa syventää yhteiskuntien sisäistä ja välistä kuilua, maailmasta tulee entistä levottomampi paikka. Voittojen tavoittelu ei saa syrjäyttää kansalaisten ja kansalaisyhteiskunnan toiveita ja tarpeita.

Acemoglu ja Johnson ovat ilahduttavan johdonmukaisesti pienen ihmisen puolella. He korostavat, että kansalaisprotesti ja vastarinta eivät suinkaan ole edistyksen este, vaan hyödyttävät teknologian parantamista. Seuraava askel on, että tavalliset ihmiset ottavat teknologian omakseen ja omistukseen.

Vaikka kirjoittajat eivät MyData-aatetta tunnekaan, Suomessa syntynyt ja maailmanlaajuiseksi kasvanut kansalaisliike luo toivoa paremmasta. Me datan tuottajat voimme hallita dataamme yksilöinä, koota voimamme yhteisöiksi ja ohjata dataa yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Itse tutustuin MyDataan maanpuolustuskurssillani (MPK 228) digigurujen Taneli Tikan ja Janne Viskarin ansiosta.

***

Vakaumuksellisina myytinmurtajina Acemoglu ja Johnson pitävät jalat niin tukevasti maassa, että katse ei nouse huomisen horisonttiin. Jääkö näkemättä suuri murros?

Maailma repeytyy kilpaileviin suurvaltablokkeihin, jotka taistelevat tehokkaimmista teknologioista. Globalisaatio-optimismin tilalle on tullut vihanpito; kauppasodat, vientikiellot, suojamuurit – ja tietenkin Ukrainan sodan maailmanlaajuiset rintamalinjat.

Keskusjohtoisissa valtioissa internetistäkin tulee keskusjohtoinen, aidattu ja kontrolloitu. Demokraattisissa maissa seuraavan polven demokraattinen internet – Web 3.0 – pyristelee vapaaksi jättiläisyrityksistä, mutta samalla irtautuu myös valtiollisesta hallinnasta, jonka se haastaa omilla krypto-instituutioillaan.

Maailma hajoaa.

Uutta todellisuutta selittämään tarvitaan MIT:n professoreilta jatko-osa. Sen pitäisi opiskella syvällisemmin tulevaisuuden teknologiat, mullistukset ja murrokset, ja laajentaa perspektiivinsä kattamaan koko uusi maailmanjärjestys – tai epäjärjestys.

Kirjoittaja

Timo Harakka on kansanedustaja (sd). Liikenne- ja viestintäministerinä 2019–2023 hän oli valmistelemassa ja päättämässä EU:n datasäännöksiä. Hänen kirjastaan Datakapitalismi kriisien maailmassa (2023) on valmisteilla toinen, täydennetty laitos. Harakka on suorittanut 228. Maanpuolustuskurssin.

Lisää artikkeleita:

Kolmen EU:n keskeisimmän puheenjohtajan lisäksi suurimpien jäsenvaltioiden päämiehillä on keskeinen merkitys EU:n johtajuudessa. Kuvassa Saksan liittokansleri Merkel astuu kuvattavaksi yhdessä Euroopan komission, parlamentin ja Eurooppa-neuvoston puheenjohtajien kanssa ennen Euroopan yhdentymisen merkkihenkilön, liittokansleri Helmut Kohlin muistoseremonian alkamista Euroopan parlamentissa Strasbourgissa. Kuva: Sebastien Bozon / AFP / Lehtikuva

Johtajuus EU:ssa

Ulkoiset ja sisäiset kriisit ovat ravistelleet rajusti Euroopan unionia. Niiden ratkaisua on monien arvioiden mukaan varjostanut poliittisen johtajuuden puute.

Lue artikkeli »