Sauli Niinistö: Kaikki tiet turvaan – Sinnikkään Suomen suunta.
WSOY 2025.
Diplomatian lähihistorian kirjoittaminen etenee yleensä tiettyä kaavaa noudattaen. Ensin ilmestyvät journalistiset teokset tapahtumien ollessa vielä tuoreita, sitten osallistujien muistelmat, ja lopulta historioitsijat kokoavat kokonaiskuvan arkistolähteiden avulla. Jälkimmäisten etuna on ajallinen etäisyys ja tieto siitä, mihin aikakauden päätökset lopulta johtivat.
Tähän ketjuun asettuu presidentti Sauli Niinistön teos Kaikki tiet turvaan: sinnikkään Suomen suunta. Se ei ole ensimmäinen Nato-päätöksessä mukana olleen johtajan teos, mutta toistaiseksi auktoritatiivisin ja yksityiskohtaisin katsaus vuoden 2022 historialliseen käännekohtaan ja laajemmin Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan Niinistön presidenttikaudella.
Teoksen julkaisu pian presidenttikauden päättymisen jälkeen on selvästi harkittu veto. Niinistö halusi määrittää turvallisuuspoliittisen perintönsä ja sen tulkinnan ennen muita apajille ehtijöitä.
Niinistön ulkopoliittinen perintö on sinänsä kiistaton: kahdessatoista vuodessa Suomi asemoitui askel askeleelta läntiseen puolustusjärjestelmään – ensin kumppanuuksien ja lopulta muodollisen liittoutumisen kautta. Samalla romuttui Suomen toisen maailmansodan jälkeisen ulkopolitiikan yksi perusteista: poliittinen suhde Moskovaan. Kehitys ei niinkään perustunut ennalta laadittuun pelikirjaan vaan olosuhteiden pakkoon.
Niinistön perintöön liittyvää kriittistä keskustelua käydään lähinnä läntisen lähentymisen tahdista ja hänen Venäjä-suhteestaan. Kaikki tiet turvaan toimii puolustuspuheenvuorona Niinistön toimintatavoille suhteessa sekä länteen että itään.
Jo kirjan alkulehdiltä käy ilmi, että hänen turvallisuuspoliittinen kompassinsa osoitti länteen. Lukijalle yllätyksenä tuli esimerkiksi se, kuinka tärkeänä Niinistö näki Ruotsi-suhteen kehittämisen väylänä lähentyä myös Yhdysvaltoja.
Suomen ja Yhdysvaltain poliittinen suhde kehittyi sekä Donald Trumpin että Joe Bidenin kausilla uudelle tasolle, jolta tasavallan presidentti Alexander Stubb on saanut jatkaa työtään. Sotilaallinen yhteistyö eteni kuitenkin varovaisemmin – niin varovasti, että Niinistöä on jälkeenpäin kritisoitu syventämisen jarruttamisesta. Varovaisuus näkyi myös kansainvälisiin harjoituksiin osallistumisessa. Teos ei täysin avaa, mihin riskianalyysiin varovaisuusperiaate pohjautui.
Myöskään sisäpoliittinen ympäristö sotilasyhteistyön tiivistämiselle ei ollut helppo. Niinistö piirtää kuvan olosuhteista, joissa hänen oli jatkuvasti arvioitava, millainen suhde Yhdysvaltojen tai Naton kanssa oli eduskunnalle hyväksyttävä, sillä valiokunnat seurasivat yhteistyön syventämistä tarkoin.
Yleinen mielipide ja poliittisen kentän nihkeys Nato-jäsenyyttä kohtaan olivat todellisia esteitä vuoteen 2022 saakka. Niinistö itse alkoi vakavammin harkita jäsenyyskysymystä vuoden 2021 lopulla. Hänen suhtautumisensa usein siteerattuun kyselyyn – jonka mukaan kansa seuraisi presidenttiä, jos tämä suosittelisi jäsenyyttä – on ymmärrettävä: harva vastuullinen johtaja pyrkisi muuttamaan maansa strategisen suuntautumisen yhden gallupin perusteella.
Venäjä-suhteen Niinistö kuvaa turvattomuuden minimoimiseksi. Suomen ulkopolitiikkaa ohjasi vuoteen 2021 asti vilpitön usko siihen, että vuoropuhelu voisi luoda vakautta ja liennytystä lännen ja Venäjän välille. Lopulta länsi–Venäjä-suhde ei kariutunut dialogin puutteeseen vaan Kremlin yhä revisionistisempaan politiikkaan.
Suomelle vuoropuhelu ei aiheuttanut suurempaa vahinkoa; se saattoi jopa antaa pääomaa länsisuhteiden hoitoon. Euroopassa sen sijaan dialogi korvasi varautumisen, mikä osaltaan selittää mantereen turvallisuuspoliittista heikkoutta. Suomessa vahvemman varautumisen tarve ymmärrettiin onneksi jo vuoden 2014 jälkeen, ja Niinistö tuki useita sisäistä turvallisuutta vahvistavia hankkeita, joilla oli merkitystä myös ulkoiselle turvallisuudelle.
Nato-päätöstä käsittelevässä osuudessa Niinistö myöntää, ettei hän välittömästi kannattanut jäsenyyttä Venäjän hyökkäyksen jälkeen. Historiallisessa kokonaiskuvassa järjestyksellä, jossa suomalaiset päättäjät jäsenyyden taakse ryhmittyivät, on kuitenkin vähäinen merkitys. Kirja vahvistaa kuvaa Niinistöstä riskejä kaihtavana johtajana, joka pyrki – joskus ehkä liikaakin – hahmottamaan päätösten mahdolliset negatiiviset seuraukset ennen toimiin ryhtymistä.
Koska Niinistö keskittyy teoksessaan ennen kaikkea turvallisuuspoliittisen ydinperintönsä määrittämiseen, Kaikki tiet turvaan ei tyhjennä pajatsoa hänen presidenttikausiensa ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Paljon arjen diplomatiasta ja vaikuttamisesta jää käsittelemättä. Diplomaattista historiaa yksityiskohtaisemmin seuraavat olisivat näistä mielellään lukeneet.
Vertailun vuoksi: Mauno Koiviston muistelmien toinen osa, joka käsitteli ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, sisälsi yli 600 sivua – puolet enemmän kuin käsillä olevassa teoksessa. Kerrottavaa lienee jäänyt Niinistölläkin – mahdollisiin yksityiskohtaisempiin muistelmiin, joiden kirjoittamiseen hänellä on varmasti aineistoa, muistiinpanoja ja kirjallisia valmiuksia.
Kirjoittaja
Matti Pesu toimii vanhempana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa. Hän on suorittanut 245. maanpuolustuskurssin vuonna 2023.
